Läheisten menetykset muuttivat Marianne Heikkilää: "Suruni käsittely on vieläkin kesken"
Läheistensä menetyksen jälkeen Marianne Heikkilä on valmistunut ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Omassa elämässään hän on pyrkinyt lisäämään positiivisia tunteita menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.
Avainsana on ratkaisukeskeinen lyhytterapia. Marianne Heikkilä latoo pöydälle korkean pinon aihetta käsitteleviä kirjoja. Marianne on koulutukseltaan teologian maisteri ja hänet on vihitty papiksi, mutta hänen päätyönsä on 125-vuotiaassa Marttaliitossa.
Marttojen meneillään oleva juhlavuosi työllistää pääsihteeriä. Työn ohella hän on mukana monessa, ja nyt hän on valmistunut ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi Lyhytterapia-instituutista. Vapaaehtoistoiminta ja opiskelu eivät rasita häntä, päinvastoin.
”Elämän merkityksellisyys syntyy siitä, että voin tehdä asioita yhdessä, saada pysyvää muutosta aikaiseksi sekä oppia uutta, toimia aktiivisesti ja auttaa muita.”
Osana opintojaan hän on tarjonnut matalan kynnyksen tapaamisia ilman virallista vastaanottoa.
”Olen huomannut, että ihmiset kaipaavat ammattilaista ja turvallista tilaa, jossa voi vaikean paikan tullen keskustella kertaterapian luonteisesti sitoutumatta vuosien tapaamisiin.”
Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään voimavaroihin, tulevaisuuden rakentamiseen, näkökulman muutokseen, vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen. Se innosti opiskelemaan.
”Tärkeintä on pyrkiä kohti toivottua ja haluttua muutosta, ei niinkään pohtia menneisyyden traumoja. Menetelmä eroaa muista terapioista erityisesti tapaamisen ja keston osalta.”
Tätä mallia hyödynnetään esimerkiksi Lasten ja nuorten keskuksen tuomassa ja seurakuntienkin käyttämässä Walk in -terapiassa. Siinä nuorelle tarjotaan ilmaista ja anonyymiä terapia-apua, jossa käsitellään hänen toivomiaan asioita ja hänet tavataan vain kerran.
”Ratkaisupuhe kysyy, mitä halutaan saada aikaan, eikä mistä halutaan eroon. Asiakas itse määrittelee, minne päin haluaa mennä, ei mistä pois.
Elämän sävyt
”Olen tekijä, marttaihminen, ja haluan palvella sekä auttaa. Arvoni ovat muuttuneet iän myötä. Yksinkertainen, läsnä oleva elämä on tärkeämpää kuin elämykset tai jatkuva itsensä ylittäminen.
Pelkkä onnen tavoittelu ei kannattele elämää, sillä jaettuun ihmisyyteen kuuluvat myös kivut, menetykset ja epä- onnistumiset.
Sosiaalipedagogiikan professori Arto O. Salonen on kirjoittanut ja puhunut viisaasti hyvästä elämästä. Merkityksellisyys ei synny siitä mitä meillä on, vaan siitä mitä olemme ja millaiset suhteet meillä on toisiin ihmisiin.
Hyvä elämä koostuu sekä myönteisistä että kielteisistä tunteista, tarkoituksellisuuden kokemuksesta ja ihmisenä kasvamisesta. Häpeä, anteeksianto, syyllisyys ja rakastaminen antavat vivahteita, joita käsittelemme koko ajan.
Kaikki tämä kuuluu ihmisyyteen.
Kun olin lapsi, isoäiti sanoi, että älä arvostele ulkopuolelta, vaan toimi. Tajusin jo varhain, että pysyvä muutos tarkoittaa rakenteisiin vaikuttamista, asennemuutosta, yhteistä tekemistä ja yhteisöllisyyttä sekä myös toisen toimijuuden tukemista.
Ihminen ei ole yksinäinen saareke, vaan on tarkoitettu, että me kaikki voimme auttaa toinen toisiamme. Puhun mielelläni keskinäisriippuvuudesta, siitä kuinka tärkeää kommunikointi, toisen kohtaaminen ja yhteyden saaminen ovat.
Aina ei ole helppo tarjota apua, ja myös avun vastaanottaminen voi olla vaikeaa. Totuus on, että useimmat ihmiset auttavat mielellään.
Auttaminen, hyväntekeminen ja myötätunto on hyvällä tavalla itsekästä, molemmin puolin palkitsevaa.
