Eeva 10/2016: ”Sain kuusivuotiaana sedältäni joululahjaksi Suomen kansan satuaarteistosta koottuja Vaskilinnan satuja. Ne olivat julmia tarinoita, joissa ihmisiä keitettiin ja paistettiin. Luin niitä jouluyönä ja seuraavana päivänä niin innokkaasti, että tapaninpäivänä isäni vei minut ja neljä vuotta vanhemman serkkuni Joukon avoinna olevaan kirjastoon lainaamaan lisää kirjoja. Kävelimme sinne kilometrin matkan halki talvisten pakkasmaisemien.

Kirjastosta tuli sen jälkeen paikka, jossa kävin hyvin usein. Luin seikkailukirjoja, Nuorten toivekirjasarjaa, tarzaneita ja intiaanikirjoja, joita nykyisin pidettäisiin rasistisina. Maailma, joka kirjojen kautta avautui, oli Eurooppa-keskeinen.

Asuimme ensimmäiset vuoteni Pohjois-Pohjanmaalla Nivalassa pienessä mökissä joen varrella vesivoimalla toimivan sahan ja myllyn alueella. Isä oli silloin myllyllä töissä. Kevättalvella paikka täyttyi tukeista, joilla me lapset kiipeilimme.

Kuulun suuriin ikäluokkiin. Olen syntynyt syyskuussa 1945. Missään kuussa Suomeen ei ole syntynyt yhtä paljon lapsia kuin juuri silloin sotien jälkeen.

Vanhempi veljeni kuoli hinkuyskään vain muutaman kuukauden ikäisenä. Minun jälkeeni syntyi vielä viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Lapsijoukossa ei pääse kasvamaan itsekkääksi, vaan kouliintuu ottamaan toisetkin huomioon.

Olin kuusivuotias, kun meille valmistui oma talo peltoaukealle. Ulkorakennuksiin tehtiin pärekatto talkoilla, pohjalaisittain kökällä. Olin serkkuni kanssa auttamassa, ja kuuntelin siinä päreitä pinotessa miesten tarinointia.

Vaikka sodan päättymisestä oli kulunut vain vähän aikaa, mieleeni jäänyt kuva siitä ajasta on valoisa. Sodasta ei juuri puhuttu. Miehet puhelivat tulossa olevista Helsingin olympialaisista ja suunnittelemistaan rakennushankkeista.

Kesäisin urheilimme. Lähinaapurissa asui toinen kuusilapsinen perhe. Vanhimpana lapsena minun tehtäväni oli katsoa, että nuoremmat saivat kilpasuorituksistaan tasoitusta ja kaikkia kohdeltiin reilusti.

Seiväshyppy oli lempilajini, mutta keksimme itse lisää lajeja. Välillä piti kiivetä kuuseen, välillä juosta jonkin rakennuksen ympäri. Se oli leikin ja urheilun välimuotoa. Emme tarvinneet ohjaajia, valmentajia emmekä kunnan rahaa liikuntapaikkoihin. Nykyisin lapset eivät liiku enää monipuolisesti, ja uskon, että siinä on yksi syy suomalaisen huippu-urheilun alamäkeen.

Peltoaukea rajautui metsään, ja metsän läheisyys tuntui lapsena jännittävältä. Siellä saattoi leikkiä kaikenlaista, mutta sieltä poimittiin myös marjoja.

On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka eivät suostu lähtemään aikuisena marjametsään, koska ovat joutuneet lapsena poimimaan marjoja. Minä kuulun siihen toiseen joukkoon. Tykkään yhä marjojen poimimisesta.

En tiedä juuri mitään mukavampaa kuin kulkea Lapin soilla ja päätyä hyvälle lakkapaikalle. Olen ollut pohjoisessa marjastusmatkoilla lähes kolmekymmentä kertaa.

Lapsena poimimme mesimarjoja, puolukoita, mustikoita ja lakkojakin. Koen menettäneeni mesimarjat elämästäni. Ne ovat marjoista kaikkein parhaimpia, mutta niitä ei juuri enää löydä luonnosta.

Sienestämään olen oppinut vasta muutettuani pääkaupunkiseudulle. Nykyisessä kotikaupungissani Espoossa sienestysmaastot ovat loistavat. Nivalassa vain evakkoperheet keräsivät sieniä, ja heidän touhujaan ihmeteltiin. Niitä matolakkeja keräilevät!

