Eeva

Ikääntyminen muutti professori Laura Kolben käsitystä omasta vartalosta: ”Olen armollinen tälle pikku bodylle, jossa henki vielä leuhuu”

Ikääntyminen muutti professori Laura Kolben käsitystä omasta vartalosta: ”Olen armollinen tälle pikku bodylle, jossa henki vielä leuhuu”
Professori Laura Kolbe on pohtinut paljon ikääntymistä, myös sen hyviä puolia. Kaikkeen ei tarvitse enää mennä mukaan eikä koko ajan tarvitse olla saatavilla.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 26.6.2022

Yhä useammin professori Laura Kolbella, 64, on tunne, että hän on aivan täynnä. Täynnä toisten näkemyksiä maailmasta. Täynnä toisten toiveita – tai pyyntöjä tulla esiintymään, usein ilmaiseksi. Täynnä hälystä.

Aktiivisena tunnettu historian professori ja kirjailija on alkanut vaalia omaa aikaa ja reviiriään. Oppinut vihdoin sanomaan ei. Jättämään vastaamatta vieraisiin numeroihin. Olemaan kirjoittamatta mielipidekirjoituksia, vaikka sanottavaa olisi. Opetellut lepäämään ja ajattelemaan itseään.

Laura laittaa häpeämättä aivonsa telakalle iltaisin ja viikonloppuisin. Silloin hän katsoo viihteellisiä televisiosarjoja ja ”tyhmiä elokuvia” – ja tuntee, kuinka aivot lepäävät. Lauantaisin hän pelaa pasiansseja ja lukee naistenlehtiä, ei sähköposteja.

”Uskon, että aivoni rakastavat lisääntynyttä itsekkyyttäni. Ne tarvitsevat lepoa, jotta jaksan.”

Kiitos opeista kuuluu ikääntymiselle.

”Olen oppinut olemaan armollinen itselleni. Tässä iässä tajuaa jo, että vuodet eivät riitä maailman muuttamiseen.”

Laura Kolbe sanoo olleensa pinko, suorittaja ja hyväksynnän etsijä koko ikänsä. Työnarkomaani.

”Enää minun ei tarvitse miellyttää ketään.”

Laura ei myöskään enää välitä tunteesta olla haluttu, korvaamaton tai tarpeellinen. Ajatus siitä, että aika ei riitä kaikkeen, antaa tietyn rauhan ja varmuuden. Kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan, vaikka onkin ”ikuinen vaikuttaja tai aktivisti”.

Ajan rajallisuus tuo myös ymmärryksen, mitä oikeasti haluaa tehdä. Laura on alkanut tunnistaa itsessään piirteitä vuonna 2008 menehtyneestä äidistään, Helsingin Sanomien toimittaja Pirkko ”Pii” Kolbesta.

”Olen samanlainen kuin äitini: en enää jaksa tylsiä kokouksia ja tilaisuuksia.”

Sama koskee ihmissuhteita. Laura päästää vain vähän ihmisiä lähelle. Eniten hän kaipaa omaa aikaa. Aikaa olla ajatustensa kanssa aivan yksin, kehitellä niitä ja olla niiden vietävissä.

”Vanhemmillani oli sama kuvio. Molemmat vetäytyivät kuin leijonat luoliinsa.”

Mitä vanhemmaksi Laura Kolbe tulee, sitä enemmän hän yrittää löytää syitä myös itsensä rakastamiselle. Helppoa se ei ole.

Kuolema alkaa hiipiä jäseniin

Iän tuomia muutoksia Laura Kolbe pohtii tuoreessa kirjassaan Keho – Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen. Hän luonnehtii omaa ikääntymistään salakavalaksi ja sattumanvaraiseksi tapahtumaksi.

Herääminen todellisuuteen tapahtui Barcelonassa pidetyssä konferenssissa viisitoista vuotta sitten, viidenkympin hujakoilla. Laura oli tottunut olemaan tiedemaailmassa nuorin. Ihailtu ja vanhempien kollegoiden suojelema.

”Konferenssiin astuessani tajusin, että herrajumala! Nuoret katsoivat minua, kuin olisin vanhempi henkilö, johon liittyy aseman tuomia etuja. Se oli aika surullista. Yhtäkkiä olinkin seniori.”

Kesti aikansa, kunnes Laura tajusi, että asetelmassa on puolensa: on arvovaltaa ja ihmiset kuuntelevat eri tavalla kuin ennen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun saa professuurin – Laura Kolbe on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa.

