Tietokirjailija ja yrittäjä Saku Tuominen, 56, saapuu helsinkiläiseen kahvilaan italialaisella skootterillaan niin kuin hänellä on usein tapana.

”Rakastan Helsinkiä ja nautin siitä joka päivä kaikilla aisteillani. Jos en aja skootterilla, kävelen tai pyöräilen. Käytän mahdollisimman vähän autoa.”

Tässä haastattelussa hänen olisi tarkoitus puhua itsestään, eikä se tunnu kovin mieluiselta.

”Olen lukenut koko kesän egosta ja yritän päästä siitä eroon. Olen saanut jo ihan riittävästi huomiota elämäni aikana, jopa liikaa.”

Kesällä hän onkin kirjoittanut kirjan, jota kuvaillaan ylösalaisin käännetyksi elämäkerraksi. Sen nimi on ironisesti Ettekö te tiedä kuka minä olen. Lokakuun alussa ilmestynyt kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joissa Saku kertoo kohtaamisistaan erilaisten ihmisten kanssa.

”Olennaista ei ole se, mitä minä olen tehnyt. Olennaista on se, mitä muut ovat opettaneet minulle ja miten he ovat muuttaneet minua ja ajatteluani.”

”Tunnen olevani itse elämäni keskeisin kannattelija. Ajattelen, että toinen toistaan voi auttaa tiettyyn rajaan asti, mutta loput jokaisen pitää tehdä itse.

Jos jotain kannattaa kehittää, se on oma mieli. Mielen kehittäminen voi olla jopa tärkeämpää kuin vatsalihakset.

Kasvamme yhä maailmassa, jossa puhutaan yhä aika vähän siitä, miten täällä kuuluu elää. Uskon vahvasti siihen, että jokaisen kannattaa tehdä työtä itsensä kanssa. Samat asiat eivät ole mahdollisia kaikille, mutta moni pystyy enempään kuin uskoisi. Sille polulle pitäisi kuitenkin ohjata hellästi. ’Pää pystyyn vain’ on vastenmielinen ajattelutapa.

Minua ärsyttää myös valtavasti lause ’elämä kantaa’ tai sen sukulaisvirke ’se, mikä ei tapa, vahvistaa’. Elämä kantaa niitä, joita se kantaa, mutta kaikkia se ei kanna. Se mikä ei tapa, voi särkeä.

Pyrin koulimaan mieltäni, jotta pärjäisin elämän myrskyissä. Huomaan, että kun teen hieman työtä itseni kanssa, kantamista ei välttämättä edes tarvita. Riittää, että on.

Olen ollut onnekas. En ole kokenut elämässäni valtavia kriisejä. Nyt ajattelen, ettei sellaisia enää voi tavallaan edes tulla. En tietenkään ajattele, että kaikki menee hyvin, vaan tulee kaikenlaista, mutta en suhtaudu vastoinkäymisiin ei-toivottuina kriiseinä vaan osana elämää. Olennaista on se, miten itse niihin reagoin.”

”Läheisillä on valtava vaikutus elämääni. Parisuhde on olennaisen tärkeä asia. Se, kenen kanssa aamuni aloitan, päiväni vietän ja elämääni hahmotan, vaikuttaa valtavasti siihen, millainen olen.

Viimeksi kuluneet 20 vuotta olen lukenut paljon mielen kehittämisestä. Puolisoni Sara Karlsson on siinä asiassa kirkasnäköinen, ja puhumme aihepiiristä paljon. Se on suuri ilo.

Minulla ja aikuisella tyttärelläni Siirillä on hirveän hyvä suhde. Hän opiskelee psykologiaa, ja keskustelemme elämästä monesta kulmasta.

En vähättele isyyttäni mutten myöskään ajattele, että tyttäreni on suurin saavutukseni. Hän on oma ihmisensä, jolla on omat ajatuksensa.

15-vuotias koiramme Hilma kuoli aivan hiljattain. Hilman elämäntavassa oli jotain kiehtovaa. Hän tiesi, mikä hänelle on hyväksi. Kun menimme ulos, Hilma sai päättää, minne mennään. Joskus hän lähti ovesta oikealle, joskus vasemmalle. Välillä kävelimme kymmenen minuuttia ja välillä kolmekymmentä.