Nivala on Pohjois-Pohjanmaata, ja kielenkäyttö on siellä Etelä-Pohjanmaata vaatimattomampaa, ei niin rehvakkaa ja uhoavaa. Ero alueiden välillä on suuri.

Lapsuuden arvomaailmaan kuuluivat työteliäisyys, ahkeruus ja säästäväisyys. Kun harakanpesille kiivetessä saappaaseen tuli reikä ja housut repesivät, niin ne paikattiin. Uusia ei ostettu.

Ruokaa saatiin marjojen lisäksi perunamaalta, ja oli meillä lehmäkin, joskus kaksi. Isä oli monessa asiassa aikaansa edellä. Ei ollut sellaisia naisten töitä, joita hän ei olisi voinut tehdä. Hän laittoi ruokaakin. Etenkin silloin, kun äiti oli synnyttämässä ja hakemassa taas uutta perheenjäsentä kotiin.

Lapsiperheiden naisten työmäärä oli silloin valtava. Aina oli ruuanlaittoa, pyykkiä pestävänä ja housujen palkeenkieliä korjattavana.

Nivalan keskikouluun oli pyrittävä kaksipäiväisillä pääsykokeilla. Pääsin parhailla pisteillä sisään. Se tuntui isolta asialta. Koin näyttäneeni, että me köyhimpienkin perheiden lapset voimme pärjätä tässä maailmassa.

Sain olla lapsena sellainen kuin olin, sillä sain koulusta hyviä numeroita. Vetäydyin usein vintille omiin maailmoihini lukemaan ja pelaamaan šakkia.

Setäni johdatti minut šakin maailmaan. Naapuriperheelle tuli Apu-lehti, ja seurasin innokkaasti lehden šakkipalstaa. Ratkoin tehtäviä, ja usein jäin luokkakaverien kanssa pelaamaan kouluun tuntien jälkeen.

Osallistuin Avun tehtäväšakkikilpailuunkin ja tulin kolmanneksi. Siitä oli maininta paikallisessa lehdessä. Menestykseni herätti ihmetystä niin kotona kuin kylälläkin, sillä en ollut kertonut asiasta perheellekään.

Lukioaikana käytin paljon aikaa šakinpeluuseen. Olin menossa aamuhämärissä ruotsin ylioppilaskirjoituksiin, kun päätin kurkistaa matkalla postilaatikkoon. Siellä oli minulle osoitettu kirje, jossa kerrottiin, että olin voittanut tehtäväšakin maailmanmestaruuden.

Se sekoitti ajatukseni niin, että kirjoituksissa minulta menivät Pietarsaaresta puhuttaessa sekaisin pedersöret ja jakobstadit. Tein muitakin virheitä ja arvosanaksi sain cum lauden.

Šakki vaatii niin luovuutta kuin kärsivällisyyttäkin, mutta se voi koukuttaa huumausaineen tavoin ja aiheuttaa riippuvuutta. Joiltakin ovat jääneet opiskelutkin pelaamisen vuoksi kesken. Šakki ei ole enää minulle samanlainen intohimo kuin nuorempana, mutta se voisi olla, jos päästäisin pelaamisen valloilleen.

Tunnollisuuteni ja kunnollisuuteni lienee kodin perua. Kouluaikoina minulla oli aina rahaa säästössä. Olin hankkinut sitä keräämällä käpyjä, poimimalla puolukoita kauppaan ja tekemällä renkinä töitä naapurin heinäpellolla. Viisitoistavuotiaana menin sahalle kesätöihin, ja ostin useamman kerran niillä rahoilla koko perheelle jäätelöä, vaikka olen luonteeltani nuuka.

En omista edelleenkään ajokorttia enkä autoa, koska en ole ollut koskaan autoista kiinnostunut. Olen pärjännyt koko ikäni hyvin julkisilla liikennevälineillä.

Minulle ylellisyyttä ovat asiat, joita ei voi ostaa rahalla. Ylellisyydeltä tuntuu käynti Lapin lakkasoilla, luonnonilmiöiden tarkkailu ja vapaa-ajan viettäminen hienoissa maisemissa.

Ulkona liikkuessa ja kävelylenkillä ajatukset kirkastuvat. Kun ei yritä pakolla pohtia mitään, mieleen tulevat yleensä ne parhaimmat ideat.

