”Ensimmäinen tunne oli häkellys. Olin juuri täyttämässä viisikymmentä, ja tyttäreni Martta ilmoitti, että minusta tulisi mummo.

Perheemme nuorimmainen, yläaste-ikäinen Valentin, asui vielä kotona. Kuvittelin, että kun hän aikanaan muuttaisi, alkaisi mieheni kanssa parisuhteemme laatuaika. Isoäitiys tulisi sitten joskus myöhemmin.

En osannut odottaa, että Martasta tulisi jo 27-vuotiaana äiti. Tyttäreni oli viettänyt aina liikkuvaista elämää. Hän oli tehnyt pätkätöitä ja reissannut puoli vuotta Aasiassa. Silloinkin, kun hän sai tietää olevansa raskaana, hän oli lähdössä kahdeksi kuukaudeksi Kaliforniaan.

Ensi häkellyksestä toivuttuani aloin huolehtia odottavan äidin käytännön asioista. Oliko tilattu aika äitiysneuvolaan? Oliko matkavakuutus varmasti kunnossa?

Tieto tulevasta lapsenlapsesta teki minut valtavan iloiseksi ja onnelliseksi. Tällä kertaa kukaan ei lähtisikään luotamme pois, vaan elämäämme saapuisi uusi ihminen."

Liikuttava ensikohtaaminen

“Perheessämme oli ollut paljon surua ja menetyksiä. Poikani Lauri kuoli tapaturmaisesti elokuussa 2012. Martta oli menettänyt lyhyen ajan sisällä sekä pikkuveljensä että kaksi isän puoleista lähisukulaistaan.

Kun täytin viisikymmentä, pidin isot juhlat. Halusin nostaa maljan elämälle. Martan raskausaikana pyrin tukemaan häntä kaikin tavoin. Vastailin hänen moniin kysymyksiinsä, etsin vanhoja äitiys- ja neuvolakortteja ja autoin vauvatarvikkeiden hankkimisessa.

Minulle oli heti itsestäänselvää, että olisin mummo. Olen sitä ylpeydellä. Sanana siinä on jotain ihanan kotoista ja perinteikästä. Omassa karjalaisessa perheessäni on aina ollut mummoja, ja se rimmaa hyvin yhteen mieheni nimen kanssa. Olemme Kimmo ja mummo.

Kun näin lapsenlapseni ensimmäisen kerran, hetki oli tavattoman herkkä. Tilta näytti pieneltä peikkotytöltä. Hiuksia oli paljon, ja ne olivat pystyssä. Tirauttelin vauvaa katsellessani onnen kyyneliä."

Mummo käy työssä

Mietin paljon mummouteni olemusta. Sain itse Martan 23-vuotiaana. Kouvolassa asuva äitini oli silloin vähän yli nelikymppinen. Hän jättäytyi pois työstään pankissa jo vähän yli viisikymppisenä ja on ehtinyt antaa valtavan panoksen lastenlapsilleen. Hän on pystynyt viettämään heidän kanssaan paljon aikaa, hemmotellut ja passannut lähipiiriään ruualla ja leipomalla herkkuja.

Minä en pystyisi samaan, koska olen edelleen tiiviisti työelämässä. Toimin Tampereella Ylen alueellisten televisiouutisten ankkurina. Päiväni venyvät aamupäivästä iltaseitsemään asti, sillä juonnan arkisin vähintään kuudet uutiset.

Minun oli luotava omannäköinen mummouteni. Annan lapsenlapselleni omaa aikaani silloin, kun olen vapaalla. Olen rauhoittanut oman flamencoharrastuksenikin panostaakseni vapaapäivinä mummouteen.

Tilta asuu vanhempiensa kanssa kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä Nokialla, ja tapaamme viikoittain. Pyydän lapsiperhettä välillä syömään sunnuntaisin ja autan silläkin tavoin.

