”OLIN 8-VUOTIAS, kun farkkujeni vetoketju aukesi kesken kotimatkan koulusta eikä pysynyt enää kiinni. Farkut olivat tosi huonot, ostettu paikallisesta kivijalkaliikkeestä. Sinä päivänä äiti käveli kanssani samaa matkaa kotiin – en muista enää, miksi.

Kun äiti huomasi auenneen vetoketjun, hän vaihtoi kadun puolta. Koko matkan kotiin hän huuteli, että katsokaa kaikki, kuinka tyttö esittelee itseään, tuolla menee kaupungin nuorin huora, varmasti myy itseään halvalla.

En katsonut äitiä, itkin vain enkä uskaltanut sanoa mitään. Kotiin päästyämme menimme sisälle, eikä asiaa mietitty enää sen kummemmin.

Meni pitkälle teini-ikään, että ymmärsin kotona olevan jokin vialla. Siihen asti luulin, että muidenkin kotona on tällaista, ja jos en kestäisi, vika olisi minussa. Ehkä välillä mietin, miksi äiti vihaa minua.

Kun julkisuudessa kritisoidaan lastensuojelun liian kärkkäitä puuttumisia tai turhia huostaanottoja, olen välillä ihmeissäni. Minun huostaanottoani harkittiin hetki kyllä jo ennen kouluikää, mutta lastenkotiin pääsin vasta 16-vuotiaana.

Puhun pääsemisestä, koska lastenkoti oli parasta, mitä elämässäni oli koskaan tapahtunut.

Muistelen, että meillä oli äidin kanssa ihan hyvä ja lämmin suhde, kun olin pieni lapsi. Tykkäsin äidistä. Ei minulla silti ole mitään hyviä muistoja hänestä. Emme tehneet mitään yhdessä – vain isä leikki kanssani.

Olin 5-vuotias, kun vanhempani erosivat ja muutin äidin kanssa tämän silloisen miesystävän luo. Vanhemmat sisarukseni muuttivat muualle.

Kotiolot muuttuivat. Olivat äiti ja isäkin riidelleet, kun äiti konttasi kotiin humalassa. Oma isäni ei kuitenkaan juonut koskaan alkoholia, mutta nyt kotona juotiin reilusti. Riidat olivat fyysisiä.

Vähintään kerran viikossa äiti ja miesystävä erosivat lopullisesti, mutta palasivat aina yhteen. Opin, että jos sanotaan, että jokin on lopullista, se ei todellakaan ole.

Opin, että jos äiti ei ollut tullut kotiin kahdeksaan mennessä, hän tulisi myöhään ja huonossa kunnossa. Ja kun hän tulisi, alkaisi äidin ja miesystävän riitely, ja minua väsyttäisi seuraavana päivänä koulussa. Auta armias, jos menin sanomaan metelistä. Älä sinä puutu tähän, äiti huusi silloin.

Opin myös katsomaan lastenohjelmia salaa, koska äiti pilkkasi niitä ja matki hahmojen ääniä, mikä tuntui nöyryyttävältä. Ajattelin jo 8-vuotiaana, että olen liian vanha katsomaan piirrettyjä.

ÄITI AVAUTUI minulle kaikesta – olin hänelle muun muassa parisuhdeneuvoja. Ensimmäisellä luokalla ollessani äiti itki minulle, että haluaa tappaa itsensä. Annoin hänelle ohjeita, miten itsemurha tehdään niin, ettei se satu. Kadulla meni appelsiinirekkoja, ja sanoin, että sellainen on niin iso, ettei sen alle hyppääminen satu. Halusin olla äidille mieliksi.

Oli sovittu, että olen isän luona joka toinen viikonloppu, mutta lopulta olin siellä paljon useammin. Kun äidille tuli riitaa miesystävänsä kanssa, hän saattoi viedä minut keskellä yötä isän luo ja mennä itse ryyppäämään paikalliseen kapakkaan.

Usein myös karkasin itse isän luo, joskus keskellä yötä ja joskus ilman kenkiä. Isän ovi oli aina auki. Joskus äiti lähti perään ja jäi pihalle huutelemaan asiattomuuksia. Siellä ne isä ja tytär nussii keskenään, hän saattoi huutaa.