Matkustin ensimmäistä kertaa junalla, kun lähdin armeijaan ensin Sodankylään, sitten Ouluun ja Haminaan. En ollut käynyt sitä ennen Oulua pidemmällä.

Opiskelin Helsingin yliopistossa valtiotieteitä. Radikaalit virtaukset olivat 1960-luvun opiskelijamaailmassa vahvoina.

Seurasin tarkkaan yhteiskunnallisia asioita, mutta opiskelijaradikalismi ei vienyt minua mukanaan. Siihen oli kolme syytä. Suomessa ihailtiin Neuvostoliittoa, mikä oli hyvin suomalainen piirre. Muiden maiden radikalismiin sama ei kuulunut.

Opiskelijaradikaaleista merkittävä osa oli vauraiden perheiden, kuten piispojen ja pankinjohtajien, itsetietoisia lapsia, ja heidän maailmansa tuntui Nivalasta tulleesta etäiseltä ja vieraalta. En pitänyt opiskelijaliikkeessä vallinneesta ehdottomuudestakaan.

Vanhan valtaukseen osuin sattumalta paikalle, kun tulin kävelleeksi kaverini kanssa ohi ja menimme katsomaan, mitä sisällä tapahtuu.

Politiikka ei ole koskaan kiinnostanut minua niin, että olisin halunnut lähteä itse siihen mukaan. Olen ollut kerran demarien kunnallisvaaliehdokkaana Nivalassa. Vuosi oli 1968. Isä valittiin, minua ei. Se oli vain hyvä, sillä opiskelin jo samaan aikaan Helsingissä.

Minua on edelleen kyselty monet kerrat ehdokkaaksi niin kotimaan vaaleihin kuin europarlamenttiinkin. Arvostan eduskunnan työtä, mutten koe sitä vetovoimaiseksi. Nykyisin siinä on liikaa pinnallisia piirteitä.

Budjettipäällikkönä ja valtiosihteerinä olen nähnyt politiikkaa liiankin läheltä. Poliitikoista arvostan Paavo Lipposta, jonka tiedot ovat laajat ja kansainväliset yhteydet hyvät. Hän onnistui pääministerinä, ja sivistyneenä miehenä hän tietää paljon arkkitehtuuristakin.

Kun teimme Jarkko Vesikansan kirjoittamaa kirjaa Lamantaittaja Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä, kävimme lukuisissa pitkissä tapaamisissa läpi elämääni ja työuraani.

Työssäni 1990-luvun alun kriisi oli kaikkein raskain. Putous oli jyrkkä ja nopea, ja jouduin hallituksen pyynnöstä tekemään syksyllä 1992 säästölistan ja ehdotuksen siitä, miten maan taloutta tasapainotetaan. Paperista tuli bestseller.

Olisin voinut jättää radikaalit leikkausehdotukseni tekemättäkin. Koira ei olisi siitä perään haukkunut, ja virkamiehelle palkka olisi kuitenkin juossut.

Mutta nyt harmittaisi, jollen olisi sitä tehnyt. Olen hyvinvointivaltion kasvatti, ja tunsin olevani velkaa edelliselle sukupolvelle. He olivat onnistuneet säilyttämään maan itsenäisyyden, minun oli pystyttävä osaltani hoitamaan asiat niin, että päästäisiin vaikeista ajoista eteenpäin.

Lamavuosina ministeriössä työskennellessä mieleeni palautuivat toisinaan lapsuuden muistot. Kun hiihdin 1950-luvulla koulusta kotiin, näin työttömyystöissä olevien miesten lapioivan kanavatyömaalla valtaojaa ja jäistä maata.

Isäni oli siellä muiden mukana. Joku oli riisunut paitansakin, vaikka pakkasta oli viisitoista astetta. Jäistä savimaata hakatessa maanpinnan alapuolella oli tullut lämmin.

Kun hiihtelin ohi, miehet huikkasivat, että menepä kotiin kysymään äidiltäsi, miten Suomen naiset ovat pärjänneet Cortinan olympialaisissa. Työmaan pohjalla puhkesi ilo, kun palasin kertomaan, että ankkuriosuudella Siiri Rantanen oli hiihtänyt Neuvostoliiton kilpakumppanin ohi ja Suomi voittanut kultaa.

