TULLAAN, TULLAAN. Imatralaisen talon ovikyltissä lukee ”Uosukaiset”, ja sisältä kuuluu valtioneuvos Riitta Uosukaisen, 80, kirkas ja iloinen ääni.

Suuret puut, muutama koivu, kastanja, Terijoen salava ja tammi, ympäröivät omakotitaloa, jossa Riitta ja Topi eli Toivo Uosukainen asuivat yhdessä yli neljä vuosikymmentä. He tapasivat jo kouluaikoina, ja kaikkiaan yhteiseloa ehti kertyä yli kuusikymmentä vuotta.

Nyt edessä on Riitan ensimmäinen joulu yksin. Emäntä ohjaa peremmälle. Avarasta ikkunasta on näkymä puutarhaan. Sen takana, vain Immalanjärven yhden lahden jälkeen, on Venäjä. Kahdenkymmenen kilometrin päässä menetetyssä Karjalassa on Riitan synnyinpaikka, Jääsken Enso.

”Nykyinen maailmantila vetää vakavaksi. Olen evakkona kasvanut lähellä rajaa ja ollut mukana erilaisissa maanpuolustusjärjestöissä. Myös Topin ammatti on vaikuttanut ajatteluuni, joten tiedän, että meillä on varauduttu.”

Politiikkaa tiiviisti seuraava entinen eduskunnan puhemies on pohtinut mielipidettään raja-aidan rakentamiseen. Hän on yrittänyt mielessään tingata vastausta edesmenneeltä mieheltään. Topi teki uransa everstiluutnanttina rajavartiostossa.

”Juttelen koko ajan Topille ja kyselen vaikka mitä, mutta kun se mokoma ei enää vastaa. Luotan kuitenkin rajaviranomaisiin kuin pukki isoihin sarviinsa. Jos he ovat sitä mieltä, että aita pitää rakentaa, sitten niin tehdään.”

Riitta muistuttaa myös, että pelkääminen ei auta yhtään eikä ketään. On toimittava.

VIIME JOULUNA Topi oli vielä elossa, vaikka ei enää asunut kotona. Riitta oli ehtinyt totutella yksinoloon puolen vuoden verran, sillä mies oli muuttanut elokuussa 2021 hoitokotiin.

”Muistan yhä, että muuttoilmoituksen täyttäminen otti koville. Olimme asuneet yhteisessä osoitteessa pitkään. Topi tarvitsi kuitenkin jo niin paljon apua, että en enää pärjännyt hänen kanssaan.”

Jouluna Riitta kävi tervehtimässä rakasta miestään yhdessä sisarensa Raunin kanssa. He lauloivat Maa on niin kaunis -virren, ja Topi ilahtui: hänkin osasi laulun alusta loppuun.

Niin osasivat sisaruksetkin. Riitta muistelee naureskellen, kuinka pikkusisko aikoinaan aloitti koulun ja pohti innoissaan, kuinka hyvän laulunumeron hän mahtaa saada todistukseen.

Riitalla ja esikoinen Anna-Maijalla oli molemmilla laulusta kymppi ja kuopus ilmoitti, että hän sentään laulaa ainakin puolet paremmin kuin kumpikaan heistä.

Vaikka Topi oli sairastanut Alzheimerin tautia jo useamman vuoden ja hänen vointinsa oli menossa huonompaan, ei Riitta voinut arvata, että jouluinen kohtaaminen jäisi viimeiseksi.

TOPI KUOLI yllättäen muutama päivä myöhemmin, Viattomien lasten päivänä, rauhallisesti nukkuessaan.

”Yhtä hienosti kuoli kuin elikin. Saattohoitoa oli suunniteltu, mutta ei sitä ehditty aloittaa.”

Suru-uutisen kuultuaan Riitta kävi hyvästelemässä puolisonsa, istui hiljaa vuoteen vieressä ja katseli miestään kiitollisena kaikesta yhdessä koetusta.

Hetki oli lämmin ja koskettava.

”Pöydällä paloi kynttilä, kun Topi makasi siinä rauhallisen oloisena. Hänellä oli vihreä sairaalapeite ja rinnan päällä ruusu. Iho oli silennyt, ja hän näytti hyvin kauniilta, miun ihmisein.”

Riitta sanoo, että he eivät koskaan puhuneet Topin kanssa kuolemasta.

”Ei Topi halunnut sellaisesta jutella. Yhden toiveen hän oli tullut jossain tilanteessa maininneeksi: että hänen hautajaisissaan soitetaan Narvan marssi, trumpetilla.”

EVERSTILUUTNANTTI SAI arvonsa mukaiset sotilashautajaiset Tainionkosken kappelissa ja muistotilaisuuden Imatran Veteraani- ja lottamuseossa. Neljän sotilaan vartioimaa tervaleppäarkkua peitti Suomen lippu, jonka päälle oli aseteltu miekka ja lakki. Kunniamerkit olivat tyynyllään arkun päädyssä.

”Minua on lohduttanut suunnattomasti, että ihmisillä on niin paljon hyviä muistoja Topista. He pysäyttävät kadulla tuon tuosta, ja osanottoja, kirjeitä, addresseja sekä puheluita on tullut paljon.”