Olin ehkä neljännellä luokalla ja takana oli ensimmäisiä isoja riitoja äidin kanssa, kun kysyin isältä tekstiviestillä, enkö voisi muuttaa hänen luokseen. Isä vastasi, että jos se riippuisi hänestä, voisit. Viestissä luki, että kun olin ollut lapsi, isää oli syytetty insestistä. En ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti, enkä uskaltanut kysyä.

Teini-ikää lähestyessä äidin huutelut alkoivat ahdistaa minua. Isän luo meneminen ei tuntunut enää turvalliselta – ei siksi, että olisin pelännyt häntä, vaan siksi, että häpesin katsoa isää silmiin.

Ahdisti, että sain kuulla äidiltä isän kanssa viettämästäni ajasta, ja häpesin sitä, että isä joutui kuulemaan ne samat loukkaukset.

HARRASTIN PITKÄÄN ratsastusta, ja talli oli paikka, jossa sain hengähtää. Isä maksoi harrastukseni. En ollut tallityttönä sosiaalisimmasta päästä – minulle riitti hevosten seura ja fyysinen työ.

Koulussa sain turvaa oppitunneista. Välitunnit olivat hankalampia, sillä minua kiusattiin, mutta oppitunneista nautin. Tykkäsin olla vähän hikarin maineessa, koska koulussa menestyminen oli oikeastaan ainoa asia, jossa tunsin olevani hyvä. Nautin erityisesti koe­tilanteista, koska ne olivat hiljaisia, kukaan ei kiusannut minua silloin ja kokeet olivat minulle helppoja.

Kuulin äidiltä säännöllisesti, ettei minusta tule koskaan mitään, eikä minusta ole mihinkään. Rikon kaiken, mihin kosken, olen tyhmä ja sekopää ja kaikille taakaksi. Usein itkin yksin.

Teini-iässä olin jo ymmärtänyt, ettei äidin edessä kannattanut itkeä.

POLIISIT OLIVAT OVELLA. Olimme taas riidelleet äidin kanssa ja käyneet toisiimme käsiksi, ja asiaan liittyi keittiöveitsiä.

Poliisit eivät kuitenkaan vieneet asiaa eteenpäin. He kirjasivat asian selvitetyksi, kun äiti sanoi, että kyllähän te teinit tiedätte, tytöllä oli vain pieni kiukunpuuska.

Minusta oli tullut yhä vihamielisempi äitiä kohtaan. En muista, että äiti olisi muuttunut, mutta minun suhtautumiseni häneen muuttui: aloin puolustautua niin sanallisia kuin fyysisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kanssakäymisemme oli pelkkää huutamista ja tappelua, heittelimme tavaroita toisiamme päin.

Eräs tapaus vahvisti käsitystäni siitä, kuinka vähän äiti minusta välitti. Sain hevosen kaviosta naamaan, silmäni meni mustaksi ja huuleni halkesi, ja olin pitkään ruhjeilla. En muista, että äiti olisi kysynyt kertaakaan, mitä minulle oli tapahtunut. Kotona minusta tuntui, ettei äiti peitellyt mitenkään sitä, että vihaa minua.

14-VUOTIAANA olin jo tosi väsynyt kaikkeen. Viiltelin itseäni, ja aloin miettiä itsemurhaa.

Oli toukokuu, yhdeksännen luokan kevät, ja aivan pieni asia sai minut tekemään päätöksen. Pian olisin saanut päättötodistukseni, mutta olin pettynyt ja epätoivoinen: keskiarvoni oli laskenut. Tavoitteeni oli ollut 9,7, mutta keskiarvo oli lopulta 9,3, vaikka olin yrittänyt nostaa numeroitani.

Sinä aamuna olisi ollut yhteiskuntaopin koe, mutta kieltäydyin menemästä kouluun. Äiti suuttui ja huusi, että siinä tapauksessa hän lähtee ryyppäämään – se oli hänen rangaistuksensa usein minulle.

Tästä ei tule yhtään mitään, ajattelin, ja päätin tehdä itsemurhan.