Seuraavaksi vanhenemiseen herättelivät fyysiset havainnot. Tuli aamu, jolloin heräsi siihen, että sormia jomotti. Seuraavana päivänä oli luupiikki kantapäässä.

”Yhtäkkiä koin syvällisen elämyksen: kuolema alkaa hiipiä jäseniini. Ensin rapistuvat uloimmat kehonosat. Sitten se alkaa saada otetta sisuskaluista. Eikä loppua näy.”

”Kuolema alkaa hiipiä jäseniini. Ensin rapistuvat uloimmat kehonosat. Sitten se alkaa saada otetta sisuskaluista. Eikä loppua näy.”

Laura Kolbe oivalsi, että kehoaistimukset eivät olleet sairauksia tai lääkkeillä hoidettavia asioita, vaan osa vanhenemista. Asia, johon piti ruveta suhtautumaan.

”En ole ollut liikkuja tai kuntosali-ihminen. En oikeastaan pidä liikunnasta, mutta minulla on ollut voimakas valistukseen perustuva tietoisuus, että liikkua täytyy.”

Laura kävelee lähes päivittäin, ja on nyt oppinut tuntemaan kehonsa rajallisuuden.

”Se on sympaattista. Olen armollinen tälle pikku bodylle, jossa henki vielä leuhuu.”

Lempeää puhetta naiselta, joka ei ole oikein koskaan ollut sujut vartalonsa kanssa. Laura on nähnyt itsensä 157-senttisenä, lanteikkaana naisena, ”joka ei ole pohjoismaisen naiskehokäsityksen ruumiillistuma”.

Laura Kolbe kaipaa suomalaiseen kulttuuriin armollisuutta, mahdollisuutta ripittäytyä. Itse hän pyrkii siihen, ettei mitään tarvitse hävetä. ”Kaikesta mitä teen ja olen pitää voida puhua.”

Ikääntymisen myötä käsitys omasta vartalosta on muuttunut: oma kroppa tuottaa myös iloa. Hän hoitaa sitä viikoittain: käy hieronnassa ja lymfahoidoissa.

”Kroppani on aika hyvin säilynyt, vaikka se, mitä peilistä näkyy, ei ole joka aamu kauhean kivaa katsottavaa. Olen kuitenkin oppinut suhtautumaan, että kas – tuo näyttää välillä aika kivaltakin. Voi tosin olla, että eräänä päivänä herään siihen, että kaikki on mennyt”, Laura sanoo ja nauraa.

”Jos joku haluaa tehdä kauneusleikkauksia, tehköön”

Peilikuvassa Lauraa on eniten häirinnyt oma mahamakkara. Kerran viidessä vuodessa hän on kerännyt rohkeutta ja astellut kauneusleikkauksia tekevään hoitolaitokseen, viimeksi viime talvena. Teettänyt kartoituksen leikkauksesta ja innostunut, mutta joka kerta ovesta ulos astuttua on iskenyt epäilys ja pelko. Mieleen ovat nousseet tarinat rasvaimun aiheuttamista kuolemista tai lymfakierron sekaisin menosta.

Viimeinen innostus on jäänyt puuttumaan.

”Nyt ajattelen, että alan olla jo niin vanha, että maan vetovoima vetää puoleensa. Ei sille mitään mahda.”

”Keho on naisen oma ja ainutkertainen, ei yhteiskunnan, vanhempien tai lasten määrättävissä.”
Prefessori Laura Kolbe

Lauran mielestä on hyvä, että nykyajan naisilla on vaihtoehtoja itsensä muokkaamiseksi.

”Jos joku haluaa tehdä kauneusleikkauksia, tehköön. Keho on naisen oma ja ainutkertainen, ei yhteiskunnan, vanhempien tai lasten määrättävissä. Sallittakoon se, mikä auttaa voimaan paremmin, kunhan pysytään lain ja moraalin puitteissa.”

Lauran ikäluokalle se on usein taloudellisestikin mahdollista.

”Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka voi halutessaan mennä kauneusleikkaukseen ja lähteä aurinkolomalle.”

”Pitkä liitto on sitoumus siihen, että tämä parisuhde vedetään kuolemaan asti”

Tai tehdä kuten Karita Mattila, joka ottaa überin ja lähtee seksiretkelle iskemään miehen baarista. Lauran mielestä on fantastista, että tilanne on tällainen. Yhteiskunnallinen normisto ei enää edellytä kuusi- kymmentä täyttäneeltä naiselta tiettyjä asioita.

