Eeva

Runoilija Tua Forsström: "Lapsenlapsen menetys vei sanani"

Runoilija Tua Forsström: "Lapsenlapsen menetys vei sanani"
Tua Forsström valittiin ensimmäisenä Suomen kansalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnosta päättävään Ruotsin akatemiaan. Työ toi tilaisuuden nousta epätoivosta, johon runoilija oli vajonnut menetettyään lapsenlapsensa.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 28.12.2020

Talo on rakennettu töyräälle maisemaa palvomaan. Isot ikkunat antavat kohti länttä ja Gennarbyn lahtea, luontoa ja valoa. Runoilija Tua Forsströmin työpöytä ikkunan edessä on täynnä paperi- ja kirjakasoja. Näkymä ulos on joka aamu hieman erilainen. Edessä on vain yksi puu, Tuan isän kuusikymmentä vuotta sitten istuttama vahva tammi, muu pihamaa on villiä niittyä.

Pihavaloja ei ole. Lapsuudenkodin talvista tuttu pimeä ei pelota.

”Pimeä on sysipimeää, ja taivas on tähtiä täynnä. Sellaisesta ei kaupungissa tiedä. Yö vilisee eläimiä”, Tua sanoo.

Lähinaapurin, serkkunsa Lassen riistakamerasta Tua on nähnyt peurat, ilveksen, ketut ja rusakot. Susikin tienoilla liikkuu, karhusta on puhuttu.

Tua Forsström asettui pandemian myötä asumaan kesämökilleen Tenholaan Länsi-Uudellemaalle. Pihalla kasvaa hänen isänsä aikoinaan istuttama tammi.

Ei yksinasuja ihmisiäkään pelkää, ei vaikka viime talvena tuntematon auto pyyhälsi keskiyöllä mäkeä alas ja kiiti saman tien pois, kun pihalla seisoi Tuan ajoneuvo. Hän päätteli, että tulijat liikkuivat pahoissa aikeissa, luulivat tien viimeistä taloa tyhjäksi kesähuvilaksi.

Sellainen talon pitikin olla. Ruotsin akatemian jäseneksi valitun Tua Forsströmin oli määrä matkata vuoden 2020 aikana viikoittain kokouksiin Tukholmaan, mutta korona löi rajat kiinni ja ajoi riskiryhmäläiset eristyksiin.

Tua, 73, muutti Helsingin-asunnostaan Tenholan kesäkotiin.

Akatemian tuolin numero 18 haltija

Vanha villa oli viime kesän ja syksyn mittaan kuin agenttitarinan näyttämö: valekantisia kirjoja, koodinumeroita ja suojattuja yhteyksiä maailmalle. Ruotsin akatemian jäsenenä Tua Forsström on mukana päättämässä Nobelin kirjallisuuspalkinnosta.

”Ensin ajattelin, onko kaikki se varominen tarpeen. Mutta kirjallisuuden Nobel-palkinnosta lyödään vetoa valtavilla summilla. Jos joku onnistuisi kieroilla keinoilla onkimaan tiedon ennakkoon, seuraamukset voisivat olla pahoja.”

Ensimmäinen kirjallisuuden Nobel-palkinto jaettiin vuonna 1901. Valinta on monipolvinen. Ehdotuksia tulee yleensä pari sataa. Akatemian sisällä toimiva Nobel-komitea valitsee niistä kaksikymmentä kirjailijaa, joiden tuotannosta kaikki jäsenet keskustelevat ja esittävät näkemyksiään.

Ahertajan työpöytä täyttyi Nobel-ehdokkaiden kirjoista. Tuan omalle kirjoittamiselle ei ole vielä löytynyt aikaa.

Kevään mittaan Nobel-komitea päätyy viiteen kirjailijaan, joista Akatemian jäsenet tekevät valintansa.

”Jäsenet lukevat ehdokkaiden tuotantoa niin laajasti kuin mahdollista. Aina kaikkea ei voi lukea sanasta sanaan. Jos kirjat on julkaistu kielellä, jota emme osaa, täytyy turvautua käännöksiin. Luemme ne käännökset, joihin pääsemme käsiksi, niillä kielillä joita pystymme lukemaan.”