Olen saanut ministeriössä tekemistäni säästölistoista kansalaisilta vähemmän kielteistä palautetta kuin olisin voinut kuvitella. Joskus vieläkin joku tuntematon tulee sanomaan kadulla tai bussissa, että sinua tarvittaisiin taas, tai haluaa jäädä keskustelemaan siitä, mistä kannattaisi nyt leikata.

Kun sairastuin syöpään, jäin syyskuussa 2010 pitkälle sairauslomalle. Iho-oireiden vuoksi epäiltiin ensin paria muuta tautia, mutta kun borrelioosikin oli suljettu pois, diagnoosiksi tuli imusolmukesyöpä. Meilahdessa hoito oli korkeatasoista.

Bakteeritartunta heikensi puolustusmekanismia niin, että minulle oli tehtävä vielä kantasolusiirto. Sain aiemmin otettuja, omia terveitä kantasoluja. Makasin kuusi viikkoa sairaalassa eristyksissä yhden hengen huoneessa.

Luin lehtiä ja kirjoja, katselin televisiota. Silloin oli aikaa ajatella ja käydä läpi omaa elämää aina varhaislapsuudesta aikuisuuteen asti. Tuntuu, kuin olisin katsellut omaa elämääni elokuvana. Mieleen palautui monia asioita, jotka olivat jo ehtineet unohtua.

Sairastuminen pysäytti, mutta ikääntyessä oppii jo varautumaan henkisesti kaikkeen. Siihenkin, että voi sairastua.

Kun pääsin kesäkuun alkupäivinä pois sairaalasta, luonto oli kukkeimmillaan. Tuntui mukavalta päästä pitkästä aikaa ulos.

Syövän vuoksi luovuimme vaimoni Seijan kanssa viljelypalstastamme. Vastustuskykyni oli heikentynyt sairauden takia niin, että lääkärien mielestä minun oli parempi olla muokkaamatta maata. Emme ole tulleet jälkeenpäinkään hankkineeksi uutta palstaa.

Syyskuussa 2011 palasin taas takaisin töihin. Ilman vaimoni uhrautuvaa apua olisin tuskin päässyt työelämässä siihen asemaan, mihin pääsin. Hän on pitänyt kotona huolta niin ruuista kuin vaatehuollostakin.

Jos jotain olen Nivalasta ja nuoruudestani oppinut, niin itsenäistä ajattelua. Se lienee isältä peräisin.

Käyn kotipaikkakunnalla muutaman kerran vuodessa. 97-vuotias äitini elää edelleen. Tunnen siellä aina lievää nostalgiaa, vaikka kaikki onkin muuttunut. Ensimmäistä kotianikaan ei ole enää olemassa. Sen paikalla on pusikkoa. Toisessa talossa asuu veljentytär perheineen.

Lapsuudessani Nivalassa oli vielä mentaliteettia ’meidän pojasta ei herraa tehdä’. Onneksi se ajattelu oli väistymässä jo omana kouluaikanani.

Tieteen ja tutkimuksen vähättely on nykyisinkin ikävä ilmiö. Yliopistojen rahoituksesta leikataan isoja summia, ja koulutetutkin vanhemmat jättävät lapsensa rokottamatta, koska heillä on muka parempaa tietoa kuin lääketieteen tutkimuksella.

Olen huolissani koulutuksen tasa-arvosta ja eliittikouluajattelusta. Hyvät koulut kilpailevat, ja oppilaille jaellaan herkästi korkeita keskiarvoja, jotta voitaisiin todistaa koulun paremmuus. Omassa nuoruudessani oli lähes mahdotonta saada kymppiä todistukseen.

Minusta terveessä yhteiskunnassa lasten on hyvä oppia tulemaan toimeen kaikenlaisten kavereiden kanssa.

Elän nyt eläkkeellä hyvää elämää. Minulla ei ole mitään velvoitteita, mutta voin osallistua, mihin haluan. Käyn puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa, ja jo Financial Timesin ja The Economistin lukeminen vie paljon aikaa.

Vaimoni mielestä minulla on niin paljon menoja, että on kuin olisin töissä edelleen.” ●

Päivitetty 17.7.2020 – Juttu on julkaistu Apu.fi:ssä ja 14.7.2018 ja Eevan numerossa 10/2016.