”Se on itsestä kiinni. Monet kaltaiseni naiset käyttävät sitä hyväksi, kuten pitääkin.”

Laurasta Karita Mattilan esimerkki on tärkeä: vanheneva nainen saa olla sinut seksuaalisuutensa kanssa  – kukin tavallaan.

Hänestä on tärkeää myös, että enää ei tarvitse suorittaa seksuaalisuutta, jos ei halua.

”Mutta jos haluaa, se on mahdollista ja suorastaan toivottavaa.”

”On tärkeää, että enää ei tarvitse suorittaa seksuaalisuutta, jos ei halua.”
Laura Kolbe

Lauralle vuodet ovat tuoneet seksuaalista rauhoittumista. Seksuaalisen itsensä toteuttamisen rinnalle on tullut läheisyyttä, ystävyyttä ja jaettua kokemuksellisuutta puolison kanssa.

”Monen mielestä se voi olla tylsää ja mitäänsanomatonta mutta minusta se on rauhoittavaa. Kun elämä on ollut aika vilkas, kaipaan arkeen rauhaa ja rauhoittumista.”

Ystäväpiirissä moni parisuhde on vielä olemassa. On omaisuusjärjestelyjä ja puhetta omaishoitajuudesta.

”Pitkä avioliitto, joka minullakin on, on jonkinlainen sitoumus siihen, että tämä parisuhde vedetään kuolemaan asti.”

”Meillä on porvarillinen perhemalli”

Äitinsä kohtaloa, kroonista, parantumatonta sairautta, Laura Kolbe ei toivo kenellekään.

”Kurjinta olisi hoitaa toista monta vuotta. Kun tulevaisuutta ei voi ennustaa, on kaikkeen oltava valmis, myös dramaattisiin ratkaisuihin lähipiirissä.”

Työelämässä Laura aikoo olla 68-vuotiaaksi. Eläkkeelle jääminen häämöttää syksyllä 2025. Aviomies Thomas Forss on jo eläkkeellä, mutta tekee edelleen oman yrityksensä kautta juristin töitä.

Monella ikätoverilla on alkanut eläkkeelle jäämisestä toinen elämä isoäitinä tai kansalaisjärjestöaktiivina. Joku on opiskellut uuden ammatin.

Laura Kolbe ei koe tarpeelliseksi valmistautua eläkevuosiin. Hän on ”roikkunut kotona” tekemässä töitä koko ikänsä ja aikoo tehdä niin jatkossakin.

”Uskon, että minulla on tarve oman erillismaailman ylläpitämiseen, jossa saan olla ajatusteni kanssa rauhassa. Palapeliä täytyy rakennella sen mukaan, että voimme tehdä miehen kanssa asioita myös yhdessä, matkustella ja mökkeillä.”

”Kun tulevaisuutta ei voi ennustaa, on kaikkeen oltava valmis”, Laura Kolbe sanoo.

Lauralla ja Thomasilla tulee tänä vuonna täyteen neljä vuosikymmentä yhteiseloa.

”Hyvä puoli on, että meillä on erilainen ammattitausta. Opimme toistemme töistä emmekä kilpaile työelämässä.”

Laura Kolbe on tyytyväinen, että molemmat ovat saaneet elää omannäköistään elämää. Välillä hyvin eriytynyttäkin.

”Minun olisi vaikea kuvitella olevani naimissa saman alan tutkijan kanssa. On ihanaa, että maailmat ja ymmärrys niistä ovat erilaiset.”

On myös paljon asioita, jotka yhdistävät: samanlainen maailmankatsomus ja huumori.

Kotioloissa Laura ei ole innokas keskustelija. Hän arvostaa suomalaisuuteen liittyvää ajatusta, että myös hiljaisuus on kommunikointia.

”Välillämme olevaa tilaa ei tarvitse täyttää puheella. Puolisoni tykkää lukea lehtiä, minä istua tietokoneella. Ympärillä on rauhaa ja tietoisuus parisuhteesta. Suhde on tietynlainen turva, jota ei tarvitse tehdä näkyväksi koko ajan.”

Perheen kaksi kolmekymppistä lasta asuvat myös Helsingissä ja tulevat viikoittain sunnuntai-illalliselle.

”Meillä on porvarillinen perhemalli. Pidämme kiinni muodollisista tapaamisista. Niiden merkitys on osoittaa, että olemme olemassa ja olemme perhe. Meitä on neljä. Se on aika selkeä kuvio.”