Tänä vuonna luettavaksi päätyi kolmisenkymmentä kirjaa. Ne peitettiin valekansin ja jäsenet keskustelivat niistä koodinumeroin.

Tua Forsström, akatemian tuolin numero 18 haltija, tunsi ehdokkaat muttei heidän koko tuotantoaan. Hän iloitsee siitä, että ensimmäinen Nobel-palkinto, jonka valintaan hän osallistui, meni naiselle ja runoilijalle, yhdysvaltalaiselle Louise Glückille.

”Se oli huippua. Olin jo ennestään erittäin ihastunut häneen, minusta hän on loistava!”

Tuan lukukieliä ovat ruotsin ja suomen ohella englanti ja saksa. Glückin teoksia hän lukee englanniksi. Ruotsinnoksista hän arvelee, että ne eivät ehkä onnistu välittämään nobelistin lyriikan kaikkia tasoja.

”Glückin kieli ja ajattelu ovat kirkasta ja selkeää, näennäisen yksinkertaista, silti monitasoista. Se ei ole lainkaan vaikeaa: kannattaa yrittää lukea hänen tekstejään englanniksi, jos vain mahdollista.”

”Tärkeintä minulle on, että rytmi säilyy”

Tua Forsström on pohjoismaiden käännetyimpiä runoilijoita. Hänen töitään on ilmestynyt noin kolmellakymmenellä kielellä, kokonaisia teoksia kymmenkunnalla.

”Minulla on ollut tuuria suomentajien suhteen. Siinä määrin kuin pystyn arvioimaan, he ovat onnistuneet hyvin. Melkein tärkeintä minulle on, että rytmi säilyy. Siinä kääntäjilläni on ollut hieno taju. Puhun suomea kömpelösti, mutta luen suomeksi paljon. Ihanissa keskusteluissa suomentajieni kanssa olen oppinut valtavasti.”

Tua Forsström on innokas yrttiviljelijä. Yksi naapureista tuo kokeiltavaksi aina uusia lajeja.

Helmikuussa 2019 Tua Forsström sai puhelun, jota hän luuli ensin pilasoitoksi. Mies esittäytyi Ruotsin akatemian vakituiseksi sihteeriksi Anders Olssoniksi. Hän tiedusteli Tuan halukkuutta ottaa vastaan Akatemian jäsenyys.

”Olin yllättynyt. Tuntui imarretulta ja arvostetulta.”

Tua pyysi viikon tuumausaikaa.

”Olisin pian 72-vuotias. Mietin, jaksaisinko matkustaa niin paljon, kuin Akatemian jäsenyys edellytti.”

”En ole selvinnyt lapsenlapseni kuolemasta vieläkään”

Viisi vuotta sitten tapahtui pahin mitä tapahtua voi. Tuan lapsenlapsi Vanessa kuoli leukemiaan yhdeksänvuotiaana. Vanessa oli Tuan Thaimaasta vuonna 1976 adoptoiman Lindan tytär ja Tuan ainoa lapsenlapsi.

”En ole selvinnyt siitä vieläkään. Sellainen asia kulkee mukana elämän loppuun asti. Se on hyväksyttävä elämänkumppanikseen. Ei tule aikaa, jolloin sanoisin: olen päässyt siitä yli, se on jäänyt taakse. Se olisi väärin, sisältäisi sen, että uskoisin niin voivan käydä. Enkä edes halua sitä”, Tua sanoo selkeästi.

”Lapsen kuoleman kokoisen menetyksen edessä on sanaton, menettää kielen. Ei elämän pitäisi näin mennä. On kuin olisin ollut ehjä purkki tai vaasi, joka paiskattiin lattialle. Miten saada sirpaleet kokoon? Kaikki pitää aloittaa uudelleen alusta.”

”On kuin olisin ollut ehjä purkki tai vaasi, joka paiskattiin lattialle. Miten saada sirpaleet kokoon?”
Runoilija Tua Forsström

Tuan mukaan ihmiset ajattelevat, että suruprosessilla on kulkunsa: asia kuuluisi jollain tasolla ymmärtää, pitäisi selvitä työstä, palauttaa tunne oman elämän hallinnasta, toimintakyvystä.

