”OLIN ENNEN MESTARIMUREHTIJA. Mietin usein, mitä kaikkea ikävää voisi tapahtua ja millä kaikilla tavoilla voisin siihen etukäteen varautua.

Vedin työkseni projektitiimiä ja ennen jokaista esiintymistä ajattelin, että nyt varmasti nolaan itseni. Kun olin teatterissa, saatoin miettiä koko esityksen ajan, mihin jätin autoni ja saankohan nyt sakot.

Pohdin usein myös, mitä muut sanomisistani ajattelivat ja tulkitsivatkohan he minua jotenkin väärin. Jos pyysin puheitani anteeksi, toinen ei usein edes ymmärtänyt, mistä puhuin. Asia ei ollut jäänyt hänen mieleensä, vaikka itse olin murehtinut sitä kaksi päivää.

KUN OLIN NELIKYMPPINEN, mieheni sairastui vakavasti. Olin tietenkin tosi huolissani. Kun mies halusi lähteä etelänmatkalle, murehdin, että hän saa ruuasta tai vedestä jonkin pöpön. Mies huomautti, että eikö hän saisi kuitenkin elää.

Huoli oli kuin harmaa huntu, joka erotti minut tästä hetkestä. Kun lähdin kävelylle, huolimylly pyöri päässäni enkä nähnyt metsää ympärilläni.

Olin myös taipuvainen katastrofiajatteluun. Jos jokin ei mennyt töissä ihan putkeen, ajattelin, että hitto vie, saan varmaan potkut ja joudun veneen alle. Huoli ei ollut enää missään mittasuhteissa.

Minusta tuli suorittaja ja ilo ja kepeys katosivat elämästäni. Oikein hyvässä murehtimisputkessa saatoin miettiä, että onkohan jokin luomi erivärinen kuin aiemmin. Aloin nähdä huolia kaikkialla.

Välillä oli huolettomiakin hetkiä. Kesälomalla tai kavereiden kanssa matkoilla olin irti huolista. Murehdin arkena. Alitajuisesti uskoin, että murehtimisesta on jotain hyötyä. Ajattelin, että minulla on ikään kuin velvollisuus olla huolissani ja kaikki on minun vastuullani. Enhän voi vain mennä takki auki tilanteisiin.

HAVAHDUIN MUREHTIMISEENI ensimmäisen kerran kahdeksantoista vuotta sitten, kun menin rentoutuskurssille. Elämä oli niin harmaata puurtamista, että jotain oli kokeiltava. En ollut kovin tietoinen murehtimisestani, mutta minulla oli paha olo ja stressiä.

Kurssilla opeteltiin rentouttamaan lihaksia, tehtiin mielikuvamatkoja ja tutustuttiin tunteisiin. Huoliajatukseni tulivat näkyviksi. Tajusin, että huolet eivät ole koskaan tässä hetkessä vaan kiinni menneessä tai tulevassa. Voin tuoda itseni tähän hetkeen esimerkiksi hengityksen avulla.

Jatkoin mielen taitoihin tutustumista. Opiskelin NLP-menetelmiä, mindfulnessia ja itsemyötätuntoa. Ymmärsin, että murheet ovat vain ajatuksia ja tulkintoja todellisuudesta. Ne eivät ole totta, mutta mitä enemmän niitä pyöritän, sitä enemmän niitä löydän ja sitä isommiksi ne kasvavat.

Aloin kirjoittaa huoliani ylös: ne eivät näyttäneet kirjoitettuina yhtä vakuuttavilta. Kun keräsin uhkakuvia, tajusin, kuinka harva niistä oli oikeasti toteutunut.

Minua auttoi myös se, että toin huomion hengitykseen tai kehoon. Kun keskityin aistimaan, miltä jalkapohjissa tuntuu, sain ajatuksiini etäisyyttä. Olisinpa ymmärtänyt jo aiemmin, että voin itse valita, mihin suuntaan huomioni.

MIEHENI SAIRASTUI seitsemän vuotta sitten uudelleen. Vaikka olin samassa tilanteessa kuin aiemmin, suhtauduin siihen eri tavalla, koska olin harjoitellut murehtimisesta irtautumista. Hyväksyin, että nyt on näin, enkä voi tilanteelle mitään. Ymmärsin myös, että yhteiset hetkemme ovat arvokkaita. Nyt kannattaa olla tässä.

Tällä kertaa mieheni kuoli sairauteensa. Kuolemaa seurasi suuri suru, mutta se oli erilaista kuin murehtiminen. Suru oli siinä hetkessä oleva tunne, ja otin sen vastaan.

Ennen olin melkein koko ajan varuillani, kuin olisin kävellyt heikoilla jäillä. Kun en enää murehtinut kaikkea mahdollista, elämään alkoi tulla tilaa. Tuntui kuin taakka olisi nostettu harteiltani.

Tajusin, että elämä on tässä. Voin elää sitä ja nauttiakin siitä. Sain todisteita siitä, että vaikka en huolehtinut koko ajan, asiat menivät ihan hyvin, joskus jopa paremmin. Siitä tuli riemukas olo.

NYKYÄÄN ELÄN kepeämpää, hauskempaa ja rohkeampaa elämää kuin ennen. Uskallan matkustaa ilman suunnitelmia ja luottaa siihen, että kyllä hotelli järjestyy. Jos minua pyydetään tekemään jotain, mitä en ole ennen tehnyt, se tuntuu seikkailulta. Ja jos se ei mene ihan putkeen, voin ainakin oppia jotain.

Ennen jännitin esiintymisiä. Kun ne menivät ihan hyvin, jollain kummallisella tavalla uskoin, että se oli murehtimiseni ansiota. Nykyään valmistaudun ja päästän sen jälkeen irti. Minulla ei ole enää tarvetta kontrolloida kaikkea.

Välillä tulee tietenkin takapakkeja. Jos olen tosi väsynyt tai stressaantunut, saan itseni kiinni murehtimisesta. Tunnistan kuitenkin huoleni enkä lähde niihin mukaan. Huomaan heti, kun hartiat kiristyvät.

On ihanaa, että elämässä on nykyään hetkiä, joina ajattelen, etten olisi missään muualla mieluummin kuin tässä. Kun juttelen lapsenlapsen kanssa tai kävelen luonnossa, tunnen kiitollisuutta. Ulos mennessäni kuulen linnut ja haistan tuoksut. Aistini ovat avautuneet.”

Reija Könönen, 60, on yritysvalmentaja. Hän asuu Helsingissä ja hänellä on kaksi aikuista lasta. Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 5/2023.