Kun Samuli Edelmann erosi ja raitistui, Kalle-ystävä oli tukena – ”Onneksi emme ole olleet ojassa samaan aikaan”
Samuli Edelmann ja Kalle Chydenius ovat kasvaneet yhdessä miehiksi. Vuosien varrella he ovat käyneet läpi rakastumisia, eroja, huippuja ja pohjia.
Oletko jo herännyt”, Kalle Chydenius virnuilee Samuli Edelmannille. Kaksikko tapaa Helsingin Töölössä kulttuuriravintola Elitessä talvisena sunnuntai-iltapäivänä.
”Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa”, Samuli vastaa.
Hän vaikuttaa hieman vaisulta, mutta hyväntuulinen Kalle saa ystävänsä kielenkannat virkoamaan.
Samuli, 56, tunnetaan eturivin näyttelijänä ja laulajana, joka on saanut monta Emma-palkintoa ja kaksi tuplaplatinalevyä. Kalle, 54, taas on musiikkituottaja, elokuvasäveltäjä ja basisti, joka on soittanut monessa Samulin yhtyeessä ja tuottanut osan hänen menestyslevyistään. Ystäviä miehet ovat olleet lähes koko ikänsä.
Kalle osoittaa läheistä ruokapöytää, jonka äärellä hän kertoi aikoinaan äidilleen, että pelkäsi menettävänsä Samulin alkoholille. Tämä muistaa pöydän, jossa kaksikko kerran istui muusikko Pave Maijasen seurassa. Kallen lyriikkasuomennoksesta vaikuttunut Pave nimitti häntä ihaillen ”antennipääksi”.
Lapsuudessaan he istuivat tässä samassa ravintolassa perheidensä kanssa sunnuntailounailla. Samulin äiti, näyttelijä Marja-Leena Kouki, ja Kallen vanhemmat, säveltäjä Kaj Chydenius ja teatteriohjaaja Kaisa Korhonen, ystävystyivät aikoinaan työpaikallaan KOM-teatterissa.
”Kun ystävyydellä on niin pitkä kaari, side on syvä. On paljon sellaista, mitä on mahdoton ilmaista sanoin”, Samuli sanoo.
Raaka voima ja kyky pakottaa toiset tahtoonsa ovat miehen mitta Häjyt 2 -elokuvan kuvaamassa maailmassa. Samuli esittää helmikuussa ensi-iltansa saavassa elokuvassa puukkojunkkari Jussi Murikkaa, Kalle on tehnyt elokuvan musiikin.
Häjyjen tappelupukarit elävät monin tavoin toisenlaisessa todellisuudessa kuin boheemien kulttuuriperheiden kasvatit. Samulille häjyjen kuviot tuovat kuitenkin mieleen muistoja esimerkiksi 1980-luvun ahdasmielisestä koulumaailmasta.
”Koulussa yleisin haukkumasana oli vitun homo. Ymmärsin, että ei kannattanut olla mitään, mikä vaikutti jotenkin erilaiselta.”
Paineet vaikuttivat Samuliin esimerkiksi niin, että kun hän otti korvakorun, hän halusi sen vasempaan korvaan. Siihen aikaan kun ajateltiin, että korvis oikeassa korvassa on homoseksuaalisuuden merkki.
Kallella oli korvakorun lisäksi pitkä tukka. Hän muistaa saaneensa niistä huuteluja, joista ei piitannut. Oman kulttuurikuplan suojissa oli turvallista kasvaa.
”Äiti yhdisti uran ja äitiyden, mikä oli vielä 1970-luvulla nykyistä vaikeampaa. Isä mahdollisti sen olemalla paljon minun ja veljeni Jussin kanssa. Hän oli melkeinpä moderni pehmoisä, enkä ole ehkä siksi kokenut paineita miehen roolin suhteen”, Kalle kertoo.
Hän muistuttaa, että kaikissa on maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä. Niiden ilmaisemiselle pitäisi raivata enemmän tilaa.