”Joskus olen toimintakykyinen, toisinaan en. Vähän outo sana sekin. Uskon, että suru määrittelee meidät, rakentaa ihmisyyden, ja jokaisella on haavansa. Olisi järjetöntä teeskennellä, ettei tätä ole. Tärkeintä on, ettei kiellä tunteitaan ja että suojaa muistonsa ja itsensä.”

Tuan mielessä on Claes Anderssonin runo surusta.

”Hänen mukaansa suru tekee meistä ihmisiä. Ilman surua lähtisimme kenen tai minkä kyytiin tahansa.”

”Enkö enää koskaan saa mitään aikaan?”

Akatemiasta tulleen soiton aikaan Tua oli vielä vailla toivoa Vanessan kuoleman jäljiltä. Hänellä ei ollut aloite- eikä keskittymiskykyä. Mikään ei kiinnostanut, hän oli passiivinen ja masentunut.

Edessä oli totuudenhetki.

”Mietin, vaellanko loppuelämäni näin. Enkö enää koskaan saa mitään aikaan?”

Ajatus Akatemian jäsenyydestä vaikutti ylivoimaiselta, mutta jospa se lopulta olisi hänelle hyväksi? Ja niin Tua vastasi kyllä, kun ensin oli sovittu, että Tukholmaan ei ehkä tarvitsisi matkustaa joka viikko.

Hän oli alkanut jo löytää haparoivia sanoja, kirjoittanut ajatuksia lappusille ja laskujen taakse. Niistä oli ilmestynyt pieni runokirja Anteckningar, Merkintöjä.

Runot kertovat Vanessasta. Kirjan kirkkaat sanat hohtavat surua, lohtua ja rakkautta, joka on ikuisesti läsnä, kuten on myös toiseen maailmaan siirtynyt lapsi.

”Olen yhä sama vanha, aika yksinkertainen ihminen, joka viihtyy vaatimattomassa elämässään. Lähimmille ystävilleni olen tietenkin se entinen: yhtä huolimaton, homssuinen, huomaamaton kuin aina.”

Kun uutinen levisi, että ruotsinkielisen kirjallisuuden pyhättöön oli hyväksytty ensimmäinen Suomen kansalainen, suomenruotsalaisissa kulttuuripiireissä puhkesi suunnaton riemu.

”Toivoa oli elätelty niin kauan. Aina kun tuoli Akateamiassa vapautui, suomenruotsalaisissa joukoissa ryhdyttiin pohtimaan, että ehkä nyt, kenties. Ja yritettiin veikkailla, kuka se voisi olla.”

Siksikin Tuasta olisi ollut epäreilua kieltäytyä.

”Ajattelin, että jos lykästää, siitä voi tulla käytäntö, ei poikkeus. Tai sitten ei.”

Reaktio Itämeren itärannalla oli Tuan mukaan käsittämätön.

”Se melkein tönäisi minut kumoon. Kaikki olivat niin innoissaan, syli auki iloisina. Ihmiset kohtelivat minua kuin olisin juossut joukkueen puolesta, pukannut maalin meille kaikille. Se tuntui hyvältä.”

”Ihmiset kohtelivat minua kuin olisin juossut joukkueen puolesta, pukannut maalin meille kaikille. Se tuntui hyvältä.”
Runoilija Tua Forsström

Vähemmän mukavalta tuntui valtaviin mittoihin riistäytynyt julkisuus.

”Elän vetäytyvää hiljaiseloa enkä ole koskaan ollut esillä. En ole unelmoinut huomiosta ja siitä, että ihmiset tietäisivät ja tunnistaisivat minut – oikeastaan päinvastoin. Olen arvostanut sitä, että saan tulla ja mennä noin vain. Yksinolo ja hiljaisuus, ne sopivat minulle niin hyvin.”

Tua sanoo, että ihmisten into osallistua tapahtuneeseen tuli sokkina, vaikka he tekivätkin sen hyvää hyvyyttään. Se oli hauskaa mutta söi voimia.

”Tuntuu hassulta ja myös ristiriitaiselta, että jos minulla on jokin itselleni tärkeä asia, sen edistäminen onnistuu nyt ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ovet aukenevat.”

Tua sanoo käyttävänsä tilannetta hyväkseen ja yrittävänsä olla tarkkana, ettei käytä sitä väärin.