Lopulta soitin itse apua. Aloin pelätä kuoleman lopullisuutta, ja kaduin tekoani. Kun ambulanssi tuli, minut vietiin sairaalaan ja minusta tehtiin lastensuojeluilmoitus. Sairaalasta menin seuraavana päivänä psykiatriseen sairaalaan.

KUN KUULIN, että muuttaisin lastenkotiin, olin aluksi sitä vastaan. Olisin halunnut oman asunnon. Äiti oli pelotellut minua, että ne ovat hirveitä paikkoja. Sellaisissa paikoissa sinun ikäisiäsi tyttöjä raiskataan kuivana kakkoseen, muistan äidin sanoneen.

Tein sosiaalityöntekijöiden kanssa sopimuksen: olisin lastenkodissa kolme kuukautta, ja sitten saisin sanoa, mitä haluaisin tehtävän jatkossa.

Kuukauden päästä ilmoitin, etten halua lähteä lastenkodista koskaan pois.

Lastenkodissa oli rauhallista, ja kaikki olivat hirveän kivoja. Arkiset jutut olivat parhaita, kuten se, että minulla oli kotiintuloaika yhdeltätoista. Kuulin, että joku olisi soittanut perään 23.15, jos en olisi palannut vielä – joku on kiinnostunut siitä, milloin minä tulen kotiin.

ÄITI TULI VÄLILLÄ perhetapaamiseen, ja ne olivat ainoa huono asia lastenkodissa. Emme pystyneet olemaan samassa tilassa, ja nopeasti toinen poistui ovet paukkuen.

Minusta äiti valehteli kaikenlaista, enkä aina väittänyt vastaan. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, koska minut pitää ottaa huostaan. Syytin itseäni kaikesta tapahtuneesta.

Kun sanoin haluavani jäädä lastenkotiin, äiti alkoi uhkailla minua. Hän lähetti kymmeniä tekstiviestejä, joissa hän muun muassa uhkasi tappaa isän, mummon ja itsensä sekä polttaa talon. Näytin viestit lastenkodin työntekijälle ja sain apua: sosiaalityöntekijät saivat äidin lopettamaan viestittelyn, kun he sanoivat, että muuten puhelinnumeroni vaihdetaan salaiseksi.

Minut oli otettu kiireellisesti huostaan, ja sijoitusta olisi voitu jatkaa, jos kaikki olisivat siihen suostuneet. Äiti ei suostunut. Hän riitautti asian, se eteni hallinto-oikeuteen, ja prosessi kesti monta kuukautta.

Äidin valituksen mukaan huostaanoton perusteet eivät olleet totta. Hän väitti, ettei hän juo alkoholia, ja kirjoitti että minä kaipaan varmasti kotiin. Samalla hän syytti, että minä olen kiusannut häntä kavereideni kanssa viimeiset kymmenen vuotta.

Pelkäsin hirveästi, että äidin valitus menee läpi, vaikka kaikki vakuuttelivat, ettei varmasti mene. Minuun äidin perustelut upposivat – mietin, olinko itse aiheuttanut kaiken. Olin niin stressaantunut, että jouduin uudelleen sairaalaan, ja minulla diagnosoitiin psykoottinen masennus. Kuvittelin aidosti, ettei minun ole tarkoitettu elävän ollenkaan, ja aloin viillellä uudelleen.

Selvisi, että huostaanottoani oli valmisteltu ensimmäisen kerran jo silloin, kun olin 5-vuotias ja vanhempani erosivat. Silloin oli silti todettu, ettei huostaanotolle ole tarvetta – voidaan luottaa, että kasvuolosuhteet ovat vakaat.

Miten eri tavalla elämäni olisi mennyt, jos silloin olisi päädytty eri lopputulokseen!

Huostaanottopapereista selvisi myös, että äiti oli syyttänyt isää seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Isä on kertonut, että jos hän olisi yrittänyt saada huoltajuuteni, äiti olisi vienyt syytöksensä eteenpäin, eikä isä olisi nähnyt minua koskaan enää. Siksi isä ei uskaltanut tehdä mitään.

Muistoni lapsuudesta ovat heikot, mutta olen vuorenvarma, ettei isä ollut tehnyt mitään sellaista. Äiti valehteli.

