Feministitutkija Saara Särmä kertoo minäkuvastaan, itsetunnostaan ja suhteestaan ulkonäköönsä Ihana juuri näin -juttusarjassa. Sarjassa haastatellaan ihmisiä, jotka tekevät somesta aidompaa.

”Minulla on pitkä laihdutushistoria. Dieetille minut sysäsi luonteeni: olen kriittinen ja vaativa itseäni kohtaan. Kehonormit ja kauneusihanteet vaikuttivat minuun myös, vaikka ne tiedostinkin.

Viisitoista vuotta sitten aloin seurata ­Instagramissa yhdysvaltalaisia läskiaktivisteja, jotka hyväksyvät ke­honsa sellaisina kuin ne ovat. Heidän sisältönsä normalisoi tapaa, jolla katson omaa kehoani. Ymmärsin lopettaa laihduttamisen ja aloin opetella itsemyötä­tuntoa.

Yhdysvaltalaisen kehoaktivistin tilillä @veronicaeye törmäsin joitakin vuosia sitten #365FeministSelfie-projektiin, jossa ihmiset kuvaavat itseään sosiaaliseen mediaan sellaisina kuin ovat. Aloin tehdä sitä myös.

Huomasin, että kun otan itsestäni selfien joka päivä, opin katsomaan itseäni neutraalisti. Se on ollut minulle keino päästä itsekritiikistä ja itseinhosta. Postaan Instagramiin edelleen noin viisi selfietä ­viikossa.

En yritä ottaa itsestäni imartelevia kuvia. Ajattelen, että oikeassa elämässä ihmiset tietävät, miltä näytän, ja he näkevät minut joka tapauksessa monesta suunnasta.

Sairastuin syksyllä 2020 työuupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen.

Oireet alkoivat pikkuhiljaa 2014, kun väittelin tohtoriksi, tein pätkä- ja silpputöitä ja hain apurahoja. Tulin tunnetuksi julkisuudessa feministisestä blogistani ja kirjoistani ja aloin saada puhujapyyntöjä. ­Yliopistomaailmassa mikään työmäärä ei tunnu riittävän, ja tein vuosia liikaa. Sitten alkoi koronapandemia.

Kun pysähdyin, huomasin, ettei kaikki ole kunnossa. Mikään ei enää tuottanut minulle iloa. Minusta oli tullut kyyninen. Nyt tiedän, että se oli yksi uupumuksen merkki.

Syksyllä 2020 en halunnut enää edes nousta sängystä, jos minun piti ajatellakaan työntekoa. Menin työterveyteen ja sain lääkkeet ja psykoterapiaa. Olin koko syksyn sairauslomalla ja lepäsin katsomalla suoratoistopalvelusta murhasarjoja.

Otin selfieitä myös masentuneena. En kuitenkaan ajatellut niitä toipumisen kannalta enkä osaa sanoa, oliko niistä siinä apua.

Lisäsin työmäärää vähitellen, ja nyt olen töissä taas sataprosenttisesti. Tunnen, että jaksan hyvin.

Olen huomannut, että myös kivat asiat kuormittavat minua. Vaikka olen sosiaalinen, tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa ja hiljaisuutta.

Ennen ajattelin, että laiskottelen, jos lykkään töiden aloittamista. Nyt tiedän, että työstäminen on osa prosessia. Työnteosta on tullut paljon mukavampaa, kun en enää moiti itseäni ja tee hommia hampaat irvessä.

Olen oivaltanut myös sen, että ihmiset kiinnittävät yllättävän vähän huomiota toistensa tekemisiin. Jos jokin hävettää minua, muistutan itseäni siitä, että kukaan muu ei ole luultavasti edes huomannut asiaa tai ei ainakaan kohta enää muista sitä.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11/2023.