Helsingin apulaispormestari kirmaa kaupan hyllyjen välissä poikansa perässä. Äiti ehtii huomioida hänet tunnistaneiden katseet – ei närkästyneitä, vaan positiivisia ja lohduttavia: noin meilläkin. Senkin hän rekisteröi, ettei mahassa mukana kulkeva tuleva sisarus ole kyydityksestä moksiskaan.
Autossa äiti puhuttelee poikaa aika suuttuneena, kertoo, että tuntui pahalta. Kotona poika kävelee äitinsä eteen ja sanoo vakavasti, että anteeksi, förlåt.
Tällaista Nasima Razmyarin, 34, arki joskus on, kun elokuussa kolme vuotta täyttävä Jonas saa harvinaisen uhmapuuskan. Mutta kaksikielisestä anteeksipyynnöstä äiti on otettu. Nasima puhuu pojalleen suomea, isä Johan Fager äidinkieltään ruotsia.
Etukäteen vanhemmat vähän pelkäsivät, miten lapsi reagoisi ympäristönsä moneen kieleen, mutta Jonas pystyy jo nyt vaihtamaan kieltä kesken keskustelun, kun hän kääntää katseensa ihmisestä toiseen.
Jonas saattaa pyytää äidiltään: ”Mamma, saanko vettä?” Sitten hän kääntyy isänsä puoleen: ”Pappa, kan jag få vatten.”
Jos Nasiman äiti Kamela Razmyar sattuu olemaan paikalla, ja hyvin usein hän on, Jonas jatkaa Afganistanissa puhutulla darin kielellä. Se ei hänellä ole yhtä vahva kuin vanhempien käyttämät kielet, mutta kommunikointi sujuu.
Toisinaan Nasima suree sitä, miten Jonaksen suomen kielen käy. Ruotsi on vahva, sillä poika käy ruotsinkielistä päiväkotia ja isä puhuu hänelle ruotsia. Vanhemmat puhuvat suomea keskenään, mutta Nasima tekee pitkää päivää, ja usein iltasadutkin hoituvat ruotsiksi, kun isä on iltarutiinien aikaan kotona.
Kiireinen arki
Nasimasta tuli kaksi vuotta sitten Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari. Pakettiin kuuluu myös nuoriso ja liikunta. Kautta on jäljellä toinen mokoma. Se on uusi, kokopäiväinen poliittinen luottamustoimi. Apulaispormestari on kaupungin johtoryhmän ja kaupunginhallituksen jäsen, oman lautakuntansa puheenjohtaja ja kaupunginvaltuuston jäsen.
Ensimmäisenä pakolaistaustaisena kansanedustajana Nasima koki, että hänen toivottiin edustavan tiettyä ryhmää eikä niinkään tekevän yleispolitiikkaa. Helsingin apulaispormestarina hän näkee taustassaan uutta merkitystä.
”On ihanaa, jos minut voidaan mieltää esikuvaksi, niin että tarinassani kulminoituu se, mitä kasvava kaupunki voi tehdä. Pehmeinä pidettyjen osa-alueiden, vapaa-ajan, kirjastojen, urheiluhallien ja leikkikenttien parissa kotoutumista voi auttaa paljon.”
Nasima on pitänyt tärkeänä nimetöntä työnhakua, korkeakoulutettujen muunkielisten työllistymistä, kaupungin merkitystä työllistäjänä, tyttöjen ja naisten asemaa sekä uskontokuntien yhteistyötä.
”Näissä asioissa minulla on uskottavuutta ja minua kuunnellaan. Minun täytyy olla sen arvoinen.”
Kiperä paikka
Vaadittiin jonkin verran juridista pohdintaa, ennen kuin apulaispormestarin sijaistaminen saatiin järjestettyä. Kukaan ei ollut tainnut tulla ajatelleeksi, että siinä asemassa oleva nainen voisi tulla raskaaksi.
Melko kiperä paikka päätyä toivomaan toista lasta: Nasimalla oli unelmatyö sisään ajettuna, ideoita ja onnistumisen tunteita, kotona asiat järjestyksessä.
