Carpe diem, tartu hetkeen. Latinankielinen mietelause kuulostaa kliseeltä, mutta ylilääkäri Juha Hänninen, 67, tietää, että kehotus on viisas. Hän työskenteli 25 vuotta saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin johtajana ja kohtasi päivittäin ihmisiä, jotka tiesivät pian kuolevansa.

”Näin läheltä, kuinka hauras ihmisen elämä on. Moni lykkää haaveiden toteuttamista, kunnes yhtäkkiä onkin liian myöhäistä. Itse ajattelen, että tärkeitä päätöksiä ei kannattaisi siirtää tuonnemmaksi.”

Vantaalla asuva Juha jäi eläkkeelle Terhokodista kolme vuotta sitten. Ajoitus oli täydellinen, sillä sairaanhoitajana työskentelevä puoliso, Päivi Hänninen, lopetti työssään samaan aikaan.

Juha ei ikävöi kiireistä arkea, mutta monipuolisesta ammatistaan hän on päässyt nauttimaan eläkkeelläkin. Hänninen on tutkinut eutanasian laillistamisen mahdollisuutta sosiaali- ja terveysministeriön hankkeessa. Hän pohtii kuolinavun merkitystä myös uudessa, helmikuussa ilmestyvässä kirjassaan Auta minut kuolemaan.

”Olen nähnyt monta kertaa, kuinka kivuliasta loppuaika voi olla vakavasti sairaille. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kärsimään turhaan.”

Pelkääkö Juha Hänninen itse kuolemaa?

”En pelkää, mutta ajatus kuolemasta tuntuu tylsältä. Täällä on niin mukavaa, etten mielellään lähtisi vielä pitkään aikaan.”

Juhan täydelliset hetket syntyvät hyvästä ruuasta, hiihtolenkeistä vaimon kanssa ja Jello-koiran rapsuttelusta.

”Ei elämän loppuvuosiin ole täydellistä strategiaa. Toki voisin syödä kevyemmin ja juoda vähemmän viiniä, mutta nautinnotkin kuuluvat elämään.”

”Monet ihmiset eivät halua puhua kuolemasta. Meillä kotona se on ollut aina normaali keskustelun aihe, sillä olemme vaimoni kanssa molemmat tehneet työtä saatto- hoidossa. Tämä ala on niin oma maailmansa, että sitä voi ymmärtää vain toinen samaa työtä tekevä. Päivi on jaksanut aina kuunnella ja lohduttaa, jos minulla on ollut jotain sydämen päällä.

Tapasin sairaanhoitajana työskentelevän Päivin ensimmäistä kertaa vuonna 1995 Terhokodissa, kun minut palkattiin yksikön johtajaksi. Myöhemmin huomasimme, että välillämme oli muutakin kuin esimiehen ja työntekijän kollegiaalinen suhde.

Romanssimme ravisteli koko työyhteisöä, vaikka korostin, ettei suhteemme aseta Päiviä henkilökunnassa etulyöntiasemaan. Vei vuosia ennen kuin työyhteisö tottui tilanteeseen. Emme silti koskaan katuneet sitä, että uskalsimme rakastua. Hyvä suhde on kannatellut molempia alusta saakka.

Vaikka työhömme on kuulunut raskaita aiheita, meillä kotona on myös naurettu paljon. Päivistä olen löytänyt kumppanin, jolla on samanlainen huumorintaju ja tapa katsoa maailmaa.

Kun pandemia alkoi, aloimme tehdä hullutteluvideoita. Suunnittelimme videot puvustusta ja musiikkia myöten. Lähetimme niitä viikoittain tuttaville, jotka alkoivat jo odottaa, että mitäköhän me seuraavaksi keksimme.

Jälkikäteen videot ovat aiheuttaneet minussa myötähäpeääkin, mutta mitä sitten. Jos ne ilahduttivat yhtäkin ihmistä, onnistuimme.