Siinä missä ihmiset ajattelevat pääosin mennyttä ja tulevaa, Hilma mietti siinä välissä olevaa. Se on korkeampaa elämisen taitoa ja älykkyyttä.”

”Pyrin antautumaan elämälle sellaisena kuin se aukeaa. Elämä on ja riittää, että minäkin vain olen.

Antautuminen edellyttää hyväksymistä, mikä on elämän tärkein ja vaikein asia. Vastustus estää asioiden hyväksymistä.

Jos elämä ei mene kuten toivomme, se tuntuu menevän väärin ja tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Olemme hyväksyneet sellaisen narratiivin, että jos emme vastusta jotakin epämieluisaa, jotain pahaa tapahtuu. Mitä jos vastustus päinvastoin lisääkin sen pahan mahdollisuutta? Kun luopuu vastustuksesta, menee kohti hyvää.

Yritän suhtautua elämään niin, että tällaisen haasteen sain tänään, mutta siitäkin voi seurata jotain hyvää. Yritän luopua suunnitelmiin takertumisesta tai ottaa niistä niin kevyen otteen, että se on helppo irrottaa.

Kun hyväksyy asiat, luopuminenkin on helpompaa. En sano, että olisin siinä hyvä jokaisella elämänalueella. Jos vaikka jokin työasia ei mene niin kuin haluaisin, sitä ei välttämättä ole helppo hyväksyä heti. Silti pääsen nykyään nopeammin vakaammalle maaperälle.

Voin ajatella, että minkään ei tarvitse olla toisin, ei minun eikä maailman.”

”Usein me ihmiset haluamme olla dramaattisia. Meillä on iso halu antaa kriiseille jokin isompi merkitys.

Saatamme esimerkiksi sanoa, että kriisi auttaa näkemään elämän väreissä. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta unohdamme, että jokainen hetki voi tehdä saman. Kiitollisuus auttaa näkemään ihmeitä.

Juuri nyt minua kannattelee eniten se, miten hienoa kaikki ympärillämme on ja miten ihmeellisessä maailmassa elämme. Tekee hyvää mennä luontoon antamatta nimeä sille, mitä näkee, ja katsoa sitä vain ihmeenä. Mikä etuoikeus, että saan olla osa tätä kaikkea ja tutkia esimerkiksi oliivipuun tai ruusun yksityiskohtia.

On mielenkiintoista, että puunhalaaja on aikamme isoimpia pilkkanimiä. Mutta miksi jonkin satoja vuosia vanhan halaaminen olisi vähemmän tärkeää kuin riiteleminen somessa soteuudistuksesta?

Pitäisiköhän rauhoittua, tai ihmiset ajattelevat minun tulleen ihan hulluksi? Ehkä ei pidä.”

”Asumme puolisoni Saran kanssa kolme kuukautta vuodesta Marchessa Italiassa ja yhdeksän Helsingissä. Aikamäärät voisivat olla myös toisinpäin, ja ehkä joskus ovatkin.

Italiassa pysyn poissa somesta ja uutismedioista ja keskityn muuhun. Luen, kirjoitan, teen työtä ja kasvatan kaikkea mahdollista syötävää.

Italiassa kiehtovat valo, lämpö ja kulttuurinen aspekti. On hienoa huomata, että asiat voi nähdä myös toisella tavalla. Elämä kahdessa kulttuurissa tuo mieleen joustavuutta.

Keskimäärin Italiassa suhtaudutaan avoimemmin elämän nautintoihin eikä olla niin armottomia kuin Suomessa. Osa kulttuuria on sekin, että jokaiseen asiaan esimerkiksi ruuanlaitossa on vain yksi oikea tekotapa – mutta jokaisella on omansa.

Vastapainoksi Italiassa on valtavasti käytännön haasteita ja yksinkertaisista asioista tehdään vaikeita. Mutta se voi myös hymyilyttää. Voi sanoa, että minulla on maahan viha-rakkaussuhde.

Suomessa kaikki näennäisesti toimii, mutta emme usein näe sitä hienoutta vaan keskitymme juputtamaan.

Suomalaiset eivät kovin helposti kehu mitään. Se on tavallaan rakastettavaa mutta myös kiittämätöntä.”