Historioitsijan etuoikeus

Vanhenemisen tuomaa luopumisen haikeutta Laura ei tunnista.

”Historioitsijan etuoikeus on ymmärtää, että kaikella on kaarensa. Ilmiöillä, ihmisillä ja poliittisilla suuntauksilla on alkuhetki, täyttymys, kuihtuminen ja päättyminen. Minulla ei ole tarvetta tarttua nuoruuteen tai kadonneisiin vuosiin. Se tuntuu helpottavalta. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua on toisin.”

”Minulla ei ole tarvetta tarttua nuoruuteen tai kadonneisiin vuosiin. Nyt se tuntuu helpottavalta.”
Laura Kolbe

Harvaa asiaa hän katuu tai olisi tehnyt toisin. Nuorempana olisi voinut olla ehkä vähemmän pinko mutta toisaalta: se on kantanut pitkälle. Mahdollisuus lähteä opiskelemaan Länsi-Saksaan jäi käyttämättä. Hollannissa asuttuina vuosina oli puhetta kolmannesta lapsesta, mutta se jäi. Päädyttiin vauvan sijasta hauvaan.

Laura Kolbe kärsi terveysongelmista, ja lääkäri kehotti pitämään paussia lastenteosta. Laura teki sitten muita vauvoja: kirjavauvoja ja tutkimusvauvoja.

Tuskallisimmalta tuntuu ajatus, ettei ehkä saa kokea isovanhemmuutta.

”Se on tiukka paikka, vaikka en ole kovin lapsirakas tai sellainen, että pitäisi vauvojen kuvia levitellä. Mutta ylisukupolvisuudessa on tärkeää se, mitä jää itsestä elämään ja kuka muistelee ja millä tavalla.”

Asiasta on vaikea puhua, eikä siihen voi vaikuttaa. Ei Laura itsekään nuorena aikonut hankkia lapsia.

”Kunnes tuli hormonihyökkäys. Luojan kiitos, sain kaksi lasta aika mutkattomasti.”

Mutta Lauralla on opiskelijansa. Hän näkee heidät akateemisina lapsina.

”Oma elämäntyö voi olla myös opillista jatkuvuutta. Sekin on tyydyttävää.”

”En ole vähäisemmässäkään määrin uskovainen”

Kuolemaa Laura sanoo ajattelevansa. Ei ihan joka päivä, mutta usein. Paniikki ei ole iskenyt vaikka takaseinä tuntuu.

”Vielä minulla on kevyt kaasu päällä.”

Hänen äitinsä oli kuollessaan 76-vuotias, isoäiti 83. Laura laskee jäljellä olevan keskimääräiset 20 vuotta.

Maailmanselitystä Lauralla ei ole eikä lohtua uskosta. Puunhalailukaan ei kiinnosta.

”Ei ole valitettavasti mitään. En ole vähäisemmässäkään määrin uskovainen tai uskonnollinen.”

Kirkon jäsen hän silti on. Kirkolla on Laurasta tärkeä rooli yhteiskunnallisena toimijana. Vanhemmiten hän on alkanut ajatella myös sielunhoidon tarpeellisuutta. Rippituolia, armollisuutta.

”Suomalaisen yhteiskunnan vahvin puoli ei ole henkisyyden ymmärtäminen. Ihmisen sielu ja minuus jäävät usein hoitamatta.”

Ei Lauralla suurempia syntejä tunnollaan ole, mutta ajatus siitä, että ihminen on epätäydellinen ja voi tehdä virheitä ja silti hänellä on mahdollisuus kehittyä, on hieno. Nyt armo pitää rakentaa itse.

”Ehkä minulla on historiallista mielikuvitusta. Voin aina paeta menneisyyteen. Sieltä voi löytää henkisyyttä, rauhaa ja inspiraatiota.”

Laura Kolbe sanoo eläneensä aika hyvän elämän. ”Olen saanut olla monessa mukana. Enää ei ole tunnetta, että pitäisi johonkin pyrkiä, että olisi täydellisen onnellinen.”

Lauralle on myös tärkeää kokea olevansa osa pitkää ketjua: olla helsinkiläinen, suomalainen ja eurooppalainen. Oman luokkansa edustaja.

”Minulla on ollut tehtävä opettajana ja kasvattajana, ja sen olen yrittänyt täyttää. Koen, että olen tehnyt aika hyvää työtä. Se on ehkä uskonnollinen kokemus. Olla osa ikuisuuden ketjua.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 4/2022.

Kommentoi +