Oikea viisaus on sydämen viisautta, sen ymmärtämistä, että ihmiset ovat tasa-arvoisia sekä yhdenvertaisia, jokainen meistä on yhtä arvokas. Viisaus näkyy siinä, kuinka ihminen kohtelee toista ihmistä ja kuinka kohtaa tämän.
Arvostan kuuntelua ja aitoa kohtaamista jokaisessa hetkessä. Viisas ihminen on lempeä sekä ystävällinen ja hänellä on hyvät käytöstavat.”
Henkinen koti
”Kasvoin helsinkiläisessä yrittäjäperheessä, joka ei ollut erityisen hengellinen. Isä ja äiti erosivat, kun olin yhdeksänvuotias, ja minä sekä veljeni jäimme asumaan isän luo.
Olin teini-ikäinen, kun äiti koki uskonnollisen herätyksen. Sen jälkeen hän viihtyi evankelioivissa herätyskristillisissä piireissä.
Ehkä osin sen seurauksena hakeuduin maltillisiin ja liberaaleihin yhteisöihin. Olin auki, etsivä ja herkkä, mutta uskoon tulemisen kokemus tuntui vieraalta.
Kaipasin kuitenkin jotakin ihmistä suurempaa jumaluutta ja liikuin paljon gospelmusiikkipiireissä. Siellä vaikuttivat myös muun muassa Jukka Leppilampi ja Mikko Kuustonen.
Henkinen kotini on yhä herännäisyydessä eli körttiläisyydessä, joka on yksi evankelisluterilaisen kirkkomme herätysliikkeistä.
Körttiläisyydessä minulle on tärkeää sen pohjavire, rehellisyys, inhimillisyys ja matalan tien kulkeminen. Ihminen on pieni ja Jumala on suuri. Körttiläisyys puolustaa arkaa ja ikävöivää uskoa, siinä armo kuuluu kaikille.
Naispappeus on hyväksyttävää, ja monet puolustavat myös samaa sukupuolta olevien suhteita.
Olen osallistunut elämäni ensimmäisiin seuroihin kotini lähiseurakunnassa, Lauttasaaressa, jossa olen nykyään seurakuntaneuvoston jäsen.
Vein tyttäreni rippikouluun aikoinaan Aholansaareen, Paavo Ruotsalaisen jalanjäljille. Minulle oli tärkeä ja pyhä hetki, kun sain jakaa ehtoollisen tyttäreni rippikoulun päättäjäisissä juuri siellä.
Vanhempieni tapaan minun olisi ollut luontevaa mennä opiskelemaan kauppatieteitä, mutta kaipasin jotakin ihmisyyttä ja todellisuutta syventävää.
Päädyin opiskelemaan teologiaa ja valmistuin vuonna 1989, vuosi sen jälkeen, kun naispappeus hyväksyttiin Suomessa.
Minussa asuu sisäinen diakoni ja sielunhoitaja, olen aina valmis tarjoamaan kuuntelevaa läsnäoloa.
Ehdin toimia seurakuntapappina vain vajaan vuoden, minkä jälkeen minua on kutsuttu eri järjestöihin rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa ja toimimaan heikommassa asemassa olevien parissa sekä johtamaan erilaisia muutosprosesseja.
Olen monestakin syystä kiitollinen teologian opinnoistani. Ne ovat kenties paras yleissivistävä koulutus, mitä voi olla.
Opintoni auttavat minua ymmärtämään laajoja kaaria, yhteiskunnan muutosta, uskontodialogia sekä historiallisia kytköksiä ja niistä nousevia konflikteja eri kulttuurien ja kansakuntien välillä.”
”Minua lohduttaa vahva usko siihen, että elämä jatkuu jossakin muodossa.”Marianne Heikkilä
Elämä koettelee
”Ymmärrän niitä, joilla on taloudellisesti vaikeaa. Muistan kipeästi 1990-luvun laman, jolloin olin nuori aikuinen.
Olimme yksi niistä perheistä, joilta devalvaatio vei hetkessä kaiken omaisuuden. Lisäksi olimme omavelkaisia takaajia isän yrityslainoille.
Omaisuutta takavarikoitiin, ja arki muuttui niukkuuden keskellä elämiseksi. Laman jäljet ovat olleet pitkät niin minun kuin monen muunkin tuon ajan lapsen ja nuoren kohdalla.
Ei ole totta, että ihminen olisi oman onnensa seppä. Kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni, vaan esimerkiksi elinolosuhteet, perimä ja kasvatus vaikuttavat siihen, millaisiksi mahdollisuudet muodostuvat.
