Kun Oona Pohjolainen sai tehdä lehtiartikkelin Adile Sevimlin arvostamaan julkaisuun, Sevimliä harmitti. Kumpikaan ei ollut aiemmin kirjoittanut julkaisuun, ja he olivat tarjonneet juttua lehdelle yhdessä. Mutta lehti halusi tekstille vain yhden kirjoittajan.

Kaksikko tietää, millaista on tehdä luovaa työtä rinnakkain läheisen ystävän kanssa – ja että siihen voi liittyä vaikeitakin tunteita. He ystävystyivät yliopistossa, kun he päätoimittivat ainejärjestönsä lehteä, ja he työskentelevät nyt media-alalla muun muassa toimittajina.

Vaikka he eivät aina kilpaile samoista tehtävistä, toisen menestys aiheuttaa välillä kateutta, Pohjolainen sanoo.

”Työmme liippaavat toisiaan läheltä, joten olisi outoa, jos kateuden tunteita ei heräisi. Ne ovat usein epämääräisiä: en välttämättä halua juuri sitä, mitä toisella on, mutta toisen onnistuminen laukaisee omia epävarmuuksia.”

Kaksikko on tehnyt luovia projekteja myös keskenään. Keväällä ilmestynyt, noidista kertova Kärsimyskukkauuteaddiktio-romaani syntyi yhteisen idean ja tiiviin yhdessä työskentelyn tuloksena.

Nyt he tietävät, kuinka kilpailuasetelma käännetään toimivaksi yhteistyöksi niin, ettei ystävyys kärsi.

Pohjolainen ja Sevimli pyrkivät keskustelemaan avoimesti siitä, jos jokin toisen uralla aiheuttaa kateutta.

”Kateutta ei ole aina helppo myöntää, koska tunteet ovat kipeitä. Kun asioista puhuu, tunne kuitenkin hälvenee ja sen voi asettaa perspektiiviin”, Pohjolainen sanoo.

Puhuminen auttoi myös silloin, kun julkaisu toivoi ystävysten tarjoamalle juttuidealle vain yhtä tekijää: he päätyivät keskustelun myötä arpomaan kirjoittajan. Sevimlin harmitus huonosta arpaonnesta hälveni nopeasti.

Myöhemmin Sevimli tarjosi samaan julkaisuun toista artikkelia. Lopulta hän sai kirjoittaa siihen useamman jutun.

Kaksikko onkin huomannut, että kilpailusta voi lannistumisen sijaan saada inspiraatiota ja rohkeutta.

”Toisen onnistumiset herättävät välillä ajatuksen, että miksi en keksinyt tuota. Samalla ne kannustavat eteenpäin. Saatan ajatella, että Oona uskalsi ehdottaa tuohon julkaisuun tekstiä, joten minäkin uskallan. Olemme toistemme cheerleadereita”, Sevimli sanoo.

He ovat toistensa tekstien luottolukijoita ja uskaltavat näyttää toisilleen keskeneräisiä töitään.

”Voin luottaa siihen, että Oona kertoo minulle mielipiteensä rehellisesti ja lämpimästi”, Sevimli sanoo.

Kun ystävän osaamisen näkee mahdollisuutena, voi syntyä vaikka mitä. Kärsimyskukkauuteaddiktio-romaani sai alkunsa, kun Sevimli ja Pohjolainen haaveilivat yhdessä hyvän noitakirjan lukemisesta ja alkoivat kirjoittaa sitä sähköpostilla. Toinen jatkoi tarinaa aina siitä, mihin toinen jäi.

”Jäin aina odottamaan, mitä Adile keksii cliffhangeristani. Syntyi luovuuden kehä”, Pohjolainen kuvailee.

Yhteisessä projektissa jokainen kirjoitettu sana piti altistaa ystävän kritiikille. Se kehitti molempien osaamista.

”Adile on superhyvä kirjoittamaan dialogia, jossa minä koin aluksi olevani heikko. Hänen kritiikkinsä tuntui lahjalta, joka auttoi minua eteenpäin”, Pohjolainen sanoo.

Vuosien varrella kertyneet opit avoimuudesta ja kuuntelemisesta tulivat tarpeeseen. Jos asioita alkoi kertyä hampaankoloon, kirjoittaminen tuntui hankalalta.

”Opin, että kannatti kysyä, jos oli pienikin epäilys, että ymmärsin vaikka Oonan kommentin liian kielteisesti. Olemme etsineet tasapainon, jossa voimme sanoa herkästi asioista ja kuuntelemme toisiamme”, Sevimli sanoo.

Yhdessä työskentely vain vahvisti kaksikon ystävyyttä.

”Kun on jakanut ystävän kanssa jotain niin intiimiä kuin yhdessä keksityn mielikuvitusmaailman, suhde nousee toiselle tasolle. Tuntuu, että Oona on ollut pääni sisällä”, Sevimli kuvailee.

Hiljattain Pohjolainen ja Sevimli olivat taidenäyttelyssä. He alkoivat miettiä, millainen dekkarijuoni taulujen perusteella voisi syntyä. Pian he löysivät itsensä kahvilasta suunnittelemasta sitä.

”Adi lähtee aina täysillä mukaan juttuihini. Viemme ja kannustamme toisiamme eteenpäin”, Pohjolainen summaa.

Juttu on julkaistu Trendissä 6/22.