Joulukuusen koristelija oli Tarja Halosen ensimmäinen haaveammatti. Vanhemmat sanoivat, että se olisi varmasti kiehtovaa, mutta samalla he varoittelivat työn kausiluonteisuudesta. Seuraava unelma oli ryhtyä raitiovaunun rahastajaksi.

”Lapsella pitää olla haave, oli se millainen tahansa. Mutta haavetta pitää olla myös valmis mukauttamaan, ja vanhempien pitää auttaa ja tukea siinä.”

Tarja Halosesta ei tullut raitiovaunun rahastajaa. Mutta hänestä tuli SAK:n ensimmäinen naispuolinen juristi ja ensimmäinen nainen, joka valittiin Suomen tasavallan presidentiksi.

Kipinä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen syttyi jo lapsuudenkodissa. Tarja Halonen syntyi jouluaattona 1943. Kun hän oli kaksivuotias, isä jätti perheen. Myöhemmin äiti meni uusiin naimisiin ja Halonen sai isäpuolen lisäksi kasvattisisaren.

Nelihenkinen työläisperhe asui Helsingin Kalliossa. Vanhemmat olivat aktiivisia ammattiyhdistysihmisiä.

Kun teini-ikäiset tyttäret joskus valittivat asioiden tilasta, äidillä oli käytännönläheinen vastaus.

”Äiti sanoi, että usein elämä ei ole reilua, mutta sen takia me täällä olemme, että muutamme maailmaa paremmaksi.”

Äiti oli se, joka opetti ajattelemaan ”me” sen sijaan, että ajattelisi ”minä”. Hänellä oli selkeä käsitys, että ihminen ei ole olemassa vain itseään varten.

Toinen äidin oppi oli, että pitää olla rehellinen ja pitää olla rohkeutta sanoa totuus. Isompiaan ei saa pelätä eikä pienempiään sortaa. Heikommassa asemassa olevia on sitä vastoin puolustettava.

”Sen hän teki itsekin. Esimerkiksi hän sanoi, että ne lapset ruokitaan, jotka ovat pöydän ääressä kysymättä, kenen lapsia he ovat.”

Nälkäiset ruokittiin, vaikka jaettavaa ei ollut yltäkylläisesti. Sodanjälkeisessä Kalliossa kaikki olivat köyhiä.

”Meidän perheemme oli köyhä, naapurit olivat köyhiä. Helsinki oli pommitettu. Koko läntinen Eurooppa oli kamalan köyhä. Elettiin jälleenrakennuksen aikaa, ja se oli kuitenkin optimistinen elämänjakso.”

Tarja Halonen opiskeli oikeustieteitä Helsingin yliopistossa ja teki samalla erilaisia töitä kaupoissa ja toimistoissa. Siihen aikaan ei ollut opintotukia, eikä opintolainaa saanut ilman takausta.

Äidiltä opittu ajattelu laajeni opiskeluaikana globaaliksi. ”Me” ei tarkoittanut Haloselle enää työväenliikettä, vaan se kasvoi sisältämään erilaisia yhden asian liikkeitä ja laajeni kansainvälisyyteen.

Se oli 1960-luvulla ajan henki.

Halosta ajoi eteenpäin ajatus, että jos näkee epäkohdan, sille on tehtävä jotain. Demokratia ei voi toimia vain enemmistön ehdoilla, vaan myös vähemmistöt tarvitsevat ihmisiä, jotka puhuvat heidän puolestaan. Yksin he eivät saa ääntään tarpeeksi voimakkaasti kuuluville.

”Silloin pitää uskoa siihen, että enemmistössä on ihmisiä, joille ihmisarvo, ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat niin tärkeitä, että ’me’ laajenee käsittämään myös erilaiset vähemmistöryhmät.”

Valmistuttuaan Halonen jatkoi työtä opiskelijajärjestöissä, kunnes hänet valittiin SAK:n lakimieheksi. 1970-luvulla hän liittyi SDP:hen. Politiikassa tie kulki kansanedustajasta sosiaali- ja terveysministeriksi, oikeusministeriksi, ulkoministeriksi ja lopulta presidentiksi.

Kahden presidenttikauden jälkeen Halonen perusti Kestävän kehityksen säätiön. Sen lisäksi hän toimii nykyisin useissa järjestöissä Suomessa ja maailmalla.

Tarja Halonen on myös muun muassa Helsingin yliopiston ja Kansallisgallerian hallitusten puheenjohtaja. Kansallisgalleriaan kuuluvat Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseot. Halonen muistuttaa, että taiteella on merkitystä sekä yksilön että yhteiskunnan luovuuden kannalta.