”Olen aina tuntenut olevani mies, mutta minussa on myös paljon feminiiniseksi leimattua tunteellisuutta ja herkkyyttä.”
”Minussakin on kauneudentajua ja herkkyyttä mutta myös vahva maskuliinisuus”, Samuli jatkaa.
Hän pitää siitä, että Häjyt 2 vilauttaa myös toivoa.
”Vihan kierre on mahdollista katkaista.”
Kallella oli kaveriporukassa diplomaatin ja tasapainottajan rooli. Samuli oli johtaja, joka keksi leikit ja tempaukset.
Ensikohtaamisen aikaan Samuli oli noin seitsenvuotias, Kalle viisi. Molemmat viettivät paljon aikaa silloisessa KOM-teatterissa Helsingin Vallilassa. Nykyisin paikassa sijaitsevat Musiikkiteatteri Kapsäkki ja Bistro K.
”Näimme monet esitykset kymmenkunta kertaa. Osasimme Kerjäläisoopperan repliikit ulkoa ja esitimme sitä lastenhuoneessa”, Kalle kertoo.
Lapsilla oli KOMin tiloissa myös oma teatteriryhmä, Lännen teatteri. Sen lisäksi he tekivät yhdessä radiokuunnelmia ja televisio-ohjelmia.
Samulin isä, säveltäjä Toni Edelmann, työskenteli silloin Ryhmäteatterissa, jonka tilat olivat Pengerkadulla Kalliossa. Lapset viettivät aikaa sielläkin.
Teattereilla he näkivät tulkintoja esimerkiksi William Shakespearen ja Anton Tšehovin klassikkonäytelmistä sekä tuoreita kotimaisia tapauksia, kuten Jussi Parviaisen Jumalan rakastajan.
”Sydämeeni on tatuoitu näiden näytelmien hahmoja ja kohtauksia. Ne ovat muovanneet sitä, miten näen ja koen maailmaa”, Samuli sanoo.
Hän viittaa sanontaan, jonka mukaan teatteri on totta ja elämä teatteria.
”Elämässä pyritään piilottamaan totuus, teatterissa paljastamaan se. Sitä näissä näytelmissä käsiteltiin, ja se väistämättä vaikutti meihin kaikkiin jollain tapaa.”
Arki kulttuuriperheissä ja kasvaminen taiteen ympäröimänä tuntui molemmista lapsena tavalliselta.
”Teatteri ei näyttäytynyt korkeakulttuurina vaan yhtenä duunina muiden joukossa. Oli hienoa mennä katsomaan klassikoita ja muita maailmanluokan esityksiä, mutta esityksen jälkeen näyttelijät riisuivat hikiset vaatteet ja menivät kaljalle. Se oli arkista, elämänmakuista puurtamista”, Kalle sanoo.
Samuli on ymmärtänyt jälkeenpäin, miten etuoikeutettua on ollut saada todistaa luovuutta aitiopaikalta.
”Muistan, kuinka Kaj Chydenius sävelsi ja poltteli samalla tupakkaa työhuoneellaan. Tuntuu lahjalta, että olen saanut olla niin lähellä katsomassa, miten merkittävä taide syntyy.”
Samuli oli teini, kun hänen vanhempansa erosivat.
”Se oli vaikea vaihe, ja olisin voinut joutua hunningolle. Tukeuduin kuitenkin kaveriporukkaan. Sen ansiosta fokus pysyi omissa ja yhteisissä unelmissa, haaveissa ja intohimoissa. Kaverit ja taide pelastivat.”
Varhaisnuoruudessa ystävyksillä oli monta yhteistä punkbändiä. Pitkäaikaisin niistä oli Tunkio. Siinä, niin kuin useimmissa myöhemmissäkin yhteisissä bändeissä, Samuli lauloi ja Kalle soitti bassoa.
Koulussa Samuli oli levoton. Auktoriteetit ärsyttivät eikä opetus kiinnostanut.