”Ja sitten iskee ajatus: mitä elämälleni on tapahtunut? Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Kuljen vanhoissa trikoopöksyissä ja samassa mukavassa flanellipaidassa, puuhastelen ulkotöissä. Glamour on etäisyyksien päässä.”

Tuasta tuntuu epämukavalta, että hänet nähdään jotenkin erilaisena kuin ennen.

”Olen yhä sama vanha, aika yksinkertainen ihminen, joka viihtyy vaatimattomassa elämässään. Lähimmille ystävilleni olen tietenkin se entinen: yhtä huolimaton, homssuinen, huomaamaton kuin aina.”

Tua kieltäytyy muuttamasta olemustaan uuden asemansa vuoksi.

”Viimeksi käytin meikkiä kaksikymmenvuotiaana enkä harrasta kampauksia. Tajuan kyllä, että minun täytyy vähän ajatella, mitä laitan ylleni. Kylille lähtiessäni katson, että vaatteeni ovat edes ehjät ja puhtaat.”

”Itsetietoisuus tekee turhamaiseksi ja typeräksi”

Tua Forsström ei ajattele, että edustaisi koko suomenruotsalaista kirjallisuutta ja kulttuuria.

”Jos alkaisin ajatella niin, sekoaisin ja olisin aika naurettava. Ihmisestä tulee vähän koominen, jos hän ryhtyy näkemään itsensä toisten silmin. Itsetietoisuus tekee turhamaiseksi ja typeräksi.”

Kateuttakin on saattanut olla ilmassa. Julkisuusmyllyn hurjimpaan aikaan Tua törmäsi kirjakaupassa naiseen, jonka tytär oli ollut Tuan Lindan kanssa samassa päiväkodissa Helsingin Lauttasaaressa.

Tuskin oli ehdittyä ihmetellä ajankulua, kun nainen totesi, ettei Tua koskaan tulisi pärjäämään uudessa pestissään.

”Vastasin, että ajattelin joka tapauksessa tehdä parhaani.”

”Ihmisestä tulee vähän koominen, jos hän ryhtyy näkemään itsensä toisten silmin. Itsetietoisuus tekee turhamaiseksi ja typeräksi.”
Runoilija Tua Forsström

Kenties naisen mielikuva Akatemiasta kattoi lähinnä Nobel-illallisen, kuningasperheen, fanfaarit ja iltapukujen laahukset.

”Arvostan Ruotsin akatemian arkea ja työtä, ja juhlatilaisuudet on kestettävä osana sitä. Ne tosin on nyt kaikki peruttu.”

Ehkä tuttava ei tiennyt, miten arvostettu kirjailija Tua Forsström on. Hän on saanut kymmeniä kirjallisuuspalkintoja vuodesta 1987 lähtien ja Pro Finlandia -mitalin vuonna 1991. Pian viisikymmentä vuotta jatkunut ura sisältää runojen ohella muitakin teoksia, ennen kaikkea sykähdyttävää yhteistyötä monen säveltäjän kanssa.

Seuraleikki

Mistä koostuu ihmisen identiteetti? Miten painottuvat työ, kieli, kotipaikka, sukupuoli?

Tualle tulee mieleen seuraleikki, jossa osallistujilta kysytään vuoron perään, miten he määrittelevät itsensä.

”Minulla identiteetit ovat sisäkkäisiä. Näen itseni länsiuusmaalaisena, ja siihen sisältyvät itsestään selvästi ruotsin kieli, Suomi kotinani, tämä ympäristö ja luonto.”

Myös kirjallisuus on Tualle kotipaikka, lukeminen ja kirjoittaminen.

Kestää tovin, ennen kuin päästään kohtaan naiseus.

”Olen nainen, ja samalla naiseus on minulle vähän ongelmallinen käsite.”

Tua sanoo eläneensä itsenäistä riippumatonta elämää – yhdessä tyttärensä muttei koskaan partnerin kanssa.

”En ole koskaan pitänyt itseäni viehättävänä, haluttavana naisena – himoittavana miehille tai naisillekaan, ylipäänsä toiselle ihmiselle eroottisessa mielessä. Hassua, että näen sen selvästi vasta nyt, kun olen vanha.”

Tua ei usko saaneensa naiseudestaan koskaan hyötyä, mutta objektin asemalta se ei ole häntä säästänyt.

