Saimi Hoyer jäi konkurssin jälkeen tyhjän päälle, ja nyt hän kokeilee näyttelemistä viisikymppisenä: ”Ihmisen pitää polkaista itsensä ylös”
Saimi Hoyerilla on takana surun aikakausi. Hän on joutunut luopumaan unelmastaan, rakkaasta hotellista, ja nyt on uuden aika.
Puruveden jää on muuttunut laikukkaaksi. Järven sulaminen on lupaus keväästä, mikä tekee kotinsa ikkunasta ulos katselevan Saimi Hoyerin, 49, onnelliseksi. Saimia on vaivannut sitkeä talviflunssa, minkä vuoksi sovittuja tapaamisia on pitänyt siirtää ja aikatauluja järjestellä. Onneksi poskionteloiden punkteeraus Savonlinnan keskussairaalassa, yli tunnin ajomatkan päässä Saimin kotoa Vaaran kylästä, on tuonut helpotuksen vointiin ja palauttanut rytmin arkeen.
Saimi sairastaa harvinaista hypogammaglobulinemiaa eli IgG-puutosta, minkä vuoksi talvet infektioineen ovat hänelle vaikeita. Perinnöllinen vasta-ainepuutos, autoimmuunitauti, saa energisen Saimin sairastumaan herkästi ja paraneminen perusflunssastakin voi kestää tavallista pidempään.
Kulunut talvi on tuntunut muutenkin poikkeuksellisen pitkältä. Oikeastaan poikkeuksellisen pitkältä ovat tuntuneet viimeiset kuukaudet, koko surun aikakausi.
Saimin äiti, näyttelijä Soila Komi kuoli 79-vuotiaana toissa vuoden heinäkuussa sairastettuaan Lewyn kappale -muistisairautta. Viime keväänä Saimin osaksi omistama ja johtama Hotelli Punkaharju haettiin konkurssiin ja Saimi joutui luopumaan unelmastaan.
Menetysten käsittely on vaatinut rauhaa ja tilaa, liikkumista luonnossa ja välillä kyyneleiden pudottamista pörröisen Waltti-koiran turkkiin.
Saimi ei ole silti pysähtyjä eikä uhri. Hän haluaa katsoa eteenpäin, ja nyt edessä on pitkästä aikaa jännittävä elämänvaihe ja tilaa uudenlaisille unelmille.
”En ole koskaan jäänyt makaamaan ja sanonut, etten jaksa enää. Ihmisen pitää polkaista itsensä ylös ja ymmärtää, että elämä on ainutkertainen lahja.”
Minuutillakin on merkitystä. Sen Saimi huomasi, kun sai tehdä pienen roolin Selma Vilhusen ohjaamassa elokuvassa Neljä pientä aikuista. Se julkaistiin viime vuoden lopussa.
”Olen aina jotenkin taistellut näyttelijävanhempieni henkistä perintöä vastaan ja vannonut, että samalle alalle en lähde. Nyt ajattelen toisin. Ehkä kyse onkin haluamisen sijaan siitä, etten ole päässyt näyttelijäksi.”
Saimin 80-vuotias isä Jyrki Nousiainen teki ennen eläköitymistään yli 40-vuotisen uran Helsingin Kaupunginteatterissa. Äiti esiintyi teatterin lisäksi televisiosarjoissa.
Esiintyminen mallina ja puhujana on aina kiehtonut Saimia, eivätkä catwalk ja näyttämö lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Saimi on esimerkiksi usein muotinäytöksissä saanut ilmentää erilaisia tunteita.
Kerran, vuosia sitten, Saimia pyydettiin mukaan kesäteatteriin. Silloin hän kieltäytyi tarjotusta roolista. Saimilla ei ole tapana katua menneitä, mutta tuo kieltäytyminen on painanut hänen mieltään.
”Minulla on vielä unelma siitä, että pääsisin haukkaamaan pienen palan näyttelijän työstä.”
Myös kiinnostus erilaisiin televisiotöihin on heräillyt. Saimi oli monta tuotantokautta mukana Suomen huippumalli haussa -ohjelman tuomarina, mutta työt loppuivat hänen sairastelujensa vuoksi.
”Vuosien mittaan olen kieltäytynyt monesta tuotannosta. En enää halua lähteä mukaan asioihin, joita en tunne omakseni.”
Syksyllä Saimi nähdään televisioruuduissa, mutta siitä hän ei voi vielä kertoa enempää. Kameran eteen palaaminen tuntuu kutkuttavan ihanalta.
”Unelmista pitää puhua ääneen, koska muuten ne eivät toteudu. Sama pätee rakkauteen ja ystävyyteen. Jos tunteitaan ja ajatuksiaan ei jaa, kukaan ei voi tietää niistä.”