”En jaksanut keskittyä muuhun kuin musiikkiin, elokuviin ja taiteeseen. Lintsasin paljon koulusta. Joskus menin Kallen luokalle venäläiseen kouluun kuunteluoppilaaksi.”
Kalle taas kuvaa olleensa melko kunnollinen koululainen.
”Koulu oli minulle helppoa, mutta alisuoriuduin. Menin sieltä, missä aita oli matalin, vaikka vapaalla kyllä luin valtavasti.”
Kallella oli kaveriporukassa diplomaatin ja tasapainottajan rooli. Samuli oli johtaja, joka keksi leikit ja tempaukset.
”Kalle oli harkitseva, minä impulsiivinen. Kun näimme kauniin tytön, sanoin muille, että menkää tolppien taakse, menen ja annan hänelle pusun. En kyllä tiedä, kannattaako tällaista nykyään kertoa.”
”Samulissa on aina ollut sellaista energiaa, että hänelle ei pantu helposti vastaan. Menin yleensä mukaan hänen juttuihinsa, pieniin laittomuuksiinkin. Esimerkiksi kaikki päihteet olen testannut nimenomaan Samulin kanssa”, Kalle jatkaa.
Joskus Kalle tosin haastoi ystäväänsä. Kun Samuli alkoi harrastaa itsepuolustuslajeja, hän treenasi usein iskuja ja potkuja kavereihinsa. Se alkoi ärsyttää Kallea.
”Yhden hämärän porttikongin kohdalla mittani täyttyi. Kysyin Samulilta, olisiko tämä sinusta kivaa, ja heilautin nyrkkiä. Koska porttikongi oli niin hämärä, isku osui vahingossa Samulia otsaan.”
Sen jälkeen tämä ei enää treenaillut iskuja kavereihin.
”Samulia on leimannut pienestä pitäen se, että kaikki tehdään täysillä, mitään ei vain pikkasen.”
Suursuosio tuli Samulin elämään parikymppisenä. Hänen toinen studioalbuminsa Peggy – Pienestä kii myi platinaa. Suosiota lisäsivät roolit menestyselokuvissa ja tv-sarjoissa. Maailma tuntui olevan auki, naiset pyörivät ympärillä ja tuore tähti sai lähes kaiken, mitä keksi toivoa.
”Elin täysillä kaikki ne ilmiöt.”
”Samulia on leimannut pienestä pitäen se, että kaikki tehdään täysillä, mitään ei vain pikkasen”, Kalle sanoo.
Myös Kalle eli menestysvuosia, olihan hän monien Samulin hittilevyjen tuottaja.
”Menestys tuntui silloin itsestään selvältä, enkä oikein osannut arvostaa sitä. Myöhemmin pidin suhtautumistani jonkinlaisena hattuunnousemisena tai kusipäisyytenä”, Kalle kertoo.
Samulin suhde alkoholiin alkoi muodostua ongelmalliseksi pari-kolmikymppisenä. Lehdissä reviteltiin hänen ryyppyputkillaan ja kännisillä tempauksillaan.
”Kun alkoholismini syveni, näin, että Kalle yritti puuttua siihen omalla tavallaan. Hän teki monia kauniita eleitä. Kerran hän koputti ovelleni ja toi minulle Islannin-reissultaan riimun. Sen kuvio tarkoitti vahvuutta. Viesti meni perille, mutta en tiennyt, mitä tehdä.”
Kalle oli ystävästään huolissaan.
”Sanoin äidille, että Samulilla on kaksi vaihtoehtoa, joko hän kuolee tai tulee uskoon.”
Huuruisen vaiheen keskellä 1998 Samuli meni naimisiin tapahtumatuottaja Laura Tuomarilan kanssa. Esikoinen Venla syntyi 2001, kuopus Ilmari 2004.
Vuosituhannen vaihteessa Samuli pääsi vähäksi aikaa kuiville, mutta sitä seurasi vielä kosteita kierroksia ennen lopullista raitistumista.
