Tällaisia asioita rahasta Saara Kankaanrinta ja Ilkka Herlin haluavat opettaa lapsilleen – ”Elämä täytyy pitää tavallisena, että he pysyvät järjissään”
Ympäristövaikuttaja Saara Kankaanrinta tekee kaikkensa pelastaakseen maailman ekokriisiltä.
Mielenosoittaja, puunhalaaja. Monien mielikuvissa luonnonsuojelijat ovat heitä, jotka istuvat banderollit ojossa raitiovaunukiskoilla tai köyttävät itsensä kiinni puihin.
Saara Kankaanrinta, 47, on bisnestyylisesti pukeutuva yrittäjä ja hallitusammattilainen, jonka puoliso on huippurikas. Hän on myös ympäristövaikuttaja, jolle ilmastokriisin ehkäisy on etuoikeus ja elämäntyö.
Saara itse karsastaa jaottelua aktivisteihin ja muihin ympäristövaikuttajiin.
”Näkyvä aktivismi on todella arvokasta. Se ei ole silti minun tapani toimia.”
Saara pysyttelee ympäristövaikuttamisessa mieluummin neuvottelijan ja tekijän roolissa. Tai käynnistäjänä, kuten itse muotoilee. Hän ja puoliso, Cargotec-yhtiön suuromistaja Ilkka Herlin, 66, käyttävät varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa ekotekoihin, joilla suojellaan Itämerta, elonkirjoa ja ilmastoa, tutkitaan uudistavaa maataloutta ja kehitetään parempaa maaperää tutkimustyöllä.
”Kestän epäonnistumisen mahdollisuuden. Sitä en kestäisi, että en tekisi mitään, vaikka tiedän, miten pieleen ympäristöasiat ovat menossa.”
Saara sai mallin reippaaseen työntekoon lapsuudestaan Joensuussa. Vanhemmat työskentelivät sukuyrityksessä, johon kuuluivat tavaratalo, karkki- ja lahjatavarakauppa sekä kahvila. Siellä Saara ja tämän isosisko auttoivat teinivuosien kesinä. Myöhemmin Saara työskenteli muun muassa puisto-ohjaajana ja valokuvausliikkeessä.
”Olen aina ollut kova järjestelemään asioitani, eikä nuoruudessani ollut vaikeaa saada töitä. Ruuhka-aikoina tein usein asiakaspalveluennätyksiä”, hän muistelee ja tunnustaa, että hidas asiakaspalvelu on hänelle yhä varsinainen koetus.
Jo lapsena Saara näki myös yritteliäisyyden toisen puolen. Sen, että vanhemmilla ei ollut työaikoja, ja sen, miten sukuyritys meni konkurssiin 1990-luvun lama-aallossa. Koti meni, perhe joutui muuttamaan. Lukioikäisenä Saara työskenteli kioskissa ja baarissa saadakseen omaa rahaa.
”Tein kahta työtä, mutta en muista lukioaikaa erityisen raskaana. Lapsuudesta on paljon hyviä muistoja. Kävimme perheen kanssa kalalla ja sienessä, harrastin taidekoulua ja valokuvasin.”
”Olen aina rakastanut etenkin merta, siksi sitä suojelenkin. Aallot eivät koskaan ole samanlaisia, ja meren äärellä tuntee itsensä pieneksi.”
Kun Saara kulkee Hangon saaristossa sijaitsevan kotitalonsa kallioilla, Itämeri tervehtii joka päivä erilaisin aalloin. Usein tuulee niin, että tukka pöllyää. Luonto on kuin vaihtuva taideteos, jota Saara valokuvaa mielellään.
”Luonnossa minun on valtavan hyvä olla. Se on kaunis ja palauttava. Olen aina rakastanut etenkin merta, siksi sitä suojelenkin. Aallot eivät koskaan ole samanlaisia, ja meren äärellä tuntee itsensä pieneksi.”
Parikymppisenä Saara luki biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 ilmestyneen teoksen Äänetön kevät. Lukukokemus vahvisti hänen ajatustaan, että ekokatastrofin estämiseksi pitää toimia aktiivisesti. Tuolloin hän opiskeli Turun yliopistossa poliittista historiaa ja sivuaineena ympäristöpolitiikkaa, jotka herättivät pohtimaan ympäristöteemoja.
”Olen aina ollut kärsimätön ja ratkaisukeskeinen. Ympäristön pelastamiseksi pitää ainakin yrittää viedä asioita eteenpäin.”
Rakkaus mereen sai Saaran hakeutumaan töihin Helsinkiin, Itämeren suojelun hyväksi toimivaan John Nurmisen Säätiöön. Siellä hän kohtasi tulevan miehensä Ilkan. Saaralla oli hoidettavanaan projekti Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteiden vastaavana. Ilkka oli mukana samassa projektissa, ja tutustuminen johti myös työtuloksiin: Saara ja Ilkka perustivat kollegansa kanssa Baltic Sea Action Group -säätiön 2008.
Pariskunnan häitä vietettiin seuraavana vuonna.
”Rakastuin Ilkan älykkyyteen. Hän on myös hyvin maanläheinen luontoihminen, ja se ajaa hänellä kaiken muun edelle. Olemme samalla taajuudella. On ihanaa, että tunnemme edelleen molemminpuolista ihailua. Toki meilläkin on ruuhkavuosien peruspäiviä, kun metatyöstä väännetään.”
”Metsässä käyn päivittäin. Siellä ei koskaan ole riittämätön olo. Vanhimmat metsämme ovat kansallista korkeakulttuuria, ja meidän pitää saada ne suojeltua.”