Meissä molemmissa on myös uteliaisuutta, joka tulee esiin varsinkin yhteisillä lomamatkoilla. Kahviloissa istuessamme tarkkailemme ohikulkijoita ja kommentoimme heitä toisillemme ääneen. Päivi saattaa kuiskata, että katso tuonne kello kahden suuntaan, sieltä on tulossa mielenkiintoinen tyyppi.

Päivi on saanut minut innostumaan myös luonnossa liikkumisesta. Tykkään nykyään jopa hiihtämisestä, vaikka armeijavuosien jälkeen en halunnut pitkään aikaan edes nähdä suksia.”

”Luin taannoin lehdestä jutun arkusta, jossa voi halutessaan tehdä itsemurhan. Artikkelin kirjoittanut toimittaja oli ymmärtänyt kaiken niin väärin, että menin saman tien kirjoittamaan vastineen.

Olen lähettänyt Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalle varmasti noin kolmekymmentä mielipidekirjoitusta. Päivi yrittää välillä toppuutella, että mieti nyt vielä rauhassa aihetta ennen kuin kirjoitat, mutta siinä vaiheessa olen yleensä jo painanut enteriä.

Olen pitänyt itseäni aina rauhallisena ja tasaisena luonteena, mutta muut ovat sanoneet, että minussa on myös tulisieluisuutta.

Voin suuttua ja loukkaantua helposti, mutta yleensä kuohut laantuvat nopeasti. Toisaalta uskon, että ääripäiden luonteenpiirteissä on myös vahvuutensa. Osaan neuvotella ja viedä asiat rauhassa päätökseensä, mutten myöskään pelkää kertoa mielipidettäni vaikeissa tilanteissa.

Näistä ominaisuuksista on ollut työelämässä hyötyä. Vaikka olen esittänyt välillä kärkeviäkin kommentteja, en ole katunut sanomisiani. Koen, että olen tehnyt työtä tärkeiden asioiden puolesta ja mielipiteilleni on ollut eettiset perusteensa.

Nuorena kapinoin tahallaankin. Aloitin äidinkielen aineen usein sanoilla ”jo muinaiset roomalaiset” vain siksi, että tiesin kliseiden ärsyttävän opettajaani.

Jälkikäteen on hävettänyt sekin, että lääkäriurani alkuvaiheilla pidin itsevarmuutta uhkuen koulutuksia ja luentoja, vaikka tietoni olivat tuolloin vielä monesta aiheesta vaillinaiset.

Nykyään voin lähteä puhumaan saattohoidosta vaikka suoraan tv-lähetykseen ja luottaa siihen, että selviän tilanteesta. Vuodet ja kokemus ovat tuoneet itsevarmuutta, mutta liian ehdoton ei saa olla.

Minäkin olen vaihtanut mielipidettä tai myöntänyt olleeni välillä väärässä, jos olen saanut hyviä perusteita toisenlaiselle näkemykselle. Hyvä esimerkki on eutanasia, jota vastustin vuoteen 2010 saakka.

Nykyään olen sen laillistamisen kannalla, sillä lääkärinä olen nähnyt, että tietyn pisteen jälkeen kärsimystä on vaikea enää lievittää.”

”Tunnen itseni aina vähän ulkopuoliseksi, kun ihmiset alkavat puhua kotiseudustaan. Minä en osaa sanoa, mistä olen kotoisin. Synnyin Kuopiossa, mutta muutimme isäni sotilasuran vuoksi usein. Olen asunut Riihimäellä, Joensuun kupeessa, Helsingissä, Oulussa ja Sodankylässä.

En muista, että muutot olisivat olleet traumaattinen kokemus. Totuin pienestä pitäen lähtemään lyhyelläkin varoitusajalla.

Sopeuduin uuteen asuinympäristöön yleensä nopeasti ja sain aina kavereita. Ystävyyssuhteista ei muodostunut kuitenkaan kauhean tiiviitä, sillä saatoimme muuttaa seuraavaan paikkaan jo parin vuoden päästä.

Suurin muutos oli, kun siirryimme Helsingistä Sodankylään ollessani kolmetoistavuotias. Talvet olivat siellä kylmempiä ja pimeämpiä, ja kaupunkien kokoero korostui. Stadilaisena minua pidettiin hiukan muukalaisena, mutta Helsingin kaveripiireihinkään en enää kuulunut.