Hautajaisissakin kerrottiin hauskoja sattumuksia. Siellä itkettiin ja naurettiin kuten karjalaisissa hautajaisissa kuuluukin.

”On sanottu, että meikäläisten hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät.”

Pariskunnan ainoa poika, lääkäri Antti Uosukainen piti muistotilaisuudessa koskettavan puheen.

”Antti on kyllä rautaa. Hän sai silmät kosteiksi ilosta ja surusta.”

PALJON PARJATTU Alzheimerin tauti on Riitan mielestä myös tavallaan armollinen.

”Sairastamisaika on hyvä kuolemaan valmennuskurssi myös läheiselle. Muistisairaudet kuten muutkin vääjäämättömästi etenevät parantumattomat sairaudet pakottavat tottumaan luopumiseen.”

Tauti voi edetä hitaammin tai nopeammin, mutta on pakko hyväksyä, että paluuta entiseen ei ole.

”Siinä oppii nauttimaan kirkkaista hetkistä sekä toisaalta ymmärtää, että kaikesta, rakkaimmastakin ihmisestä, on luovuttava. Eteenpäin on selvittävä.”

Suru Topin kuolemasta on vielä läsnä, mutta Riitta ei valita. Arki rullaa, ja elämän rutiinit ovat kohdallaan.

”Pitää vain elää hyvää arkea, tehdä voitavansa joka päivä ja yrittää auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Tärkeintä on, että kaikilla olisi rohkea mieli ja niin paljon vilpitöntä iloa kuin mahdollista.”

Riitta kertoilee kuulumisiaan värikkäästi, tuon tuosta hauskoille tarinapoluille eksyen.

”Olen saanut paljon tukea ystäviltä ja naapureilta. Minua on haettu teatteriin ja konsertteihin, pyydetty kävelylle.”

Ystävien tuki ja tieto siitä, että apua saa, on äärettömän tärkeää yksin elävälle.

”Yksin ihminen on aika vähän”, hän sanoo.

”Kannattaa lähestyä ihmisiä, ja rohjeta myös ottaa tarjottu apu vastaan. Ihmiset auttavat mielellään, sillä hyvä teko palkitsee tekijänsä.”

Hän on onnellinen ystävistään ja läheisestä sisarestaan. Sisar on Riitan tavoin leski.

”Raunin kanssa varmaan vietämme tulevan joulun. Suunnitelmia ei ole vielä tehty. Menemme päivän kerrallaan, yritämme parhaamme, hyvistä asioista nauttien.”

YSTÄVIEN LISÄKSI Riitta on onnellinen pojastaan ja tämän perheestä: lääkärivaimosta Marlenesta sekä erityisesti lapsenlapsista, nyt 17-vuotiaasta Sofiasta ja 3-vuotiaasta Alexanderista.

”Sofialla ja Topilla oli erittäin läheinen suhde. Tyttö oli varsinainen vaarin kulta. Yhdessä he kolusivat aikoinaan kaikki Helsingin leikkipuistot, ja myöhemmin Topi kuskasi Sofiaa harrastuksiin.”

Riitta oli kesällä käymässä Sofian kanssa Helsingin-asunnossaan, ja tyttö ihasteli, kuinka kaikki siellä oli ihanasti entisellään.

”Paitsi että Topia ei enää ole”, Riitta kertoo todenneensa haikeasti.

Silloin Sofia katsoi mummiaan, heilautti kättään kevyesti kohti korkeuksia ja lisäsi: ”Onhan vaari täällä, hän on koko ajan meidän mukanamme.”

Koulupoikana Sofian isällä Antilla oli tapana viikata seuraavan päivän vaatteet valmiiksi, että sai nukkua mahdollisimman pitkään. Hän oli oppinut sen isältään Topilta. Molemmat tekivät aamutoimensa minuutti- aikataululla.

”Muistelen lämpimästi, kuinka myös kouluikäinen Sofia viikkasi iltaisin seuraavan päivän vaatteet siististi odottamaan tuolille. Järjestys se olla pitää.”

SELKEÄT ARKIRUTIINIT ovat olleet erityisen tärkeitä myös Riitan elämässä kuluneen vuoden aikana.

”Pitää vain lähteä liikkeelle ja aloittaa uusi päivä. Ryhtyminen auttaa surussa selviytymisessä.”

Aamut ovat hänelle rauhallista aikaa. Riitta herää seitsemän kieppeissä ja pistää ensin soimaan ortodoksista kirkkomusiikkia.

”Juon kahvia, luen sanomalehden kannesta kanteen ja kuuntelen radiosta Muistojen Bulevardi -ohjelmaa.”

Päivisin Riitta sauvakävelee kotinsa lähettyvillä ja pysähtyy usein juttelemaan naapureiden kanssa. Viime aikoina hänelle on kerrottu paljon muistoja Topista.

”Tuntuu, että Topin tunsivat kaikki, kioskin myyjistä johtajiin. Ortodoksit sanovat, että ihminen elää niin kauan kuin joku muistaa häntä, joten sikäli Topi on vahvasti elossa.”