Kenelle tahansa voi milloin tahansa tapahtua asioita, jotka mullistavat koko elämän. Oma maailmani muuttui, kun menetin reilut kolme vuotta sitten sekä veljeni että isäni.
Olen pappina myös siunannut läheisiäni, sillä olen halunnut saattaa heidät taivasmatkalle.
Se on ollut raskasta ja olen pelännyt, että murrun tai rupean itkemään. Joskus olen itkenytkin, mutta on ollut itsestään selvää, että haluan siunata läheiseni, ja olen kyennyt toimittamaan siunauksen loppuun.
Vaikeissa tilanteissa auttaa vahva resilienssi. Minulla on kuulemma hyvä henkinen selviytymiskyky ja joustavuus. Pärjään arkisessa stressissä, ja lisäksi minulla on saamani palautteen mukaan kyky koota itseni haastavissa tilanteissa.
Olen hyvin herkkä ja papin työssäkin tunteeni ovat välillä pinnassa. Silloin hengitän syvään ja yritän keskittyä omaisiin sekä heidän iloonsa tai suruunsa. Koen olevani palvelija sekä armon välittäjä ihmisten ja jonkin korkeamman pyhän välillä."
Mariannen tärkeät
Ihmisten yhdenvertaisuus, kohtuullisuus ja sopusointu luonnon kanssa. Kiitollisuus elämän lahjasta ja läheisistä. Kestävä arki kaikissa valinnoissa mieluummin kuin kuluttaminen.
Auttaminen, palvelu ja lohdutus mieluummin kuin kilpailu, suorittaminen ja menestys.
Hengellisyys ja itseä suurempi voima. Jumala antaa elämälle perspektiivin, horisontin ja ymmärryksen todellisuudesta sekä meille annetusta tehtävästä. Olemme osa sukupolvien ketjua.
Hyvä kuolema
”Työni ja opiskeluni kautta olen joutunut kohtaamaan kuoleman. Olen puhunut paljon hyvän saattohoidon ja arvokkaan kuoleman puolesta sekä opiskellut surevien omaisten kohtaamista.
Elämän viimeisiin hetkiin liittyy mielestäni paitsi kuolevan kunnioitus ja riittävä kivun lievitys, myös omaisten surun ja lohdutuksen ymmärtäminen.
Suruun ei ole mitään kaavaa eikä oikeaa järjestystä. Se muuttaa ajan myötä muotoaan ja lainehtii erilaisina tunteina.
Ensimmäisen järkytyksen mentyä tulee kieltäminen, sitten seuraa vihan, syyllisyyden ja apatian hetkiä ennen kuin on valmis hyväksymään tapahtuneen.
Omien menetysteni jälkeen elin pitkään kuin sumussa. Olen myös itkenyt paljon. Mielestäni ihmisen pitää itkeä, jos itkettää. Se on merkki ihmisyydestä: itkemme, koska rakastamme.
Kolmessa vuodessa olen oppinut elämään suruni kanssa, mutta ei suruni ole vieläkään käsitelty. Lopullinen hyväksyminen tulee varmaankin vasta myöhemmin.
Sen tiedän, että en ole sama ihminen kuin ennen veljeni ja isäni menetystä. Muistelen heitä, ja suru tulee kulkemaan mukanani koko loppuelämäni.
Toisaalta läheisen kuolema muistuttaa meitä myös elämän keskeneräisyydestä ja antaa ajalle uuden merkityksen.
Jokainen päivä saa uutta arvoa, ja asioiden tärkeysjärjestys kirkastuu. Hetkessä eläminen, kiitollisuus ja ihmissuhteiden arvostus nousee, ja työn merkitys suhteutuu niihin.”
Tärkeä läsnäolo
”Ikävuosien tuomalla kokemuksella ymmärrän entistä paremmin oman pienuuteni ja sen, etten voi hallita kaikkia asioita. Toisaalta myös tietoisuus omista vahvuuksista ja selviytymisestä on viime vuosien aikana vahvistunut.
Tajuan, kuinka tärkeää on kunnioitus ja hyväksyvä suhtautuminen erilaisiin ihmisiin ja elämäntilanteisiin. Rinnalla kulkija ei voi olla autettavan yläpuolella, sillä roolit voivat muuttua hetkessä.
Auttajasta voi tulla autettava, lohduttajasta lohduttaja ja tukija saattaa tarvita tukea.
Kokemani vuoksi olen entistä rohkeampi lohduttamaan ja lähestymään apua tarvitsevaa. Toisen surua ei voi asettaa mihinkään suuruusjärjestykseen, eikä armollisuutta ja lohtua ole koskaan liikaa.
