Sami Sykkö sai potkut ja joutui testaamaan pärjäämistään: ”Opin, että tärkeintä on se, kuka on ja mitä osaa”
Sami Sykkö on oivaltanut, että persoonansa ja taitonsa voi viedä mukanaan uusiin tehtäviin. Ystävä Jorma Uotinen on esimerkillään näyttänyt hänelle, että itsensä voi keksiä uudelleen kerta toisensa jälkeen. Tässä jutussa hän kertoo elämänsä rooleista.
Mies | Ei ihan tavallinen lähiöpoika Itä-Helsingistä
”Nuoruudessani 1980-luvun Suomessa miehen rooli oli aika ahdas. Siihen aikaan ei kuulunut erottautua joukosta.
Lähes ainoat poikkeukset mieskuvaan olivat maskeeraaja ja parturikampaaja Monsieur Mosse, jolle lehdissä hieman naurettiin, ja balettitanssija, koreografi Jorma Uotinen, jota ihmeteltiin ja ihailtiin. Tanssihan Jorma tuolloin Pariisin oopperassa ja näytti hyvin originellilta – suuren maailman taiteilijalta.
En ollut itsekään ihan tavallinen lähiöpoika Itä-Helsingistä. Aloitin taitoluistelun kuusivuotiaana ja mallintyöt 11-vuotiaana. Vanhempani rahoittivat kalliin harrastukseni tekemällä välillä kahta työtä.
Meillä kotona ei puhuttu koskaan rahasta, eikä minulta puuttunut mitään. Kun taitoluisteluvalmentajani vertasi joskus meidän perhettämme varakkaampien luistelijoiden perheisiin, en pitänyt hänen sanojaan loukkaavina vaan hölmöinä. Eihän luistelussa ratkaise raha vaan taito.
Vanhempani tukivat ja kannustivat, ja taitoluisteluvalmentaja onnistui luomaan mielikuvan, että olen lahjakas ja minuun kannattaa panostaa. Mallina huomasin, että minulla oli arvoja, ulkonäköni ja persoonani, joista maksettiin. Tunsin olevani hyvä sellaisena kuin olen.
Isäni oli kätevä käsistään ja rakensi kaverinsa kanssa talon. Myöhemmin hän on auttanut minua kotieni remonteissa lukuisia kertoja. Mutta eivät isääni kiinnostaneet autot tai perinteiset miesten jutut. Vanhempani veivät minua lapsena teatteriin ja elokuviin – ja Jorma Uotisen tanssiesityksiin.
Minulla kävi tuuri, että kaikki lapsuuteni tärkeät miehet sattuivat olemaan suvaitsevaisia, kuten ala-asteen opettajani Markku Tuohisto-Kokko. Hän antoi minun ideoida ja järjestää viidennellä luokalla missikisatkin – missithän olivat tuolloin tähtiä.
Oli onni, etten lapsena joutunut juuri miettimään, millaisia poikien pitää olla, vaan sain kehittyä juuri sellaiseksi mieheksi, joka olen.”
Tekijä | Potkut kuin lentävä matto
”Olin hyvä koulussa. Ensimmäisen vastoinkäymiseni koin kolmannella luokalla, kun todistukseni keskiarvo laski hieman. Järkytyin niin, että käytin kesälomasta pari viikkoa miettien, miten nostaisin numeroitani. Ja nostin ne.
Taitoluistelussa en tietenkään ollut koskaan tarpeeksi hyvä tai ahkera. Valmentajani oli vaativa, ja lajissa kehittyy vain tekemällä hurjasti töitä. Vaikka harjoittelin paljon ja tunnollisesti, minuun jäi luisteluvuosista ajatus, että olen liian laiska.
Ajattelen vieläkin välillä, että minun pitäisi saada enemmän aikaan. Onneksi elämä on opettanut, että voin ottaa myös rennommin ja vastoinkäymisistä vasta oppiikin.