”Yhdessä vaiheessa 1970-luvulla sallin asioita, joiden ei olisi pitänyt antaa tapahtua. Olin juuri muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Puhuin huonosti suomea, en tuntenut juuri ketään. Olin jonkin aikaa aika eksyksissä.”

Ajanhenki oli toinen, vallitsi seksuaalinen vapaus, piti olla osa porukkaa.

”Yritin ainoan kerran elämässäni ottaa tyypillistä naisenroolia.”

Jälkeenpäin Tua on miettinyt, mitä 1970-luvun seksuaalinen vapautuminen teki nuorten tunne-elämälle.

”Se oli vahingollista ja siitä seurasi parantumattomia vaurioita. Siinä ajassa oli paljon hyvääkin, arvomaailma muuttui ja yhteiskunta oli dynaaminen. Mutta tajusin jo silloin, etten viihtynyt siinä ajassa. Tärkeintä on tietysti jatkaa matkaa, ja päästä irti ahdistuksestaan.”

Keittiön seinällä on Vanessan piirustuksia. Iso Hiski-koira ja Vanessa rakastivat toisiaan.

Vanessa-säätiö

Keittiön seinä, jota Tua Forsström joka päivä pöytänsä ääressä katselee, on Vanessan piirustusten peittämä. Osa on jo haalistunut, mutta kunniapaikalla silmän korkeudella on ruskea koira ja isoin kirjaimin sana Hiski.

”Hiski oli suuri sekarotuinen koira, ystävällinen vaikkei ihan täyspäinen. Vanessa rakasti sitä ja koira rakasti Vanessaa.”

Tyttö rakasti myös kirjoja ja lukemista. Luki itse, ja nautti kun hänelle luettiin ääneen, komensi: keskity nyt.

”Sama komento oli päällä, kun hän luki meille ääneen: keskity!”

Vanessan leukemia todettiin huhtikuussa 2015. Viisi kuukautta myöhemmin hän menehtyi.

Saman vuoden toukokuussa kuoli 89-vuotiaana Johannes Salminen, keskeinen suomenruotsalainen kulttuurivaikuttaja. Salminen oli Tuan hyvä ystävä ja työtoveri vuosikymmenten ajalta – Tua työskenteli kaksikymmentä vuotta kustannustoimittajana. Salmisen testamentissa oli perintöosuus kummityttö Vanessalle, he olivat olleet hyvät kamut.

Tua ja Vanessan äiti Linda Ramadani perustivat rahoilla Vanessa-säätiön ja -palkinnon, jolla tuetaan suomenruotsalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Moomin Characters tuli toimintaan mukaan, ja 10 000 euron palkinto on jaettu nyt kolme kertaa.

”Iloitsen siitä, että elämäni on ollut elämyksiä täynnä”

Tua Forsström tulee usein sanoneeksi, että on jo 73-vuotias, vanha.

”Useimmat meistä haluavat varmaankin elää niin pitkään kuin mahdollista. Iloitsen siitä, että elämäni on ollut elämyksiä täynnä ja olen saavuttanut tämän iän – ja vielä tietääkseen aika terveenä.”

Lapsena Tua asui koululla, jossa hänen äitinsä opetti ja piti kirjastoa. Kirjatartunta on ennallaan.

Tuaa ei saa valittamaan siitä, mitä ikääntyminen tuo mukanaan. Hänestä se on biologista itsestäänselvyyttä, rakennettu elämän idean sisään. Ensin mennään eteenpäin, saavutetaan ja valloitetaan. Tietyssä vaiheessa elämä kääntää suuntaansa ja tulee perääntymisen aika.

”Täytyy kestää, ettei ole niin kaunis kuin nuorena ja tulee fyysisesti heikommaksi. Yhtäkkiä huomaa, ettei enää jaksa nostaa yhtä painavaa multasäkkiä kuin ennen. Hidastuu, mutta kun kulkee hitaammin, näkee enemmän. Kuuntelee paremmin kuin ennen.”

Kokemus antaa oivallusta elämän tarkasteluun. Älyn kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, vaan vain sen, miten on elänyt.

Nuorena Tua sanoo olleensa kärsimätön. Piti heittäytyä tunnemyrskyihin ja kokea suurta draamaa. Onneksi se on jäänyt, nyt hän tavoittelee mielenrauhaa ja harmoniaa.