Eniten nuoruusmuistoja liittyy Ouluun, sillä vietin siellä vauhdikkaimmat teinivuoteni. Kasvatin pitkää tukkaa, kävin elokuvakerhossa ja kotiuduin ravintoloista aamuyöstä. Ouluun palasin myöhemminkin, kun sain sieltä töitä ja perustin perheen silloisen vaimoni Aulin kanssa.

Olen jälkikäteen kuullut, että juurettomuuden kokemus on monelle sotilaan lapselle tuttu tunne, josta on voinut seurata elämässä vaikeuksia. Minä selvisin, mutta kyllä se jälkensä jätti. En tutustu ihmisiin kovin helposti. Jos menen johonkin tilaisuuteen yksin, saatan tarkkailla syrjemmässä ja mennä vasta muutaman viinilasillisen rohkaisemana tekemään tuttavuutta. Kun jää on rikottu, olen kyllä kova puhumaan.

Juurettomuus on tehnyt minusta toisaalta paremman sopeutujan. Minulle oli kova paikka, kun edellinen liittoni päätyi eroon ja kolme lastani jäivät asumaan äitinsä kanssa Ouluun. Mutta siitäkin selvittiin.

Nyt lapset ovat jo aikuisia: yksi asuu Kanadassa, toinen Englannissa ja kolmas onneksi lähellämme Vantaalla. Välillä surettaa, että näen lapsia ja lastenlapsia niin harvoin, mutta toisaalta sekin on hyväksyttävä. Heillä on oma elämänsä.

Huomaan, että aikuisiällä minulle on tullut tarve kiinnittää itseni johonkin paikkaan pysyvämmin. Koti on tärkeä tukikohta.”

”Olen ollut aina äidin poika, vaikka tunnistan itsessäni myös isän varautuneisuutta.

Äiti tartutti minuun karjalaisen ilon ja leikkimielisyyden. Isällä oli tapana sanoa, että äiti ehtii solmia ystävyyssuhteen vaikka bussipysäkillä seistessään. Hän oli maailman lempein ja sympaattisin ihminen, josta kaikki pitivät.

Muistan, että kaverini halusivat tulla käymään usein meillä koulun jälkeen vain siksi, että äitini oli niin kiva. Teini-ikäisenä ystäväni saattoivat kertoa äidille avoimesti alkoholikokeiluistaan tai lintsaamisistaan, sillä äiti ei koskaan tuominnut heidän tekojaan. Hänen mielestään oli tärkeintä selvittää asiat puhumalla. Lapsuudenkodissani ei juurikaan riidelty.

Sama malli on siirtynyt minunkin parisuhteeseeni. Äidiltä olen oppinut, että erimielisyydet voi sopia rauhanomaisesti. En usko siihen, että riiteleminen puhdistaa ilmaa. Olemme menneet Päivin kanssa vain kaksi kertaa riidoissa nukkumaan ja sekin tuntui kauhealta. Aamulla pyysimme toisiltamme heti anteeksi.

Viime vuosina minulta kesti pitkään tajuta, että äiti sairastaa Alzheimerin tautia. Oli raskasta seurata, kuinka hän muuttui nopeasti aivan vieraaksi ihmiseksi. Äidissä ei ollut enää samaa iloa, vaan hän koki maailman uhkaavana ja pirstaleisena.

Vaikka olen koko työurani käsitellyt kuolemaa ja saattohoitoa, äidin loppuaikoina unohdin kaikki opitut mallit. Kun kyse oli läheisestä ihmisestä, toimin täysin epäloogisesti: halusin äidille kaiken mahdollisen hoidon ja lääkkeet, vaikka tiesin, että hän tulee kuolemaan pian.

Se oli tarpeellinen kokemus, joka muistutti, kuinka vaikeaa läheisistä luopuminen on omaisille.”

”En käy enää mielelläni katsomassa elokuvateattereissa surullisia tai koskettavia elokuvia. Olen muuttunut vanhemmiten niin tunteelliseksi, että kaikki itkettää.