”Ruoka on minulle tapa jaksottaa päivää ja maadoittaa itseäni.

Mietimme aamuisin yhdessä puolisoni kanssa, mitä ruokaa laitamme illalla ja kokkaamme joskus jopa useita tunteja.

Kyse on paljon enemmästä kuin ruuanlaitosta ja syömisestä. Kun laitamme ruokaa ja syömme, emme ole tietokoneilla emmekä puhelimilla. Keskustelemme ja vietämme aikaa yhdessä.

Meillä on kahden aikuisen taloudessa enemmän vapauksia ajankäytössä kuin vaikkapa lapsiperheissä. Lopulta kyse on silti arvovalinnasta: kuinka paljon arvostaa ruokaa ja siihen käytettyä aikaa.

Minulle ruuan laadulla ja ostofilosofialla on iso merkitys. Suosimme pieniä tuottajia, käymme pienissä ruokakaupoissa, syömme vain vähän lihaa ja yksinomaan luomua. Emme heitä mitään pois.

Ravinnon suhteen ei tarvitse olla virheetön, mutta jokin tolkku sentään. Kun näkee vähän vaivaa, voi varmistaa, että eläimiä on kohdeltu hyvin ja ihmiset saavat ruuan tuotannosta toimeentulonsa.”

”Voin ylpeästi sanoa, että rakastan jääkiekkoa. Olen pelannut sitä 50 vuotta talvisin joka viikko. Äskettäin minua pyydettiin HIFK:n hallitukseen ja vastasin kyllä. Seura on minulle hirveän rakas.

Nuorena seurani oli Kiekko-Espoo, aikuisena Pietarinkadun Oilers. Olen tavannut pisimpään Oilersissa mukana olleet noin tuhat kertaa. Se on suuri etuoikeus.

Pukukopissa oppii muun muassa sen, että itsekeskeisyys on huono strategia. Jos joku alkaa kehua itseään, joku toinen sanoo takuulla: ”Joko mä itteni mainitsin?” Se on klassinen Oilers-lause.

Jääkiekko on myös ainoa urheilu, jota seuraan. Minua kiehtoo se, miten puhtaassa muodossa keskeiset mielen taidot näyttäytyvät huippujääkiekossa. Kentällä näkee vastoinkäymisten sietämistä, yhdessä toimimista, palautteen antamista ja ottamista, kasvua, luopumista, virheiden tekoa ja uuden oppimista kirkkaimmillaan.

HIFK:n päävalmentaja, entinen jääkiekkoilija Ville Peltonen on sanonut, että kaikki lähtee mielestä. Nykyään on vaikea löytää huippuvalmentajaa, joka ei olisi kiinnostunut ihmismielestä.”

”Aiemmin luin 50 kirjaa kesässä eli jopa kirjan päivässä. Kun nyt katson taaksepäin, mietin, mitä se kertoo minusta. Mistä se tarve tuli? Minulla oli pitkään myös tarve kuunnella aina jotain hyödyllistä.

Nykyään ajattelen, että jos olen lukenut jonkin hyvän kirjan, en halua lukea vähään aikaan muuta. Haluan kunnioittaa sitä kirjaa olemalla lukematta. Tällainen loistava teos oli esimerkiksi Pirkko Saision Passio. Ajattelen myös, että joskus hyödyllisintä voi olla se, etten kuuntele mitään.

Olen ehtinyt pohtia, mikä tuntuu hyvältä ja millaisessa elämässä viihdyn parhaiten. fomon (fear of missing out, paitsi jäämisen pelko) sijaan olen alkanut tuntea jomoa (joy of missing out, paitsi jäämisen ilo). Tunnen rauhaa siitä, ettei minun tarvitse kokea kaikkea.

On myös vapauttavaa huomata, että mietin vähän vähemmän sitä, mitä muut minusta ajattelevat. En väitä, etteikö se kiinnostaisi yhtään, koska kukaan ei ole koskaan täysin vapaa siitä. Mutta on ihan ok, että joku on kanssani eri mieltä.

Kumpi sitten on oikeassa? Ei kumpikaan tai sitten me molemmat.”

Juttu on ilmestynyt Eevassa 10/23.