Miehet eivät kestä sitä, että naiset tienaavat enemmän, Ritva Oksanen tietää – ”Paavon oli vaikeaa hyväksyä, että minä olin perheen elättäjä”
Ritva Oksanen on selviytynyt elämänsä vaikeista kokemuksista äitinsä opeilla, uskolla ja kovalla työllä. Tässä jutussa hän kertoo elämänsä rooleista.
Kapinallinen | Omin voimin kohti haavetta
”Tapasin kerran junassa matkalla Tampereelle entisen luokkakaverini. Hän muisteli, että olin nuorena valtavan rohkea ja tein aina, mitä tahdoin. Se on totta. Olen aina tiennyt, mitä haluan ja koettanut sitten toteuttaa sen.
Olen syntyjäni Vaasasta Pohjanmaalta, mutta perheeni koti oli kouluvuosina Jyväskylässä. Jo 15-vuotiaana päätin ryhtyä tanssiorkesterin solistiksi. Se ei ollut kotona läpihuutojuttu, vaikka minut tiedettiin hyväksi laulajaksi. Sain kuitenkin tahtoni läpi.
Kansakoulusta lähtien kirjoitin näytelmiä, ohjasin ne ja näyttelin pääroolit. Teatterikoulu Helsingissä oli tavoitteeni, josta en ollut valmis tinkimään.
Vanhempieni mielestä ammatinvalinta oli väärä. Isä sanoi, ettei maksa koulua. Minä sanoin, että sitten otan pankkilainan. Otinkin, kunnes isä sitten maksoi sen.
En perustanut 1950-luvun sukupuolirooleista. Minua ärsytti, että tytöillä oli niin kapeat mahdollisuudet. Halusin itse määrittää tulevaisuuteni. Olin päättänyt, että keskityn näyttelijän uraan, en mene naimisiin enkä tee yhtään lasta.
Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Ennen kuin teatterikoulu pääsi alkamaan, olin jo kihloissa, ja toisena opintovuonna sain ensimmäisen lapseni.”
Puoliso | Liitto päättyi väkivallan vuoksi
”Nuorena en käynyt juuri koskaan tanssimassa, koska olin aina itse keikalla. Kerran keikan peruunnuttua orkesterin soittajat saivat minut kynsin hampain houkuteltua mukaan.
Muuan Paavo Oksanen haki minua tanssiin. Hän pyysi päästä saatille ja valitti kotimatkalla uusien kenkiensä painavan. Ajattelin silloin, että tuollaisen valittajan kanssa en ainakaan mene treffeille.
Parisuhteen alussa tuntui upealta, kuinka joku voi olla minusta niin kiinnostunut. Paavo oli pitkä, komea ja hyvin karismaattinen.
Hän ei kuitenkaan hyväksynyt ammattiani. Etenkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen hän kuvitteli, että vaimo jäisi kotirouvaksi. Minä taas halusin ehdottomasti jatkaa opintoja. Paavo uhkasi erolla. Vastasin, että sitten erotaan.
Suurissa päätöksissä en ole epäröinyt koskaan. Vaikka äitini oli kotirouva, hän teroitti minulle, että naisella pitää olla ammatti.
Paavon oli vaikeaa hyväksyä, että vaimo oli perheen pääasiallinen elättäjä. En tehnyt sitä tieten tahtoen, se vain meni niin.
Miehet eivät yleensäkään kestä sitä, että nainen tienaa enemmän.
Liittomme kesti 17 vuotta, ja meillä oli myös hyviä hetkiä. Paavosta tuli kuitenkin sairaalloisen mustasukkainen. Sain liitossa aina tapella olemiseni puolesta. Hän oli myös fyysisesti väkivaltainen. Siksi minun oli lopulta pakko lähteä ja aloittaa uusi elämä neljän lapsen kanssa.”
Edelläkävijä | En halunnut mahtua lokeroihin
”Täytin juuri 85 vuotta. Tänä vuonna olen viettänyt 60-vuotistaiteilijajuhlaa.
Urani alkoi 1960-luvulla. Olen ollut monissa ammattiteattereissa vakituisena näyttelijänä ja freelancerina. Vuonna 1971 esitin Tuli mies -kappaleen Syksyn sävelessä, ja se käynnisti urani laulajana.