”Klassisen Kreikan filosofeista lähtien totuus, kauneus ja hyvyys ovat liittyneet ympäristön ja elämän havainnointiin. Arkisemmin sanottuna: taide on juuri sellaista nautintoa, jota voimme kestävän kehityksen puolella vaaratta lisätä kuinka paljon vaan. Se ei kuluta maailman luonnonvaroja.”

Näkyvillä yhteiskunnallisilla paikoilla toimivat ihmiset kohtaavat usein voimakasta kritiikkiä. Tarja Halonenkin on saanut osansa henkilöön kohdistuvista hyökkäyksistä. Kuinka politiikassa mukana olevat kestävät sen?

Halonen naurahtaa.

”Että pitääkö olla masokisti? Ei siinä masokisti tarvitse olla, mutta onhan tämä yhteiskunta muuttunut kovemmaksi.”

Halonen viittaa siihen, kuinka yksityisyyden suoja on ohentunut. Sosiaalisessa mediassa on hyvät puolensa, mutta samalla sen varjopuolet ovat tulleet kaikille tutuiksi.

”Jos minun pitäisi tänä päivänä päättää, lähdenkö politiikkaan mukaan, harkitsisin vakavasti juuri negatiivisten sivuvaikutusten vuoksi. En niinkään itseni vuoksi, mutta kun yksityisyyden suojan oheneminen kohdistuu myös perheeseen ja läheisiin.”

Halpahintaisinta hyökkäämistä Halosen mielestä on se, että uhkaillaan läheisiä. Poliitikoille viestitään, että ”tiedämme, missä lapsesi käyvät koulua”.

Kukaan ei tiedä, mihin maailma ja politiikka ovat menossa. Jos peli kovenee, ajatus yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta voi alkaa hirvittää.

”Meidän pitäisi suojella demokratiaa siltä, että vain kaikkein kovimmat ja häikäilemättömimmät uskaltavat olla politiikassa.”

Politiikassa on kuitenkin aina tarvittu rohkeutta ja kykyä kestää konflikteja.

”Tietysti vastustajat haukkuvat. Mutta kaikkein pahimpia ovat entiset tukijat, jotka ovat tehneet sinusta idolin ja sinusta riippumatta se voi tarkoittaa mitä tahansa. Sitten he ovat katkeria, jos et olekaan sellainen henkilö.”

Haukkuja on kestettävä monelta suunnalta, ja silti on uskallettava pistää itsensä likoon. Onko nahka paksuuntunut vuosien varrella? Oliko alussa vaikeampaa?

”Kyllä se on aina yhtä vaikeaa, mutta se on vaikeaa vain eri tavalla. Itse tottuu siihen, että saa omien kasvojensa päälle piirrettyjä kikkelinkuvia. Siinä oppii erottamaan, että se, mitä joku piirtää, sanoo tai tekee, tulee hänen lähtökohdistaan. Kaikkia ihmisiä ei voi muuttaa. Silloin täytyy vain todeta, että tällainen tapaus.”

Huumori on yksi keino selviytyä. Tarja Halonen kertoo keskustelustaan vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin kanssa. Andersson oli vastannut eräälle kirjoittajalle, että ei ota kantaa tämän mielipiteeseen, mutta sana ”kommunistilesbo” pitää kirjoittaa yhteen.

”Olin iloinen, että hän nuoremmassa sukupolvessa suhtautuu samalla tavalla kuin minä. Olen vastannut joskus viestin lähettäjälle, että tämän verbaalisessa sanomassa on kehittämisen varaa, vaikka piirros näyttää aika tavalla sujuvalta.”

Halonen myöntää, että humoristinen suhtautuminen auttaa itseä, mutta se voi ärsyttää haukkujaa entisestään.

”En mitenkään aliarvioi ihmisiä, jotka ovat epädemokraattisia tai rasisteja. Pienikin määrä senkaltaisia saattaa pilata yhteiskunnan. Se on vähän niin kuin me sanomme sopasta, että yksikin vääränlainen ainesosa voi pilata koko ruuan.”

Samaan hengenvetoon Halonen muistuttaa, että jokaiselle pitää antaa mahdollisuus kehittyä ja muuttaa näkemystään.

”Me too -kampanjasta puhuttaessa sanon aina, ettei tuomita siitä, jos joku haluaa vaihtaa kantaansa ja muuttua. Ei pidä sanoa, että väärin kaduttu. Toivotaan, että ihmiset voivat muuttua.”

Rohkeutta kysyttiin, kun Halonen ryhtyi puolustamaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Neljäkymmentä vuotta sitten asian esille nostamista pidettiin paheellisena, ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

”Se aiheutti aikoinaan paljon kielteistä palautetta ja epäilyksiä omaan elämääni. Minulla oli ystäviä, jotka kärsivät hurjan paljon, ja ajattelin, että minun täytyy uskaltaa olla muuttamassa asioita.”