Vuosituhannen vaihteeseen ajoittuu myös eräs ystävysten tärkeä virstanpylväs. 1970–80-luvun taitteessa Kalle oli yökylässä Samulin luona Vallilantiellä. Yöllä ystävykset päättivät tehdä verivalan. He lupasivat toisilleen, että mitä tahansa tapahtuukin, he tapaavat vuosituhannen vaihtuessa hotelli Presidentin yökerhossa.
”Haimme oikein kirjoituskoneen ja kirjoitimme sopimuksen, joka alkoi, että ’täten lupaamme’”, Kalle kertoo.
Kumpikaan ei unohtanut sopimusta. Kalle oli juhlimassa vuosituhannen viimeistä iltaa teatteriohjaaja Pekka Milonoffin kotona, kun Samuli haki hänet sieltä autolla yhteisestä sopimuksesta. Kaksikko ajoi yökerhoon ja vietti siellä uuden vuosituhannen ensimmäiset hetket.
”Se oli tärkeä juttu ja kunnianosoitus lapsille, jotka sopimuksen tekivät. Halusimme olla uskollisia heille”, Kalle sanoo.
Samuli liikuttuu.
”Ihanasti sanottu.”
”56 vuotta kestänyt suhteeni miespuolisiin ystäviini on ollut minunkin kestävin rakkaussuhteeni.”
Ammatilliset tiet ristesivät taas 2004, kun Kalle perusti teatteriryhmä Akseli Ensemblen. Samuli näytteli ryhmässä pari vuotta, kunnes muutti perheineen Maltalle.
”Läheisyytemme määrä on verrannollinen siihen, miten paljon teemme yhteistyötä. On ollut vuosia, jolloin emme ole työskennelleet yhdessä emmekä nähneet paljon. Kun olemme nähneet, olemme jatkaneet siitä, mihin jäimme”, Kalle kertoo.
Samuli perheineen palasi Suomeen 2015. Kolme vuotta sen jälkeen hän erosi.
Samuli viittaa belgialaiseen laulaja-lauluntekijä Jacques Breliin, jonka elämää käsittelevän dokumentin hän on juuri nähnyt.
”Brel sanoo siinä, että hänen kokemuksensa mukaan miesten välinen rakkaus on puhtain ja lojaalein rakkauden muoto. 56 vuotta kestänyt suhteeni miespuolisiin ystäviini on ollut minunkin kestävin rakkaussuhteeni.”
”Samuli on lojaalein ihminen, jonka tiedän”, Kalle sanoo.
Hän sanoo olleensa aina ystäväänsä parisuhde- ja perhekeskeisempi.
”Ajattelin jo nuorena, että kestän mitä vain vastoinkäymisiä, jos kotona on hyvä olla.”
Kalle ei nuorena aikuisenakaan viihtynyt Helsingin yöelämässä, vaan keskittyi mieluummin parisuhteeseensa. Sillä rintamalla Samulista on ollut yllättävää apua.
”Samuli on ollut läsnä elämäni kaikissa tärkeissä taitteissa. Hänen avullaan tapasin vaimonikin.”
Kalle oli ollut lähes koko teini-ikänsä vakituisessa parisuhteessa. Kun liitto parikymppisenä purkautui, hän tunsi olevansa hukassa ja yksinäinen.
”Samuli katsoi vierestä, että tuolla ei nyt mene hyvin. Hän oli saanut uusia ystäviä, muun muassa erään nuoren sinkkunaisen. Samuli ajatteli, että tämä voisi sopia minulle.”
”Vaisto sanoi niin”, Samuli kuittaa.
Itsenäisyyspäivänä 1990 hän esitteli kaverinsa Kallelle.
”Olemme olleet nykyisen vaimoni kanssa yhdessä siitä lähtien”, Kalle kertoo.
Samuli lauloi heidän häissään ja tyttären ristiäisissä.
Ystävykset ovat aina voineet tukeutua toisiinsa.