“Olin huolettomampi äiti”

“Aina kun näen Tiltan ja hänen kasvoilleen leviää hymy, sydämeni on sulaa. Tuntuu, että merkitsen hänelle jo jotakin. Hän tunnistaa minut, ja välillemme on muodostunut tunneside.

Kun joku kysyy Tiltalta, missä mummo on, hän konttaa luokseni. Tyttäreni ja poikani mielestä Tilta on sanonut jo ‘mummo’. En ole itse siitä ihan varma, mutta olen iloinen, jos näin on.

Olen tyytyväinen, että olen päässyt luomaan suhdettamme heti alusta lähtien. Mummon on lunastettava paikkansa lapsenlapsen sydämessä. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tyttärentytär tykkää isoäidistään.

Kun olen katsellut Tiltaa, mieleeni on tullut takaumia omien lasteni vauva-ajoista. Olin nuorena äitinä paljon huolettomampi kuin nyt mummona. Kun ajan autolla ja Tilta on kyydissä, pyydän usein Valentinin mukaan takapenkille, jotta voin olla varma, että tytöllä on kaikki hyvin. Tuntuu kuin haltuuni olisi uskottu kruununjalokivi."

Omasta tytöstä tuli aikuinen

“Suhteeni tyttäreen on muuttunut lapsenlapsen syntymän jälkeen tasavertaisemmaksi. Martalla oli raju murrosikä, ja hän oli usein kotiarestissa. Hän karkaili moneen kertaan kotoa.

Nyt sama tyttö on aikuinen. Lepattelut on lepateltu, ja lyhytjänteisestä, liihottelevasta nuoresta naisesta on tullut hyvä äiti. Olen siitä ylpeä. Samalla minulta ovat poistuneet monet huolet.

Martalle äitiys on ollut alusta asti luontevaa. Lapset ovat aina tykänneet hänestä. Hän ei ole perinteinen hoivaajatyyppi, vaan enemmänkin kujeileva ja puuhaileva boheemi-äiti. Hän on sanonut ymmärtävänsä nyt, millaista minulla on ollut äitinä.

Olen otettu siitä, että Martta luottaa käytännön neuvoihini ja turvautuu minuun. Haluan olla aina tyttären ja tyttärentyttären käytettävissä. Olen saattanut omien kokemuksieni perusteella vaikkapa ehdottaa, että kannattaisiko lapselle antaa jo tuhdimpaa ruokaa, kun pelkkä rintamaito tai velli eivät ehkä riitäkään ravinnoksi.

Toisaalta on oltava tarkkana, minkä verran neuvoja pyytämättä jakelee. Jokaisella sukupolvella on omat mallinsa toimia."

Tarkkaileva sinisilmä

“Tilta tuo valtavasti iloa koko perheellemme. Nuori enokin pehmenee, kun lapsi on lähettyvillä. Yrmy, yli 190-senttinen teinipoika näyttää hempeämmän puolen itsestään, konttailee lattialla ja on Tiltan kanssa poski poskea vasten.

Sukumme on läheinen, ja lapsi on ollut tervetullut meidän kaikkien keskuuteen. Talomme on Tampereella appivanhempieni kanssa samassa pihapiirissä. Valentin sanoikin lapsena, että hän tuntee olevansa sukulaisten ympäröimänä turvassa kuin pikkukala suuressa parvessa. Toivon, että Tilta saisi suvun keskellä sen saman kokemuksen.

Martta oli lapsena temperamenttinen ja Lauri koliikkivauva. Tilta ei ole kärsinyt vatsavaivoista. Hänestä paistaa rauhallisuus. Hän on tarkkailija, joka katselee ympäristöään valtavan suurilla silmillään. Meidän tummasilmäisten joukkoon on tullut sinisilmä.

Kun pidän Tiltaa sylissä, juttelen ja joskus laulankin tai annan tuttipullosta maitoa, hän katsoo syvälle silmiini, rauhoittuu ja nukahtaa siihen. Ne hetket tuntuvat ihanilta.”

Kuvat: Satu Nyström

Julkaistu Eevan numerossa 05/2016.