Muutoksia saatiinkin aikaan, mutta siihen meni vuosikymmeniä. Ensin homoseksuaalisuus poistettiin rikosluettelosta, sitten tautiluokituksesta.

Seuraavaksi saatiin parisuhteen rekisteröintioikeus, ja nyt meillä on tasa-arvoinen avioliittolaki.

Seksuaali- ja terveysoikeuksien puolesta Halonen on tehnyt työtä myös YK:ssa. Hän on mukana ajamassa naisten ja nuorten terveysoikeuksia maailmanlaajuiseksi ihmisoikeudeksi.

Vaikka teoriassa terveys on jo jokaisen ihmisoikeus, käytännön tasolla on vielä paljon työtä. Halonen sanoo kunnioittavansa muun muassa kaikkia niitä afrikkalaisia, jotka tekevät ruohonjuuritason työtä omissa yhteisöissään.

Tarvittava rohkeus on kovin erilaista eri puolilla maailmaa.

”Äitini sanoi aina, että ’mitä siinä valitat, niin kauan, kun kukaan ei uhkaa henkeäsi’.”

Joskus tosin Halostakin on uhattu, mutta ei hänen omien sanojensa mukaan kovin vakavasti.

”Me suomalaiset voimme puhua rohkeasti aika turvallisissa olosuhteissa. Ei miellyttävissä, mutta ei kaiken kaikkiaan kauhean turvattomissakaan tilanteissa.”

Varmuuden vuoksi Halonen koputtaa puista pöydänpintaa.

Kun pyrkii parantamaan maailmaa, törmää väkisin myös ihmisyyden kaikkein pimeimpiin puoliin. Omat kokemukset ovat aiheuttaneet esimerkiksi sen, ettei Tarja Halonen halua katsoa väkivaltaelokuvia. Muistikuvat todellisuudesta nousevat herkästi pintaan.

”Olen nähnyt niin paljon rakenteellista väkivaltaa: miten diktatuurit, lapsikauppa tai lapsiprostituutio toimivat. Kun niistä tehdään viihdettä tai jännitystä, minulle tulee liian nopea kytkentä arkeen.”

Joskus maailmanparantajallekin on tullut tunne, että ei jaksaisi enempää.

”Kai kaikille tulee sellainen tunne, että nyt riittää. Mutta sitten tulee päivä uusi.”

Tarja Halonen ei suostu yksinkertaistamaan uraansa huippuhetkiin ja onnistumisiin. Hänen ajattelunsa ei kulje niin, että kun jokin tavoite saavutetaan, työ olisi tehty. Sellaista paratiisia ei ole olemassa. Aina tulee eteen uusia epäkohtia, joiden poistamiseksi on tehtävä työtä.

Esimerkin tarjoaa naisen aseman muuttuminen. Ensin saavutettiin naisten oikeus käydä töissä sekä taloudellinen itsenäisyys. Sitä seurasivat perhe-elämän ja työelämän yhteensovittamisen haasteet.

”Nyt olemme siinä vaiheessa, että koetamme sanoa, että se koskee miehiäkin”, Halonen huomauttaa.

”Elämä on prosessi. Ei ole niin, että ensin on huono ja sitten on hyvä. Kaikissa järjestelmissä on hyvät ja huonot puolensa.”

Jos elämä on prosessi, sehän tarkoittaa, että työ ei lopu koskaan?

”Eihän se koskaan lopu, onneksi.”

Halosen puheessa toistuvat laajat ajatuskuviot. Ajallisesti hän kulkee taaksepäin monta sukupolvea ja samaan aikaan katsoo pitkälle tulevaisuuteen. Hän näkee yhtä aikaa globaalin tason ja yksilön merkityksen. Kestävä kehitys on hänen suosikkiaiheensa. Se pulpahtelee pintaan vähän väliä.

Halonen painottaa, että vaikka kaikki maailman presidentit ja eduskunnat tekisivät parhaansa, se ei riitä. Ratkaisuja pohtimaan tarvitaan monen alan ammattilaisia, yrittäjiä ja tiedemaailmaa. Tarvitaan opettajia kertomaan lapsille asiasta. Ja lopulta myös jokaisen yksilön ratkaisut merkitsevät.

Nuorille, jotka potevat maailmantuskaa, Halonen on sanonut, ettei maailma tuhoudu kenenkään yksittäisen ihmisen vuoksi. Kukaan ei muuta maailma yksin, eikä kukaan yksin ole syyllinen kaikkeen.

”Meillä jokaisella on oma osuutemme, isompi tai pienempi, mutta pitää tuntea myös yhteisöllisyyden voima.”

Nukkumaan mennessä sen ajatuksen pitäisi auttaa, että tietää itse tehneensä parhaansa ja toivoo, että muutkin tekevät.