Vanhetessa tulee näkymättömäksi

Eräs asia saa Tuan päräyttämään paheksuvan tuhahduksen.

”Tämä on klisee, mutta vanhetessa tulee näkymättömäksi. Tämä aika on armoton. Koskaan ennen ei yhteiskunnassa ole ollut tällaista tapaa suhtautua vanhuksiin.”

Talvella vuosi sitten Tua kompastui ja lensi päistikkaa maahan keskellä Tukholmaa. Silmänräpäyksessä hänet ympäröi kolme neljä parikymppistä nuortamiestä.

”Huolenpito oli ystävällistä, ja he tarjoutuivat saattamaan minut perille asti. Pitää muistaa, ettei sorru yleistyksiin.”

”Yritän oppia tajuamaan, että rakkautta voi jakaa ja levittää.”
Runoilija Tua Forsström

Iän myötä pelot saattavat lisääntyä. Tua ei kuitenkaan pelkää mitään.

”Vanessan kuolema muutti kaiken. Kun hän eli, ajattelin että tapahtuipa mitä tahansa, kunhan hänelle ei sattuisi mitään pahaa. Enää ei ole mitään pelättävää. Pahin tapahtui jo.”

Vanessan kuoleman jälkeen Tua ihmetteli, mitä tehdä ylijääneelle rakkaudelle, sille joka oli kuulunut lapsenlapselle.

”Yritän oppia tajuamaan, että rakkautta voi jakaa ja levittää. Rakkautta voi antaa kenelle tahansa, joka sitä tarvitsee ja haluaa ottaa vastaan. Jos en voi auttaa yhtä pikkutyttöä läksyissä, voin kenties auttaa toista.”

Vanessalle tarkoitettu rakkaus on voima, joka sisältää pelkästään hyvää.

”En usko, että minä tai kukaan muukaan osaa aina elää noin, mutta jo siihen pyrkiminen on hyvä asia. Jos onnistuisin, voisin varmaankin hyvin ja tuntisin itseni vapaaksi.”

”Tulen onnettomaksi, jos en pysty kirjoittamaan”

Ikääntymiseen liittyy sekin, että pienet asiat tuottavat suuren ilon. Puolikuollut kasvi, joka virkoaa. Auringonlasku, pulahdus mereen myöhään syksyllä. Myös musiikki, hyvä kirja, elokuvat. Venäläisohjaaja Andrei Tarkovskista Tua on kirjoittanut parikin runoa.

Onni on myös lähinaapureissa, jotka ovat sekä sukua että ystäviä.

”Jos olisin istunut kuukausitolkulla täällä metsän keskellä ilman yhtään lähimmäistä, olisin alkanut voida huonosti. Tapaamme usein ja nauramme samoille asioille, kuten käy, kun takana on pitkä yhteinen menneisyys.”

Runoilija Tua Forsström pitää suomea ihanana kielenä. ”Oma suomeni on aika kehnoa. Se on onneton rakkauteni.”

Tua Forsström toivoo, että pääsisi taas kirjoittamaan.

”Tulen onnettomaksi, jos en pysty tai ehdi kirjoittamaan. Minun täytyy löytää uusi tasapaino, ja uskon että se onnistuu. Joudun nyt vielä tekemään tavallista enemmän töitä, kun kaikki Akatemiassa on minulle uutta.”

Tua on tarkkana, että tekee osuutensa huolellisesti. Hän haluaa, että hänen mukanaolollaan on merkitystä.

”Ajan mittaan luulen pystyväni ottamaan rennommin, asetun. Ja sitten oma luovuuteni toivottavasti palaa. Nyt se on ollut kuin hyllyllä.”

Vanessan kuoleman jälkeen Tua kirjoitti sekä epätoivoisesti että lohdullisesti: sitä ostaa uuden kalenterin joka vuosi.

Vuoden 2021 kalenterissa hänellä on jokaiselle torstaille merkintä: Ruotsin akatemian kokous. Jäsenet tapaavat videoyhteyden välityksellä.

Kalenterin muut merkinnät ovat koronakurimuksessa yhtä epävarmoja kuin kaikilla muillakin. ●

Artikkeli on julkaistu Eevassa 1/2021. Päivitetty 11.10.2021.

Kommentoi +