Riitta lukee paljon ja katsoo televisiota. Hän ei käytä suoratoistopalveluja, ei kuuntele äänikirjoja eikä varsinkaan someta tai seuraa keskusteluja ja uutisia netissä.

”Joskus ärsyttää, kun Yleisradiossakin luvataan lisätietoa verkkosivuilla. Unohdetaan, että kaikki eivät niitä verkkoja koe. Joskus huomaan jääneeni joitain tietoja paitsi, ja sitten tajuan, että kohu-uutinen on ollut netissä.”

Topin kuoleman jälkeen Riitta on kirjoittanut kolumneja, pitänyt jokusen puheenkin. Kaikki tekeminen vahvistaa mieltä ja muistuttaa, että elämä jatkuu.

Keväällä Riitta suostui kahdesti vieraaksi riemuylioppilaiden juhliin.

”En pitänyt puheita vaan tein niin sanotun madamen ilmestyksen. Oli upeaa tavata viidenkymmenen vuoden takaisia – jo miltei seitsemänkymppisiä – entisiä oppilaitani ja muistella yhdessä koettua.”

Ennen poliittista uraansa Riitta työskenteli pitkään suomen kielen opettajana. Hänellä oli nuorten kohtaamisessa selkeät periaatteet. Entinen oppilas tiivisti ne neljän koon säännöksi: kuuntele, kannusta, kiitä ja kunnioita.

Samat ohjeet sopivat kaikkeen kanssakäymiseen, parisuhteeseen yhtä lailla kuin lasten kasvatukseen.

”Vilpitöntä kiitosta ei voi saada liikaa. Hyvän puhuminen selän takana on parasta, mitä olla voi. Kaikki kehut kannattaa kierrättää asianosaisen tietoon. Jo lapsena tuntui hyvältä, jos sattui kuulemaan ovenraosta, että huoneessa mainittiin minut. Oli kiva kuulla isän tai äidin kiitoksia.”

TOPIN KUVIA on kehyksissä eri puolilla taloa. Olohuoneen piirongin päällä on kuvagalleria, jota Riitta kutsuu nimellä Topi ja naiset. Siinä upseeri ja herrasmies poseeraa naispuolisten ystävien ja tuttavien kanssa.

Riitta on Topin kuoleman jälkeen katsellut vanhoja valokuvia ja miettinyt elämäänsä kahdenkymmenen vuoden jaksoissa. Kaikki vuosikymmenparit ovat olleet omalla tavallaan hyviä, eikä hän osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen.

”Ajattelen, että olipa hyvä, että tuokin tuli tehtyä. Jokaisessa niissä on oma hohtonsa.”

Vuosia sitten paikallislehden toimittaja kirjoitti, että Riitta Uosukaisella on vankkumattomalta vaikuttava itsetunto. Ilmaus hymyilyttää.

”Meillä kaikilla kolmella sisaruksella, edesmenneellä isosiskollani, minulla ja pikku- siskolla, on hyvä itsetunto. Meitä on kannustettu lapsena, se on auttanut.”

Riitta on noudattanut äitinsä oppia, että ihmisen pitää olla sen verran näkyvä, että ”löytyy nurkasta tuletta” eli ilman valoja.

”Huono puoleni on, että olen aina ollut erittäin kärsimätön, halunnut nopeasti ja kaiken.”

Riitta muistaa epäilleensä, voisiko hänestä tulla opettajaa, koska on niin malttamaton.

”Olen tietoisesti opetellut kärsivällisyyttä, ja ehkä olen jotain oppinutkin.”

RUNSAS VUOSI sitten kesällä Riitta koki sydäninfarktin. Hän valahti alas kotisohvaltaan mutta sai hälytettyä nopeasti apua. Liuotus aloitettiin heti ja pallolaajennus suoritettiin saman tien Mikkelin keskussairaalassa. Kun Riitta heräsi aamulla, oli kaikki jo ohi.

”Toivuin infarktista nopeasti ja täysin. Lääkäri kirjoitti minusta papereihin: 79-vuotias täysin omatoiminen nainen.”

Määritelmä pätee yhä, vaikka Riitta täytti kesällä 80 vuotta. Uusi kymmenluku tuntuu merkittävältä.

”Olen miettinyt, onko tämä jo viimeinen vuosikymmen. Niin voi olla, keskimäärin ja tilastojen mukaan. Mutta turha sitä on murehtia.”

Riitta on samoilla linjoilla kuin edesmennyt miehensä. Hänkään ei välitä suunnitella hautajaisiaan enempää kuin samaisen Narvan marssin verran.

”Sen tiedän, että minulla on paikka valmiina Topin vieressä Tainionkosken kauniilla hautausmaalla. En erityisesti pelkää enkä kammoksu kuolemaa, mutta tietenkään en haluaisi sairastua ja jäädä muiden vastuksiksi.”

Hän yrittää pitää itsestään huolta ja pysyä kunnossa mahdollisimman pitkään.

”Haluan elää ja tehdä hyviä asioita. Mainen tehtäväni on herättää iloa.”

Juttu on julkaistu Eevassa 12/2022