Äiti opetti, että kaikki työ on arvokasta, kun sen kunnolla tekee. Tiukka työmoraali kulki mukana näyttelijän ammattiin.
Lahjakkuus ei yksin riitä, vaan pitää tehdä paljon töitä. En ole esiintyjä, joka tulisi ihmisten eteen ottakaa tai jättäkää -asenteella. Teen kaikkeni, ettei minun takiani tarvitsisi jännittää.
Alkukesästä opettelin Silkkitehtaan naiset -musiikkinäytelmän vuorosanoja ja lauluja. Näytelmä esitetään Teatteri Vantaassa syksyllä. Elokuussa konsertoin Tampereen Teatterikesässä.
Ensi-illan jälkeen syyskuussa käyn seuraavan teoksen kimppuun. Raija Oranen on sovittanut Minä, Armi Maria R. -romaanistaan näytelmän varta vasten minun tulkittavakseni. Sen ensi-ilta on Musiikkiteatteri Kapsäkissä helmikuussa.
Lisää on tulossa, periksi en anna vaan painan loppuun asti täysillä.
Nuorempana ajattelin, etten enää tekisi töitä tässä iässä. En ole varma, mistä energiaa yhä riittää, mutta uudet laulut ja näytelmät innostavat jatkamaan. Niin kauan kuin pää ottaa vastaan tekstejä, aion tehdä töitä.
Vaikka olen tehnyt 60 vuotta töitä teatterissa, aloitan aina nollapisteestä. Aluksi tuntuu, etten osaa mitään, miten taas tähän läksin. Vähitellen tekstiä tutkien kerään roolin kasaan. On loputtoman mielenkiintoista rakentaa uutta ihmistä näyttämölle.
”Olen nuoresta asti tottunut pitämään ohjat käsissäni. Äiti aina sanoi: Arvelin että asiat järjestyvät, kun Ritva tullee.”
Näytellessäni Kansallisteatterin Tukkijoella-laulunäytelmässä 1970-luvun alussa tein samaan aikaan jotain, mitä taidelaitoksessa ei ennen ollut tehty. Järjestin itse konsertin: varasin pääsalin, palkkasin orkesterin, tilasin kappaleita, painatin ohjelman ja myin ja toimitin liput.
Konsertti oli loppuunmyyty ja presidentti Urho Kekkonen istui yleisössä.
Olen nuoresta asti tottunut pitämään ohjat käsissäni. Äiti aina sanoi: Arvelin että asiat järjestyvät, kun Ritva tullee. Asioiden hoitaminen lankesi osakseni, koska olin vanhin kolmesta tyttärestä.
Suomi on siitä yksiraitainen maa, että näyttelemisen ja laulajan työn onnistunut yhdistäminen ei miellytä kaikkia.
Kun sain pääroolin Åke Lindmanin suursarjassa Elämänmeno, ihmeteltiin, kuinka laulaja voisi näytellä pääroolin. Kun tulin televisiosta tutuksi, päiviteltiin, miten tuo näyttelijä voi laulaa konsertteja.
En kuunnellut soraääniä ja päätin tehdä molempia. Nyt kukaan ei ihmettele, jos joku tekee Putousta ja näyttelee teatterissa.
Minua on vaikea määritellä myös kevyen musiikin kentällä. Olen laulanut chansoneita, laulelmia, en iskelmää. Chansonit ovat vaikeampia laulaa. Helppous ei kiinnosta.
Minulle laulaminen on laulun luonteen etsimistä ja tarinan tulkitsemista. Maria Callas sanoi olevansa säveltäjien ja runoilijoiden tulkki. Minäkin ajattelen niin. En ole tärkeä, vaan laulu se ihmisen tavoittaa.”
Diiva | Julkinen asema sokaisi hetkeksi
”Pohjalainen tätini kirjoitti kerran kirjeessään: Elä siipiäs myören. Se tarkoittaa, että pitää varoa tulemasta pöyhkeäksi ja itsekeskeiseksi.
Etenkään 1970- ja 1980-luvuilla en aina muistanut, että julkisuuden valokeilassa oleminen vaikuttaa siihen, miten minuun suhtaudutaan. Kerran tyttäreni oli ollut ostamassa tavaratalosta huulipunaa eikä saanut palvelua. Kyllä mää ainakin saan, kummastelin. Tytär tokaisi: Niin, sää ootkin sää.