Hyvää lohtua on myös rukous, se että hiljentyy ajattelemaan toista ja vie hänet Jumalan kasvojen eteen siunattavaksi ja hoidettavaksi.”
”Itkeminen on merkki ihmisyydestä, itkemme, koska rakastamme.”Marianne Heikkilä
Rukouksen voima
”Rukous on luontainen osa elämääni, suorastaan hengitän rukousta.
Olen opettanut lapsillemme lyhyen ja yksinkertaisen ruokarukouksen. Se on olennainen osa ateriaa, vaikka söisimme ravintolassa: Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme. Aamen.
Myös iltarukous on perheemme jokailtainen traditio, tärkeä päätös päivälle. Lyhyimmillään se kuuluu: Hyvää yötä, Jeesus myötä. Kiitos tästä päivästä.
Muuten en ole ääneen rukoilija, mutta rukoilen usein mielessäni. Esimerkiksi iltarukouksen yhteydessä kertaan päivän tapahtumia ja saatan rukoilla ystävien ja tuttujen puolesta, joko heidän pyynnöstään tai muutenkin.
Koen, että minulle on pappisvihkimyksen kautta annettu lahja tukea haavoittuvaa ja rikki mennyttä sekä toimia Jumalan parantavan voiman ja lohdutuksen välikätenä.
Jukka Leppilammella on kerran viikossa niin sanottu Artistirukousryhmä, johon välillisesti osallistun. Lähetän hänelle tekstiviestillä niiden ihmisten nimet, joiden puolesta toivoisin rukoiltavan.
Myös sunnuntainen Tuomasmessu Helsingin Agricolan kirkossa on minulle tärkeä. Jos en pääse paikalle, seuraan tilaisuuden verkosta ja laitan sitä kautta pyyntöni rukousalttarille.
Aina on toivoa
”Toivo on mielentila, jossa odotetaan tulevaisuudelta hyvää. Se on henkistä selviytymiskykyä sekä luottamusta näkymättömään. Yksi hakee toivoa Jumalan tai kirkon luota, toinen saa sitä läheisiltään. Joillekin luonto ja eläimet antavat saman kokemuksen.
Minua lohduttaa eniten jälleennäkemisen mahdollisuus, vahva usko siihen, että elämä jatkuu jossakin muodossa ja kohtaan poisnukkuneet läheiseni vielä joskus.
Uskon, että on olemassa sellainen todellisuus, josta voimme täällä maailmassa saada vain aavistuksia ja iankaikkisuuden hipaisuja.
Toivon ajatukseen liittyy myös rakkaus, joka tarkoittaa minulle paljon muutakin kuin parisuhderakkautta. Se on rakkautta lapsiin, lapsenlapsiin isovanhempiin ja muihin läheisiin sekä lähimmäisiin.
Kyse on yhteydestä johonkin korkeampaan pyhään. Emme voi rakastaa, ellei joku rakasta ensin meitä.”
Marianne Heikkilä on 55-vuotias Marttaliiton pääsihteeri sekä rovasti, joka tekee vapaa-ajalla myös papin töitä. Helsingissä asuvan Mariannen perheeseen kuuluu aviomies Ismo Heikkilä sekä kaksi aikuista lasta. Marianne on mukana vapaaehtoistoiminassa ja eri järjestöjen hallituksissa, muun muassa Autismisäätiössä, Sininauhasäätiössä, Parisuhdekeskus Katajassa sekä Väestönsuojasäätiössä. Hän valmistui hiljattain ratkaisu- keskeiseksi lyhytterapeutiksi ja hyödyntää oppimaansa muun muassa muutosjohtamisessa sekä työyhteisöissä.
”Kun olin lapsi, isoäiti sanoi, että älä arvostele, vaan toimi.”Marianne Heikkilä
Marianne Heikkilä
on Marttaliiton pääsihteeri sekä rovasti, joka tekee vapaa-ajalla myös papin töitä. Helsingissä asuvan Mariannen perheeseen kuuluu aviomies Ismo Heikkilä sekä kaksi aikuista lasta.
Marianne on mukana vapaaehtoistoiminassa ja eri järjestöjen hallituksissa, muun muassa Autismisäätiössä, Sininauhasäätiössä, Parisuhdekeskus Katajassa sekä Väestönsuojasäätiössä. Hän valmistui hiljattain ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi ja hyödyntää oppimaansa muun muassa muutosjohtamisessa sekä työyhteisöissä.
Kuvauspaikka: Scandic Grand Central Helsinki