Politiikan lisäksi taiteet ovat aina kiinnostaneet Tarja Halosta. Hän piirtää ja harrastaa kuvanveistoa.

”Minulle kolmiulotteinen havaitseminen on helppoa, mutta kuvanveistoa ei voi tehdä päivittäin. Ei minulla ole mitään saviklimppiä huoneen kulmassa. Teen kuvanveistoa pääasiassa kesäisin, mutta tykkään siitä todella.”

Veistossa on myös yhteisöllinen puoli. Kun teos valetaan kipsiin tai betoniin, se tehdään porukalla. Piirtämistä taas voi harjoittaa melkein missä tahansa.

”Piirrän joskus kokouksissa. Kun on pitkiä kansainvälisiä kokouksia, joissa kuunnellaan muita, voi samalla piirtää.”

Halonen käy silloin tällöin myös croquis-piirustusilloissa. Siellä tehdään nopeita, muutaman minuutin luonnoksia elävästä mallista.

”Ei se sen suurempaa taidetta ole. Koetan pitää jonkinlaista piirustustaitoa yllä. Englanniksi sanottaisiin warming up my hand.”

Piirtämisen äärellä kuluu parikin tuntia kuin huomaamatta. Kun salissa on yksi malli ja kymmeniä piirtäjiä, syntyy intensiivinen, yhteisöllinen tunnelma. Kaikki muu katoaa, keskittyminen tiivistyy.

”Kun toiset sanovat, että he ratkovat juostessaan ongelmiaan, minä sanon, että piirtämisessä, maalaamisessa tai veistossa et kyllä ratko. Silloin kiinnostaa vain juuri se oikea vihreän sävy tai oikeanlainen viiva. Piirtäminen toimii mielestäni samalla tavalla kuin meditatiivinen pohdiskelu, se putsaa aivoja.”

Halonen suosittelee piirtämistä kaikille.

”Jos on ensin sellainen tunne, että ei osaa, niin minä kysyn, mistä sen tietää. Oletko koskaan kokeillut, oletko harjoitellut? Osasitko heti syntyessäsi ajaa polkupyörää?”

Tarja Halonen on intohimoinen teatterissa kävijä. Hän istuu mielellään myös elokuva- ja konserttiyleisössä.

Yli kymmenvuotinen vatsatanssiharrastus on jäänyt, ja Halonen on palannut vanhaan nuoruudenlajiinsa, koripalloon. Hän pelaa epäsäännöllisesti, mutta aina, kun siihen on mahdollisuus.

”Meillä on onneksi vanhojen leidien porukka, jossa jokainen saa pelata omassa tahdissaan. Hyvin he ovat minua siellä vielä sietäneet.”

Perhe ja läheiset ihmiset ovat olleet Haloselle aina tärkeitä. Biologisia lapsia hänellä on yksi, tytär Anna Halonen. Lisäksi elämässä on ollut yhteensä kolme muuta läheistä lasta Annan isän sekä aviomies Pentti Arajärven kautta. Lastenlapsia on viisi.

Perhe opettaa kärsivällisyyttä.

”Mieheni vanha vitsi on, että ensimmäinen ihmisoikeus pitäisi olla, että saisi valita vanhempansa. Jokainen isä ja äiti tietää, että murrosikäiset alkavat jossain vaiheessa epäillä, etteivät voi oikeasti olla niin nuijien vanhempien lapsia.”

Itsekin Halonen sanoo varmasti joskus ajatelleensa niin. Kyse on kuitenkin sen oppimisesta, että erilaiset ihmiset pystyvät halutessaan elämään yhdessä.

Isovanhempana Halonen voi olla rento vaihtoehto, koska kasvatusvastuu kuuluu lasten vanhemmille.

”Oma äitini piti tapanaan kertoa sitä, kuinka hassu minä olin ollut pienenä. Tyttäreni Anna piti kovasti niistä jutuista. Minä en ihan samaa tee, mutta sukupolvien näkeminen antaa suhteellisuutta.”

Tarja Halonen sanoo olevansa yhtä ”huono” isoäitinä kuin äitinäkin. Hän tekee kaikenlaista muutakin koko ajan.

Yksi lastenlapsista kysyi kerran, että koska isoäiti jää eläkkeelle. Siihen Tarja Halonen vastasi, että hän on ollut eläkkeellä jo monta vuotta. Lapsi jatkoi, että ”ei kun oikeasti”, sillä tavalla, että isoäiti olisi vain lasten kanssa ja paistaisi lettuja.

”Sanoin, että kuule, sitä ei taida tapahtua. Mutta silloin, kun minä olen teidän kanssanne, silloin minä paistan lettuja.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2019. Nettiversiota on muokattu.