”Äiti, miten maissikuorrutettua kanaa tehtiinkään?” perheen alakouluikäinen kuopus soittaa kotoa Hangosta, ja Saara neuvoo haastattelun lomassa. Saaralla ja Ilkalla on kolme lasta, joista nuorin on 11 ja vanhin 14-vuotias. Perhe muutti Helsingistä Hankoon lasten kouluiän kynnyksellä.
”Halusimme lapsille Helsingin ydinkeskustan ulkopuolella elämän, jossa luonto on vahvasti läsnä”, Saara sanoo.
”Halusimme, että kun lapset muodostavat maailmankuviaan, he myös ymmärtävät, mikä on läpileikkaavaa suomalaisuutta.”
Läpileikkauksella Saara tarkoittaa pikkukaupungin meininkiä, jossa kaikki käyvät samat koulut.
Saarasta ja Ilkasta tuntuu hyvältä, että perhe elää luonnon äärellä, suojellun metsän ja meren välissä. Ilkka metsästää pakastimeen riistalihaa ja veneilee keväisin lähisaarille keräämään roskia. Saara kökkii ruohonjuuritasolla tutkimassa kukkia ja öttiäisiä, kouluttaa Salsa-koiranpentua ja kuvaa luontoa.
”Metsässä käyn päivittäin. Siellä ei koskaan ole riittämätön olo. Vanhimmat metsämme ovat kansallista korkeakulttuuria, ja meidän pitää saada ne suojeltua.”
Saara ja Ilkka yrittävät elää periaatteidensa mukaan. Perhe suosii lähiruokaa ja matkustaa paljon kotimaassa ja maata pitkin.
Periaatteet toteutuvat välillä ”hyvin epätäydellisesti”.
”Kyllä meidän lentokiintiömme on tullut täyteen”, Saara sanoo.
”Luksus merkitsee eri ihmisille eri asioita. Meille on etuoikeus, että voimme mennä savusaunaamme ja elää Itämeren rannalla tähtitaivaan pudotessa syliin. Talomme tontin myyjä muutti Thaimaahan, ja me molemmat varmasti ihmettelimme toistemme valintaa”, Saara myöntää ja nauraa.
Harrastusrumbaa, vanhempien talkoita, kavereita ja iänikuista ruuanlaittoa. Arki pyörii pitkälti lasten ympärillä. Saara treenaa lihaskuntoa video-opastuksella ja käy joskus kavereiden kanssa ravintoloissa Helsingissä. Vapaa-ajallaan perhe tykkää veneillä saaristossa. Suunnitteilla on myös purjehdusmatka Norjan rannikolla.
”On selvää, että lastemme arjessa ei ole puutetta rahasta. Elämä täytyy pitää tavallisena, että he pysyvät järjissään.”
Rahakasvatusta Saara pohtii selvästi enemmän kuin omassa lapsuudessaan, jossa rahasta ei oikeastaan puhuttu.
”Jos lapset haluavat jotain uutta, neuvon heitä ottamaan hankintatoiveesta kuvan ja palaamaan siihen parin päivän päästä. Jos kuva on edelleen mielessä, ostamista voi harkita. Aika usein tarpeet kuitenkin unohtuvat. Lasten pitää kerätä kesätöillä pottia, jos haaveilevat jostain isommasta.”
Ei Saara itsekään ole immuuni markkinavoimille. Sen hän huomaa, kun käy lähes viikoittain Helsingin keskustassa työasioissa.
”Kaupungissa tulee herkästi tarpeita, joita vastaan pitää kamppailla. Oikeasti tarvitsisin vain todella hyvän otsalampun”, Saara sanoo ja nauraa.
”Ymmärrän, etten voi ratkaista itse kaikkea. Jokaisen on tehtävä voitavansa. Ei pidä pelätä kokeilla, mihin oma vaikutusvalta riittää.”
Koemaatilan, yritystensä ja säätiön ohella Saara toimii Luonnonvarakeskuksen johtokunnan varapuheenjohtajana ja kirjoittaa luontoaiheisia kolumneja Ilta-Sanomiin.
Kutsumustyö ei hellittänyt mielestä edes lasten vauva- ja taaperoaikoina. Vanhemmat vaihtoivat vaippoja tasavertaisesti ja puhuivat samalla työasioista.
Maapallon pelastaminen ekokatastrofilta on loputon työnsarka. Saara kuitenkin toteaa, että työmäärä on suhteellinen.
”Viihdyn edelleen töissäni niin, että voin tehdä niitä vaikka kellon ympäri”, Saara sanoo.
”Ilmastokriisin suhteen ollaan jo myöhässä. Ilmasto lämpenee eikä sitä voi pysäyttää. Luontokato kiihtyy, vaikka nyt tarvitsemme toimivia ekosysteemejä entistä enemmän. Nämä kriisit pahentavat Itämeren ongelmia. Siksi meidän pitää tehdä kaikki toimet tuplanopeudella.”
Saara ei ahdistu, koska saa vaikuttaa asioihin.
”Ymmärrän, etten voi ratkaista itse kaikkea. Jokaisen on tehtävä voitavansa. Ei pidä pelätä kokeilla, mihin oma vaikutusvalta riittää.”
On vielä yksi, yllättävä syy.
”Kuka nyt haluaisi syrjäytyä?” Saara kysyy.
”Jos ei ole työn kautta kiinni yhteiskunnassa, voi syrjäytyä – olipa köyhä tai rikas. Se on aika pelottava näkymä.”
Juttu on ilmestynyt Eeva-lehdessä 06/2025.