MUUTIN TÄYSI-IKÄISENÄ lastenkodista nuorison tukiasuntoon ja sain apua arkeen sosiaalitoimelta. En tiedä, miten muuten olisin hoitanut takuuvuokran, ostanut kalusteet tai hakenut opiskelemaan. Opiskelin yhtä alaa, sitten toista, ja välillä olin pitkäänkin sairauslomalla.

Vuonna 2011 tapasin nykyisen mieheni netissä, ja vuonna 2015 muutin hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle pystyin puhumaan äidistä.

Ensimmäinen, joka ehdotti välien katkaisua äitiin, oli opiskelijaterveydenhuollon lääkäri. Vaikka äidillä ja minulla oli välimatkaa, puhelut olivat kuluttavia.

Pääosin äiti käyttäytyi puhelimessa ihan hyvin, mutta välillä hän sai raivonpurkauksia. Milloin hän itki minulle parisuhdehuolia, milloin sitä, että sosiaalitoimi haluaa tappaa hänet nälkään. Äidin lempishow oli soittaa sukulaiset läpi ja haukkua kaikki, syyttää jostain, mitä joku oli sanonut vuonna 1975. Se oli hänen oma Kauniit ja Rohkeat -shownsa.

Moni ystäväkin ehdotti minulle välien katkaisua, mutten uskonut. Välillä laitoin äidin parin viikon tauolle, mutta lopulta annoin aina äidin soittaa – ja haukkua minut uudelleen.

KUN ALOITIN vuosi sitten psykoterapian, terapeutti ehdotti suoraan, että katkaisisin välit äitiin kokonaan. Lopulta tarvittiin vain höyhen katkaisemaan kamelin selkä.

Oli syyskuun loppu vuonna 2020. Vietin iltaa kavereideni kanssa lautapelejä pelaten, sillä oli viimeinen iltani Suomessa: seuraavana päivänä lähtisin muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille. Puhelimeni oli parin tunnin ajan äänettömällä, ja sinä aikana äiti oli yrittänyt soittaa monta kertaa. Kun soitin lopulta hänelle takaisin, hän raivosi minulle, kun en ollut vastannut puhelimeen.

Päätin, etten jaksa enää. Enkö muka voisi viettää paria tuntia rauhassa ystävieni kanssa ilman, että äiti vetää raivarit?

Luulen, että terapiaprosessi itsessään auttoi minua tekemään päätöksen. Tera­piassa kävimme läpi traumojani, ja aloin kuulla äidin puheluissa yhä vähemmän äidillistä ääntä ja enemmän jonkun vahingollisen ihmisen ääntä.

Ilmoitin äidille, etten halunnut olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Äiti alkoi vainota minua puheluilla. Kun uhkasin häntä lähestymiskiellolla, hän uhkasi hommata isäni vankilaan.

Lopulta vaihdoin numeroni kokonaan, ja sosiaalisessa mediassa käytän väärää nimeä. Mieleen nousseet muistot ovat niin kamalia, etten pystyisi enää purkamaan päätöstäni.

Jos äiti ilmestyisi ovelleni, soittaisin poliisit. En silti usko, että hän koskaan tekee niin.

MINULLA EI OLE KOSKAAN OLLUT näin pitkää onnellista jaksoa kuin kulunut vuosi – kiitos terapian ja sen, etten ole enää yhteydessä äitiin. Vaikka jouduin palaamaan ulkomailta etuajassa koronapandemian vuoksi ja se oli kova isku, edes se ei saanut minua masentumaan.

Terapiassa moni lapsuudenmuisto on auennut. Niiden aiheuttamille tunteille on ollut vihdoin tilaa tulla esiin.

Miten monesta asiasta olen jäänyt paitsi, kuten kunnollisesta perhejoulusta. Oli järkytys, kun kokoonnuimme ensimmäisen kerran mieheni perheen kanssa joulupöytään ja kukaan ei riidellyt. Ketään ei heitetty ulos, lapsia ei komennettu pois eikä kukaan edes ollut kännissä. Se oli hämmentävää, ja nautin siitä, itkinkin.