Mamma, nyt mun pitää mennä tunnille, mutta tulen perjantaina. Kaspar-pojan viesti saa Saimin sydämen läikähtämään.
Saimin 17-vuotias esikoinen haluaa yhä viettää aikaansa äidin luona Punkaharjulla, vaikka asuu Helsingissä ja käy Otaniemen lukiota Espoossa.
”Nämä hetket ja viestit tuovat minulle suurta onnea. Ihanat yllätykset ja tieto siitä, että olen voinut jättää lapsilleni tällaisen perinnön: kiintymyksen näitä maita ja metsiä kohtaan.”
Juuret Punkaharjulla ovat pitkät ja vahvat. Saimin omat vanhemmat ja isovanhemmat kulkivat samoilla mailla ja opettivat Saiminkin jo lapsena tunnistamaan sienet, puut ja sammaleet sekä perkaamaan kalat. Omatoimisuus on ollut aina tärkeä elämänarvo.
Ensi syksynä Saimi jää Punkaharjulle kaksin sekarotuisen Waltti-koiransa kanssa. Tuolloin toinenkin pojista, 15-vuotias Hektor, muuttaa Helsinkiin lukioon.
”Se tulee olemaan minulle kieltämättä aika rajua ja haikeaa. Myös Kasparin lähtö oli minulle todella raskas, mutta toisaalta tiedän, ettei etäisyys erota meitä. Olemme molempien poikieni kanssa todella läheisiä ja voimme aina puhua mistä tahansa. Tiedän, että mikään ei tule muuttumaan välillämme, vaikka paikat vaihtuvat.”
Vaikka lasten itsenäistyminen on äidille vaikeaa, Saimi tietää, että kyse on luonnollisesta asiasta. Niin elämän kuuluukin mennä, ja muutoksiin saa liittyä myös haikeutta. Samalla hän ymmärtää, että kohta aikaa vapautuu uudella tavalla omille projekteille.
Vaikka Saimi jää yksin, hän ei ole yksinäinen. Hän käy paljon Helsingissä työkeikoilla ja tapaamassa isäänsä. Saimilla on lisäksi laaja joukko ystäviä ympäri maailmaa, ihmisiä, joiden puoleen hän voi kääntyä.
Vaikka Saimi on ulospäin suuntautunut ja pirskahteleva, hänellä on myös vetäytyvä puolensa. Sosiaalisen työn vastapainoksi hän kaipaa toisinaan täydellistä hiljaisuutta.
”Välillä pojatkin ihmettelevät, miten voin olla niin paljon yksin omien ajatusteni kanssa.”
Kaipuun tunteita, niitä omia hiljaisia ajatuksiaan, hän käsittelee metsän sylissä.
”Jos istuisin kaupunkiasunnossa tuijottamassa sementtiseinää, voisin varmasti paljon huonommin kuin täällä. Täällä voin seurata päivittäin luontoa ja sen tapahtumia. Kukaan ei kuule, jos huudan ikävääni metsään.”
Paitsi Waltti-koira. Se kuulee ja ymmärtää emäntänsä elämän sävyt, vaikka suhde on kohtalaisen tuore.
Waltti oli alun perin Saimin Helsingin keskustassa asuvan ystävän koira. Se kaipasi enemmän elintilaa ja luontoa, joten nelisen vuotta sitten Saimi lupautui sen omistajaksi.
”Jotkut tuttavistani ihmettelivät, miksi otin itselleni tällaisen riesan. Waltti on ollut kaikkea muuta kuin vaivaksi, hän on minulle suuri onni”, Saimi sanoo.
”Koira on arjessa paras kaverini, etenkin kun pojat ovat poissa. Waltti lievittää ikävääni.”
Epäonnistumisia ei tarvitse pelätä. Se on yksi Saimin tähänastisen elämän tärkeimmistä opeista, ja samasta asiasta hän muistuttaa usein myös poikiaan. Ajatus työntää Saimia eteenpäin kohti unelmia.
”Isotkin epäonnistumiset voivat saada ihmisen ymmärtämään elämää uudella tavalla. Kukaan ei uskaltaisi tehdä mitään, jos epäonnistumisen pelko valtaisi ajatuksia.
Muitakin oppeja elämässä on. Vanhemmat opettivat Saimille jo varhain, ettei muita kannata kadehtia eikä katkeruudelle kannata antaa sijaa. Nekin ajatukset ohjaavat häntä nyt, uuden elämänvaiheen alussa.
Saimi uskoo, että elämä tarjoaa mahdollisuuksia, kun vain pitää mielen avoimena.