”Kun tapaamme, kysymme toisiltamme, mitä kuuluu, ja jos ei kuulu hyvää, siitä jutellaan. Keikkojen jälkeen menemme yleensä saunaan, ja lauteilla tulee aina puhuttua”, Kalle sanoo.
Samuli oli paljon tukena erityisesti silloin, kun Kalle sairastui masennukseen 2012 ja jäi KOM-teatterista puoleksi vuodeksi sairauslomalle. He soittelivat ja näkivät, kun Maltalla asunut Samuli kävi Suomessa työreissuilla.
”Onneksi emme ole olleet ojassa samaan aikaan”, Samuli toteaa.
Erojen ja raitistumisen aikoina Samuli on saanut Kallelta paljon tukea. Raitistuessaan Samuli myös aloitti terapian, jossa hän on käynyt satunnaisesti viime vuosiin asti.
”Minulla oli paljon kohtaamattomia asioita, vihaa ja ahdistusta. Ne tulivat vastaan uudestaan ja uudestaan”, Samuli sanoo.
”Sodan käyneeltä ukiltani jäi ehkä jotain painolasteja äidille ja minulle, ja puhumattomuuden kulttuuri on estänyt niiden käsittelyn.”
Henkiset taakat siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle. Kallen mukaan heidän vanhempiensa sukupolvi on ollut aika terapiavastainen ja jättänyt paljon asioita käsittelemättä.
”Ei ole mitään muuta keinoa kuin kohdata ne ja yrittää ymmärtää oman käytöksensä taustalla olevia psykologisia syitä. Muuten niitä toistaa lastensa kanssa. Asioiden käsittely myös vapauttaa energiaa”, Kalle sanoo.
”Totuuden kohtaaminen vapauttaa. Minulle on ollut eräänlainen intohimoalue tutustua ihmismieleen ja sen rakenteeseen”, Samuli kertoo.
Hän uskoo olleensa kauan levoton sielu käsittelemättömien asioiden vuoksi.
”Enää en ole levoton. Tunnen myötätuntoa ja ymmärrystä myös omia vanhempiani kohtaan. Jokaisella on oma uniikki taistelunsa.”
Menneet ovat menneitä, mitä niitä kaivelemaan -asenne saattaa ystävysten mielestä liittyä kyvyttömyyteen ja haluttomuuteen kohdata vaikeat tunteet.
”Vanhempieni sukupolvella on ollut suurempi oikeassaolemisen tarve kuin meidän sukupolvellamme. Oma kokemukseni maailmasta on toisenlainen, pohtivampi ja kyseenalaistavampi. Mietin aina, että toisaalta ja toisaalta”, Kalle sanoo.
Hän on tulkinnut, että se kapinallisten vasemmistolaisten joukko, johon hänen vanhempansa kuuluivat, tarvitsi ehdottomuutta kapinan käyttövoimaksi.
”Heidän piti pystyä olemaan ehdottomasti oman asiansa takana. Ehkä siihen liittyi myös se, etten ikinä kuullut, että vanhempani olisivat pyytäneet mitään anteeksi toisiltaan tai meiltä lapsilta. Minä olen harjoitellut pyytämään tyttäreltäni anteeksi”, Kalle kertoo.
Samuli ja Kalle ovat pyrkineet puhumaan keskinäiset ristiriitansa halki, ennemmin tai myöhemmin.
”Aikuisena olemme selvittäneet myös lapsena ja nuorena tapahtuneita juttuja, jotka ovat jääneet häiritsemään. Toinen on saattanut vaikka unohtaa lupauksen ja toinen on tuntenut tulleensa petetyksi. Kun ne on puhuttu, niihin ei enää tarvitse palata”, Kalle sanoo.
Kumpikin on sitä mieltä, että heidän ystävyydessään mitään olennaista ei ole jäänyt sanomatta.
Jos olisikin, sen voisi nostaa esiin seuraavassa saunaillassa.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 2/2025.