Reilut kymmenen vuotta sitten sain potkut päätoimittajan työstä Gloria-lehdessä. Lähtökäsky tuli minulle yllätyksenä. En vieläkään täysin tiedä, miksi minusta haluttiin eroon. Olinhan uudistanut lehden ja kasvattanut mainosmyyntiä.
Päivä potkujen jälkeen Tampereen käsityömessuilta soitettiin ja kysyttiin, tulenhan avaamaan seuraavana päivänä alkavat messut. Kysyin, eivätkö he haluaisi mieluummin seuraajani, uuden päätoimittajan.Vastaus kuului: emme halua avaajaksi titteliä vaan Samin. Muistan sanat yhä, koska oivalsin, että voin olla kiinnostava ihminen ilman titteliä. Kaksi viikkoa potkujen jälkeen lapsuudenystäväni pyysi minulta kirjan käännöstyötä. Pikkuhiljaa puheluja tuli lisää: pyyntöjä kolumnistiksi, kommentaattoriksi ja muihin lehtiin kirjoittajaksi.
Potkut eivät olleet maailmanloppu, mutta epäoikeudenmukaisilta ne tuntuivat. Muutkin halusivat usein kysyä niistä, lohduttaa ja kannustaa.
Vuoden päästä isäni kysyi, enkö voisi jo lopettaa puhumasta potkuista. Vastasin hänelle, että heti, kun minulta ei enää kysytä aiheesta.
Ajattelen nykyisin, että ilman potkuja en olisi joutunut testaamaan pärjäämistäni. Ja kun pärjäsin, se tuntui hienolta.
En koskaan unohda entisen uutisankkurin Pirkko Arstilan sanoja. Hän sanoi minulle aikoinaan, että älä sure Sami, sinä sait potkuista lentävän maton. Niinhän se oli.
Opin, että tärkeintä on se, kuka on ja mitä osaa. Persoonansa ja taitonsa voi viedä mukanaan uusiin työtehtäviin. Ja itsensä voi keksiä uudelleen kerta toisensa jälkeen, kuten ystäväni Jorma Uotinen on tehnyt.
Jorma on minulle esikuva ihmisestä, jolla on ollut monta uraa. Ajattelen, että ehkä minäkin voin olla sellainen ihminen.
Opiskelin kansainvälistä markkinointia ja olen koulutukseltani ekonomi. Suhteeni rahaan on suomalainen: en elä luotolla ja yritän pitää huolta, että rahaa on sen verran, ettei tulevaisuudesta tarvitse murehtia. Potkujen jälkeen äiti soitti ja kysyi huolissaan, menetänkö asuntoni. Lohdutin häntä, että en menetä.
Nyt kun kaikki on elämässäni hyvin enkä tästä nuorene, sijoitan hyvillä mielin välillä itseeni. Viisikymppisenä ja yrittäjänä ajattelen jo tulevaa eläkettä ja sijoitan siksi myös rahastoon.
Olin otettu, kun minua kysyttiin 2022 työelämäprofessoriksi Lappeenrannan yliopiston Business Schooliin. Se on innovatiivinen ja kansainvälinen yliopisto, ja pidän todella kollegoistani. Ihmettelen joka päivä, miten minulla on voinut käydä näin hyvä tuuri.”
Esteetikko | Huono valaistus voi ahdistaa
”Asun yli sata vuotta vanhassa kerrostalossa Helsingin Kruununhaassa. Minulle on tärkeää, miltä kodissani näyttää ja millainen tunnelma siellä on.
Kun mittasuhteet ja värit ovat kohdallaan, mielialani kohoaa ja minun on hyvä olla. Tuntuu kuin olisi kevyempi hengittää. Nautin siitä, että on kaunista katsottavaa, esteettistä ja harmonista. Ympäristö vaikuttaa minuun vahvasti: joskus melkein ahdistun tiloissa, joissa katto on matalalla ja valaistus pielessä.