”Kateus ja katkeruus vievät valtavasti turhaa energiaa. Jos niiden virtaan lähtee pyörimään, on äkkiä tuhon oma. Kateellinen ja katkera ihminen on möntti, jonka kanssa kukaan ei halua tehdä yhtään mitään.”
Saimi tuntee vaikeat vaiheet. Kun hän muutti Punkaharjulle entisen puolisonsa Thomas Hoyerin ja alle koulu-ikäisten poikiensa kanssa, ruuhkavuodet tipahtivat syliin. Työ Hotelli Punkaharjun remontissa ja johtamisessa alkoi.
Myös muuttoa edeltävät vuodet olivat raskaat. Saimi vietti kahden vuoden aikana pitkiä jaksoja sairaalassa sairastuttuaan antibioottikuurien laukaisemaan pahaan suolistoinfektioon. Saimi oli toistuvasti tiputuksessa ja hengenvaarassa. Lopulta viimeinen keino, ulosteensiirto, pelasti hänen henkensä.
”Kunnioitus elämää kohtaan on erityisen voimakasta nyt, tässä iässä.”
Pysähdy, Saimi. Anna ajan kulua. Ystävän sanat pysäyttivät Saimin viime keväänä ja hän oivalsi uuden tärkeän opin. Jotta voi mennä eteenpäin, on osattava tehdä tilinpäätös. Erityisen hyvin tilinpäätös sopii viidenkympin vaiheeseen. Elämää on takana, mutta myös edessä. Varmuus on kasvanut ja kasvaa edelleen.
Saimi on onnellinen siitä, ettei hän hotellinsa konkurssin jälkeen rynnännyt heti mihinkään vaan antoi aikaa surulle ja luopumiselle. Olihan hotelli valtava osa hänen elämäänsä vuosien ajan.
”Jäin intohimotyön jälkeen tyhjän päälle. Oli kova paikka menettää niin iso osa elämästä. Silti ajattelen, että suuri muutos on aina mahdollisuus.”
Nyt kun pöytä on puhdistettu, Saimi on valmis uuteen.
”Mikään ei silti vie pois sitä, mitä olen tehnyt.”
Saimi ei ole jättänyt Punkaharjua. Alueen tunnetuksi tekeminen ja sen vetovoiman lisääminen ovat yhä osa hänen elämäänsä. Lisäksi Saimi on European Region of Gastronomy -lähettiläs eli puhuu itäisen suomalaisen ruuan ja raaka-aineiden puolesta.
”Tulen puhumaan Saimaasta niin kauan kuin saan elää.”
Lisäksi Saimi järjestää sieniviikonloppuja hotelleissa Helsingissä ja Rantasalmella, tekee puhujakeikkoja ja vetää humoristista korkkarikoulua. Loppukesästä julkaistaan Saimin ja korusuunnittelija Anu Ekin korumallisto. Korujen teemat liittyvät vahvasti Saimaan vesistöihin ja harjuille, vahvoihin Punkaharjun petäjiin.
Saimista on myös tekeillä kirja. Siitä ei Saimin mukaan tule perinteinen elämäkerta, mutta muuta hän ei kerro.
Kunpa näkisin vuoden päähän. Niin Saimi totesi hiljattain ystävälleen.
”Olen juuri nyt todella utelias, oppimishaluinen ja innokas. En olisi nuorempana uskonut, että viisikymppisenä saan uuden alun ja tällaisia mahdollisuuksia.”
Onnekas. Kiitollinen vaiheista, joita elämän varrella on saanut kokea. Sellaiseksi Saimi olonsa tuntee.
”Kunnioitus elämää kohtaan on erityisen voimakasta nyt, tässä iässä.”
Ikä ei Saimin mielestä määritä ihmistä, eikä hän muutenkaan halua pohtia oman ikänsä merkitystä. Yksi Saimin sydänystävistä on 78-vuotias meikkitaiteilija Raili Hulkkonen.
”Olemme minun silmissäni samanikäisiä naisia.”
Kun Saimi juhannuksen aikaan juhlii syntymäpäiväänsä Saimaan rannalla, hän nostaa maljan ystävilleen, jotka ovat tukeneet häntä läpi vaikeiden vaiheiden. Ystäväverkostoaan Saimi kutsuu rihmastoksi.
”Osa ystävyyssuhteistani on peräisin varhaislapsuudestani. Olemme juosseet mansikkapelloilla, poimineet sieniä ja juoneet vastalypsettyä lehmän maitoa”, hän sanoo.
”Nämä ihmiset ovat yhä elämässäni läsnä. He ovat ottaneet minusta kopin, kun uskoni tulevaisuuteen on horjunut. Perheeni ja ystäväni ovat tärkein omaisuuteni.”