KUN KERRON, että olen katkaissut välini äitiini, saatan kohdata kulmien kohottelua. Sanotaan, että se on kuitenkin sinun äitisi. Kyllä äitisi sinua rakastaa edelleen, sanotaan. Ei rakasta, se ei mene niin. Moni ei ymmärrä, että äiti ja tytär eivät automaattisesti rakasta toisiaan. Kun sanotaan, että äiti suojelee aina lastaan, lopulta syyllistetään uhria.

Kun näen lastensuojelua vastaan kampanjoivia liikkeitä, minusta tuntuu järkyttävän pahalta. Näkökulmani on puolueellinen, mutta itselläni on se kuva, että jos sosiaalitoimi on kiinnostunut jonkun lapsen hyvinvoinnista, siihen on jokin syy. Minun henkeni huostaanotto pelasti.

Nyt odotan lasta, ensimmäistäni. Ei ole mikään pieni pelko, osaanko olla äiti, koska minulla ei sellaista ole oikeasti ollut. Osaanko antaa äidillistä hoivaa, koska en ole koskaan saanut sitä itse äidiltä? Katselen liikuttuneena, miten mies ja anoppi kommunikoivat keskenään. Rakastan anoppiani – onko tällaisiakin äitejä olemassa. Onneksi hän on tukenamme.

Isän kanssa minulla on hyvät välit. Asumme eri paikkakunnilla, mutta soittelemme pari kolme kertaa viikossa, ja isä kyläilee luonamme. Hän myös pitää yhteyttä äitiin – hän on hyvissä väleissä äidin kanssa. En käsitä, miten se on mahdollista, mutta isä on tosi kärsivällinen eikä kanna kaunaa.

Äitiä ei ole diagnosoitu, mutta tunnistan itseni narsistien uhreille tarkoitetusta kirjasta. Siksi olen tutkinut narsismin periytymistä, sukupolvien yli ulottuvaa traumaa. Edesmennyt mummoni sanoi, että äiti on ollut aina samanlainen. Mummo myös sanoi, että äiti oli kuin isänsä, mummon aviomies. Tiedän hänestä sen verran, että hän oli kuin klassinen suomiromaanin mieshenkilö, viinaanmenevä mies, joka ajoi lapset haulikon kanssa lumihankeen ja toi naisia kotiin vaimonsa silmien edessä.

Mietityttää, mikä suvun vaikutus on. En itse haluaisi toimia samalla tavalla. Puolisoni ja terapeuttini ovat sanoneet, ettei hätää ole, koska tunnistan asian.

PARI VUOTTA SITTEN vielä ajattelin, että olisi mahdoton ajatus jättää tämä kaikki vain taakse. Enää ei tunnu siltä. Jäin paljosta vaille, mutta en tiedä, tarvitseeko minun miettiä sitä sen enempää. Kaikki on hyvin, kun en pidä äitiin mitään yhteyttä. Suhtautumiseni muuttui, kun huomasin olevani raskaana. Haluan keskittyä täysillä omaan äitiyteeni.

Opiskelen oikeustiedettä, ja joskus vielä haluaisin käyttää juristin ammattiani hyödyksi ja auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia, ryhtyä esimerkiksi juristiksi lastensuojeluun tai tehdä vapaaehtoistyötä.

Olen myös kiinnostunut oikeussosiologiasta. Isien ja miesten asema kiinnostaa minua. Kun perheessä on jokin vialla, kansalaiskeskusteluissa usein ensimmäisenä ajatellaan, että se on mies, joka juo ja hakkaa.

Haluaisin tutkia sitä, miten yhteiskunnalliset asenteet ja esimerkiksi käsitys perheestä heijastuvat lainsäädäntöön – jos heijastuvat.

En ole katkera – en äidille enkä sosiaalitoimelle, joka ei ottanut minua huostaan 5-vuotiaana. Ne asiat ovat olleita ja menneitä, ja jos olisin katkera, se vaikuttaisi haitallisesti vain minuun.

Äiti ei muutu, enkä voi antaa anteeksi, kun anteeksi ei ole koskaan minulta pyydetty.

Mutta valehtelisin jos väittäisin, etten ole helpottunut, kun äidistä joskus aika jättää.”

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2021.