Tajusin, että olin sokaistunut julkiselle asemalleni, jonka ansiosta asiat onnistuivat minulta itsestäänselvästi ja helposti.
Nyt olen aivan tavallinen nainen. Varsinkaan nuoremmat sukupolvet eivät juuri tunnista minua.
Minuakin on kutsuttu toisinaan diivaksi. Arvelen, että silloin naisnäyttelijän persoona ja diivoiksi arvioidut roolihenkilöt sulautuvat ihmisten ajatuksissa toisiinsa.
Minuthan tunnetaan vahvoista naisrooleista. Olen esittänyt niin Niskavuoren Loviisaa, Marlene Dietrichiä kuin Maria Callastakin. Näyttelijöitä pidetään itseriittoisina, koska roolit ovat sellaisia.
Diivan roolia ei kuitenkaan liitetty minuun ikävässä sävyssä. Ajattelen, että diivat ovat tinkimättömiä taiteen suhteen. Jos näyttelee diivaa, on näyttämölläkin uskallettava olla sellainen.
Näyttelijän pitää ymmärtää, että roolin puolesta on taisteltava, että se onnistuu. Sitä diivana olo merkitsee.
Diivan rooli jää kuitenkin näyttämölle.Olen sillä tavalla yhä pohjalainen, täytyy toresta sanoa, että diivana olo ei kuulu minuuteeni.”
”Kysyin Jumalalta, onko minun pakko juoda, kun en tahdo. Ei ollut pakko.”
Pelastunut | Jumala kutsuu, en minä
”Avioeroni jälkeen minulla oli velkaa, töitä ei ollut tarpeeksi ja pidin kotia pystyssä yksinhuoltajana.
Vähitellen aloin juoda, ja toisen avioliittoni aikana sairastuin alkoholismiin.
Vuonna 1984 elämäni oli risteyskohdassa. Olin eronnut toisen kerran ja ihmissuhteeni olivat solmussa.
Lähdin ystäväni kanssa Messuhalliin uskonnolliseen tapahtumaan. Kuuntelin Herra kädelläsi -laulua ja murruin kyyneliin. Evankelistojen puheet osuivat suoraan sisimpääni.
Uskoontulo oli voimallinen kokemus. Ystäväni luona pyysin, että hän rukoilisi minun kanssani.
Sanoin: Rakas taivaallinen isä, tässä elämäni on, täydellisesti olen sen sotkenut. Annan elämäni sinulle, jos kelpaa. Ystäväni sanoi: Annettu on ja takaisin et enää saa.
Hengellinen nälkäni oli valtava. Kävin useiden kirkkojen tilaisuuksissa ja istuin Temppeliaukion kirkon raamattutunneilla tekemässä muistiinpanoja.
Siunasin toisia ja rukoilin heidän puolestaan, olin ihan pilvessä. Ihmettelin, kuinka muut eivät ymmärrä, että Jumala on olemassa, ja yritin käännyttää koko Suomen. Sitten tajusin, ettei se ole minun tehtäväni. Jumala kutsuu enkä minä.
Kesti silti vuosia, ennen kuin irtauduin juomisesta.
Lopullisesti raitistuin 1988 joululomalla. Olin juonut runsaasti ja sain tarpeekseni. Kysyin Jumalalta, onko minun pakko juoda, kun en tahdo. Ei ollut pakko. Sitten olin viimein valmis hakemaan itselleni ammattiapua.”
Susiemo | Lasten puolesta olen valmis mihin vain
”Vieläkin ihmettelen, miten jaksoin ja ehdin olla äiti ja taiteilija. 1970-luvulla, kun kuopuskaksoseni olivat vauvoja, valvoin yöt itkevien vauvojen kanssa ja päivät kävin työssä Radioteatterissa. Piipahdin kotona iltapäivällä antamassa lapsille välipalaa ja palasin vielä harjoituksiin muutamaksi tunniksi.
Kuudelta palasin kotiin ja laskin ovella kymmeneen. Sitten astuin sisään ja kotiapulainen lähti. Luimme iltarukouksen, ja laitoin lapset nukkumaan. Pesin äkkiä tukan ja istuin autoon. Konserttipaikalla vaihdoin vaatteet ja enkä useinkaan ehtinyt kuin laittaa huulipunaa.