Rakastan esimerkiksi kylpyhuonettani, jossa on vedensiniset kaakelit. Se on kuin pieni kylpylä. Saan ammeessa kuumassa vedessä lilluessani usein parhaat ideat.
Ratkon sisustusongelmia yksi kerrallaan ajan kanssa enkä tee ainuttakaan sisustuspäätöstä keskustelematta siitä ensin sisustusarkkitehti Hanni Koroman kanssa. Hän asuu naapurissa ja on ystäväni.
Vaatteet ja kengät kuuluvat työhöni, ja niistä on muodostunut vuosien mittaan kokoelma, josta en haluaisi luopua. Hiilijalanjälkeni on pienempi, mitä kauemmin vaatteita käytän. Nyt yritämmekin Hannin kanssa miettiä, saisiko asuntoon mahtumaan vielä yhden vaatekaapin. Minulla on huonekaluja ja astioita, joita olen löytänyt ympäri maailmaa.
Työskentelin opiskeluaikoinani ruotsinlaivalla tarjoilijana. Silloinen kollegani ja nykyinen ystäväni Hilkka Hakkarainen sanoi kattavansa itselleen aina aamiaisen kauniisti, koska elämäänsä kannattaa panostaa, vaikka asuu yksin.
Se on hieno ajatus, ja yritän muistaa tehdä samoin. Mutta totuus on, että kiireessä saatan syödä aamupalan seisten keittiöntason vieressä. Toki juon aamuteen silti kulta- sinisestä kupista, jonka löysin aikoinaan New Yorkista. Pitäähän arjessa olla edes hiukan kultareunaa.”
Matkailija | Opintomatka glamouriin
”Olen maailmankansalainen, ja minua kiinnostaa, mitä muualla tapahtuu. Siksi käyn säännöllisesti esimerkiksi Pariisissa.
Aluksi en pitänyt kaupungista enkä ymmärtänyt sen lumoa. Rakkaus syttyi, kun ystäväni Pipsa Hurmerinta muutti sinne 1990-luvun puolivälissä.
Pipsa näytti minulle piilossa olevia herkullisia paikkoja, kuten Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosassa Laduréen kahvilan. Tilasimme ensivisiitillämme kaksi macaron-leivosta kumpikin, koska enempään meillä ei ollut varaa. Kun olin lapsi, perheeni ei matkustellut ulkomaille kahta Ruotsin-reissua lukuun ottamatta. Mutta 11-vuotiaana pääsin New Yorkiin, koska luisteluvalmentajani Pia Saikkonen halusi viedä minut sinne huippuvalmentajan oppiin. Pia otti lainaa ja maksoi matkani, jonka vanhempani maksoivat hänelle myöhemmin takaisin.
New Yorkissa silmäni avautuivat. Siellä näin ensi kerran ostareita, pilvenpiirtäjiä ja hienoja japanilaisia ravintoloita.
Pia opetti, kuinka vältellään taskuvarkaita, miten tärkeä on kielitaito ja mitä on glamour. Pia muun muassa marssitti meidät Viidennelle avenuelle ja osti itselleen hienon laukun.
Arvostan innovatiivista designia ja nerokasta suunnittelua. Joku toinen pitää hienoista autoista tai moottoripyöristä, minä vaatteista ja sisustuksista.
Matkoilla koitan elää vähän tavallista leveämmin. En silti esimerkiksi syö Michelin-ravintoloissa, joissa valmistetaan koeputkiruokaa, jota tarjoilija joutuu selittämään asiakkaalle puoli tuntia. Pidän mutkattomasta ruuasta mutta ylellisistä sisustuksista.
Esimerkiksi Pariisin Ritz-hotellissa tunnen itseni aina tervetulleeksi, vaikka tilaisin vain skonssin. Pienemmän budjetin vieras ei ehkä ole hyväksi hotellin bisnekselle, mutta he kohtelevat minua silti kauniisti.
Helsingissä käyn mielelläni esimerkiksi Vinkkelissä tai Cafe Savoyssa, joissa on valkoiset pöytäliinat, hyvä ruoka ja ihana palvelu. Tai Fazerin kahvilassa, jossa on poikkeuksellisen mukava henkilökunta.