Pandemia-ajasta on ollut se hyöty, että julkisilla paikoilla on voinut välillä vetistellä maskin takana. Onneksi herkkyys sallitaan nykyään paremmin miehillekin. Huomaan sen omista kavereistani, joiden kanssa pystymme puhumaan melkein mistä tahansa.

Lääkärikunnassa olen kohdannut sukupuolesta riippumatta myös puhtaan rationaalisesti ajattelevia ihmisiä, jotka sulkevat tunnepuolen kokonaan pois. Itse koin, että herkkyydestä oli työssä etua. Vaikka opin ammatissani keinot, joilla pystyin käsittelemään rankkoja ihmiskohtaloita, en halunnut kyynistyä kuolemalle tai surulle.

Joskus potilaiden tai heidän läheisten tarinat ovat tulleet niin lähelle omaa elämäntilannetta, että se on ottanut koville.

Kerran kohtasin isän, jonka kuolemansairas tytär oli samanikäinen kuin terveyshuolista kärsinyt oma tyttäreni. Silloin alkoi itkettää niin, että minun piti mennä hetkeksi rauhoittumaan ennen kuin pystyimme jatkamaan. Pahoittelin tätä ja kerroin potilaan isälle syyn liikutukseen.

Toinen tapaus liittyi vakavasti sairaaseen poikaan, jolla sattui olemaan vielä sama nimi kuin omalla pojallani. Pystyin pitämään itseni kasassa töissä, mutta kun olin lähdössä kotiin ja pääsin autoon, tunteet purkautuivat itkuna.

En häpeä herkkyyttäni, vaan näen sen voimavarana. Sen mukana tulee yleensä myös vahva intuitio, joka auttaa ihmisten lähelle pääsemistä. Monet tulevatkin yhä kertomaan minulle omista huolistaan tai läheistensä sairastumisista.”

”Jäädessäni eläkkeelle kolme vuotta sitten halusin vihdoin toteuttaa haaveen, joka oli kytenyt mielessä pitkään. Elämäntilanne oli täydellinen karvaiselle iltatähdelle.

Onnistuin puhumaan vaimon ympäri ja hankimme labradorinnoutajan, vaikka hän oli aluksi sitä mieltä, että labbis on liian isokokoinen.

Jello on nyt puolitoistavuotias, ja se on varastanut meidän molempien sydämet. En olisi ikinä uskonut, että voin kiintyä koiraan niin vahvasti. Annan Jellolle valtavasti rakkautta ja juttelen sille ääneen. Koiralla on uskomattoman terapeuttinen vaikutus. Jos mieli on maassa tai jokin harmittaa, hakeudun helposti koiran lähelle. Iltaisin ennen nukkumaan menoa Jello makaa lattialla selällään ja minä rapsuttelen sitä.

Huomaan, että koira on tuonut minusta esiin leikkisän puolen, joka oli työvuosien kiireissä pitkään kadoksissa. Jaksaisin leikkiä ja peuhata Jellon kanssa vaikka kuinka kauan, ihan niin kuin aikanaan omien lasten ja lastenlasten kanssa. Arvostan heittäytymisen kykyä myös muissa ihmisissä.

Jellon kautta olen tutustunut lyhyessä ajassa kaikkiin alueemme koiranomistajiin. Joulun alla pidimme meillä koirien pikkujoulut, joihin kutsuimme kaikki Jellon kanssa hyvin toimeen tulevat koirakaverit omistajineen. Me ihmiset hörpimme glögiä, koirille oli varattu omat herkkunsa.

Koira pitää minut ja Päivin myös liikkeessä. Teemme päivittäin kaksi 4–5 kilometrin lenkkiä ja yhden lyhyemmän. 93-vuotias isäni ilahtuu suunnattomasti, kun käymme hänen luonaan Jellon kanssa.

Matkustelimme ennen Päivin kanssa paljon, mutta koiran tultua taloon reissut ovat vähentyneet. Jello on meille niin tärkeä perheenjäsen, ettemme millään raaskisi jättää sitä hoitoon.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 2/2022.