Olin ensimmäisen avioeroni aikaan neljäkymmentävuotias neljän lapsen yksinhuoltaja. Velkoja oli paljon ja ruokaa piti saada pöytään. Otin vastaan kaikki mahdolliset keikat, että rahat riittäisivät. Olin kuin susiemo, kun tein kaiken lasteni puolesta.
”Olen aina kehunut ja tukenut lapsiani. Sanoin tytöille, että he ovat kauniita ja ihania ja kannustin heitä eteenpäin.”
Olen lukenut elämäkerroista kuvauksia taiteilijoiden vanhemmista, jotka tekivät kaikkensa lastensa haaveiden eteen.
Ei meidän tavallisessa työläiskodissamme sellaista ymmärretty. Minä tein kaiken itse.
Tässä suhteessa olen tietoisesti toiminut toisin kuin vanhempani. Olen aina kehunut ja tukenut lapsiani. Sanoin tytöille, että he ovat kauniita ja ihania ja kannustin heitä eteenpäin.
Olen mummu kuudelle lastenlapselle, joista jokainen on jo aikuinen. Kun he olivat vauvoja, hoidin heitä usein, lauloin kehtolauluja ja luin satuja.
On suuri onni, että lasteni avioliitot ovat pysyneet koossa ja lastenlapsilla on kaikki kunnossa. Minua ilahduttaa erityisesti, että kaikki lastenlapseni ovat kiinnostuneita musiikista. Treenaan paraikaa esitystä yhdessä yhden vävypoikani ja kahden lapsenlapseni kanssa.
Olen kiitollinen, että alkoholismi pysähtyi minuun. Rukoilen heidän puolestaan ja loput jätän Herran haltuun.”
Selviytyjä | Kuolemassa ei ole mitään pelättävää
”Näyttelin Äänekosken kesäteatterissa 1990-luvun lopulla, kun vastanäyttelijä ajoi vahingossa autolla päältäni. Selvisin ihmeen pienin vammoin, mutta kokemus järkytti minua. Aina kun laitoin silmäni kiinni, näin auton ajavan minua kohti.
Ystäväni patisti mielenterveystoimistoon kriisiterapiaan. En itse olisi ymmärtänyt hakea apua. En ehtinyt edes suuremmin pohtimaan, kuinka lähellä hengenlähtö oli. Jo muutaman päivän päästä olin näyttelemässä keho mustelmilla. En ole oikeastaan koskaan kerennyt surkutella itseäni, koska työt ovat aina odottaneet.
Kuolema on käynyt lähellä monta kertaa. Olen selvinnyt syövästä, ja olen joutunut auto-onnettomuuteen useita kertoja. Kahdeksan kertaa auto on tullut päälle!
Musta huumori auttaa suhtautumaan asiaan. Ystäväni sanoi, että kyllä se vihulainen yrittää saada minut pois tästä elämästä.
Kolarit vaikuttavat elämääni pysyvästi. Minulla on niiden takia kolmoishermosärkyjä, joten on hyväksyttävä, että elämää on hidastettava.
”Minusta tuntuu, että kuolema on yksinkertainen ja helppo.”
Ystävät ovat minulle tärkeitä. Heitä on lähtenyt viereltäni viime vuosina, ja heidän kuolemansa ovat olleet elämäni kovimpia paikkoja.
Kuoleman tuloa lähelle on vaikeaa käsitellä, vaikka minulla ei ole mitään pelättävää ja olen saanut anteeksi kaiken, mitä olen tehnyt väärin.
Niissä tilanteissa mieleeni tulee muisto anoppini kuolinvuoteelta. Kun näin hänen viimeisen henkäyksensä, oli selvää, että sielu lähti.
Minusta tuntuu, että kuolema on yksinkertainen ja helppo, viimeinen hetki, kun meidät otetaan vastaan tuonpuoleisessa. Raamatussa sanotaan, että kuollessa kivut ja ahdistukset saa jättää. Mikä voisi olla sen parempaa?
Vaikka elämässä lähes kaikki on ennalta arvaamatonta, kuolema ei ole. Olen varma, että kun tulen elämän ja kuoleman rajalle, on Herra minua vastassa.”
Juttu on julkaistu Eevassa 8/2024.