En ole kotonani ketjuhuoltoasemien kahviloissa enkä supermarketeissa senkään takia, että minulla ei ole autoa. Mutta syön mielelläni esimerkiksi kebabia – jos se on maukas ja tehty tuoreista aineksisista.
Yritän olla kantamatta huonoa omaatuntoa matkustamisesta, koska minulla ei ole autoa eikä lapsia. Sitä paitsi kuinka välittäisin työkseni oivalluksia ja ilmiöitä maailmalta, jos pysyttelisin kotona? Vähän kuin puhuisi ja kirjoittaisi työkseen näytelmistä mutta ei kävisi koskaan teatterissa.”
Läheinen | Viimeinen puhelu jäi mieleen
”Olen usein miettinyt, miksi miehillä ei ole vanhemmiten niin paljon ystäviä kuin naisilla. Ja voisivatko ystävät olla syy, miksi naiset ovat vanhoinakin aktiivisempia ja elävät pidempään? Siitä hyvä esimerkki minulle oli Aira Samulin, joka tapasi ystäviään jatkuvasti ja eli 96-vuotiaaksi.
Juttelin Airan kanssa puhelimessa vain muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa lokakuussa. Aira kutsui minua sopalle ja sanoi yhtäkkiä huolehtivaisesti, että kuulostan vähän kiireiseltä.
Se oli totta: vastasin puheluun kesken juontokeikan, vaikkei Airan kanssa olisi saanut olla kiire. Se jäi viimeiseksi puheluksi hänen kanssaan, ja nyt minua kaduttaa. Airan vanhetessa jokainen tapaaminen tuntui entistäkin erityisemmältä.
Kuolemasta seuraa ainakin kahdenlaista surua. Vanhemman ihmisen kuollessa voin mahdollisesti iloita hänen elämästään, mutta nuoren ihmisen kuoleman jälkeinen suru on raakaa. Silloin olen ajatellut, että millainen tulevaisuus häneltä jäi kokematta ja elämättä.
Minulla on ollut lukuisia Airan kaltaisia itseäni vanhempia kavereita ja ystäviä, mutta nykyään myös itseäni nuorempia: onhan minun ymmärrettävä, mihin maailma on menossa. Ystäväni ovat itse luoneet uransa, elämänsä ja omaisuutensa. Pidän paljon hauskoista ja sivistyneistä ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan uutta.
Joillekin ystävät ovat perhettä mutta minulle perheeni ovat vanhempani ja siskoni Pauliina perheineen. Pipsa Hurmerinta on käytännössä perhettäni, koska hän on ollut mukana kaikissa merkittävissä elämänkäänteissäni ja minä hänen.
Elämäni on erilaista kuin vanhempieni elämä, sillä Suomessa luokkanousu on mahdollista itähelsinkiläiselle pojallekin. Kun sain kutsun Linnan juhliin 2010, mietin, että hyvänen aika, miten hieno maa tämä on. Missä muualla talonmiehen poika voisi saada kutsun yhteiskunnan kerman keskelle ja tällaisen elämän?
Suomessa opiskelu on ilmaista ja kaikille annetaan mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin. Eikä täällä ihailla rahaa vaan ihan muita asioita. Jos elämän loppusuoralla saisi toivoa jotain, niin ehkä toivoisin, että olisin elämässäni voinut tuoda toisen ihmisen elämään hiukan iloa, energiaa tai valoa.
Minulta on kysytty muutaman kerran, olenko miettinyt lapsen hankkimista. Kysymys on hyvä, ja se on esitetty myönteisessä hengessä. Se osoittaa, että nykyään ajatellaan, että myös yksin elävät voivat hankkia lapsia. Ja vastaukseni: mietin aikanaan kerran asiaa, mutta päätin, että näin on hyvä.”
Juttu on julkaistu Eevassa 12/2023.