”Valehtelisin, jos sanoisin, etten miettinyt, että ehkä juuri tässä vaiheessa voisin olla hetken aikaa poissa”, Nasima muotoilee.
Jos ajatukselle ei koskaan anna tilaa, ei se ikinä toteudu. Pariskunnan toisen lapsen on määrä syntyä elokuussa. Nasima oli aina haaveillut kahdesta lapsesta tajuten hyvin, ettei haave ehkä toteudu.
”Olemme siunattuja, kun asia meni näin. Ultraäänitutkimuksen jälkeen kaikki konkretisoitui. Puhumme nyt kotona meidän pojista: Jonas saa veljen.”
Nasima lisää, että eikö juuri hänenkaltaistensa pidä auttaa mieltämään, että lapsen saaminen on normaalia ja tervetullutta?
”Pinnan alla on yhä tiedostamatonta ajattelua: voidaanko tämänikäinen nainen palkata? Millainen riski se on työnantajalle?”
Nasima näkee ratkaisuksi lainsäädännön, joka jakaa vanhemmuuden rasitteen yhtälailla miehelle ja naiselle.
”Ajatteleeko kukaan, että 34-vuotias miesmekaanikko on riski? Lähteekö hän vanhempainvapaalle, palaako takaisin?”
Jaettu vastuu
Äitiysvapaata Nasima kaavailee pitävänsä neljästä kuukaudesta puoleen vuoteen. Johan jäänee vanhempainvapaalle alkuvuodesta ja on luvannut tuoda vauvan kerran päivässä kaupungintalolle tankkaamaan.
”Johan on ihmeellinen, minulle ja meille kaikille lahjaksi annettu. Se, miten hän jaksaa ja osaa ottaa erilaiset tilanteet. Äitini sanoo, että sellaisia piirteitä en olisi löytänyt perinteisestä afgaanimiehestä.”
Nasimaa työn ja perheen vaatimusten ristiriita ahdistaa ehkä tavallista vähemmän, sillä hän pitää työtään niin arvokkaana.
”Pidän siitä, että tiedän antaneeni kaiken, mihin pystyn, ja että ehkä kymmenet siitä jotain saavatkin. Ja samaan aikaan kotona on Jonas, maailmani tärkein ihminen. Mietin, saako hän tarpeeksi, saanko minä?”
Nasima sanoo kuitenkin, että pojalla on kaikki hyvin. Neljä isovanhempaa hakee hänet vuorotellen päiväkodista, pitää aktiivisena ja leikkii monta tuntia.
”Jonaksella on mainio elämä. Poissa ollessani tiedän, että hänellä on valtavasti rakkautta ympärillään. Mikään ei kaadu, vaikka en ole paikalla. Siksi pystyn keskittymään ja antamaan itsestäni elämäni toiselle puolelle.”
Nasima pitää tärkeänä, että poika tietää, mitä työ on. Mamma lähtee töihin, on toisaalla, eikä vain poissa. Työ on se maailma, jossa mamma ja pappa käyvät, hoitavat sen, ja tulevat takaisin.
Ja kun ollaan kotona, ollaan siellä vain poikaa varten. Käydään läpi, miten Jonaksen päivä eteni: milloin hän meni päiväkotiin, mitä söi, mitä uutta tapahtui.
”Tuntuu, kuin olisin ollut kaikessa mukana. Meidän elämämme on vain Jonasta. On totta, ettei Johanin ja minun parisuhteessa ole juuri nyt suurta roihua ja tajunnan räjäyttäviä asioita, vaan pieniä ja tärkeitä juttuja, joista iloitaan ja jotka jaetaan. Sitten joskus tulee toisenlainen aika.”
Unelmiin on vastattu
Moni rauhoittaa ajatuksensa illalla, mutta Nasimalle käy usein niin, että hän kuulee nukkumaan mennessään taputuksia ja näkee ihmisten kasvoja. Mielessä ovat päivän kulku, kaikki äänet ja monet tavatut ihmiset.
”Toivottavasti se ei vaikuta narsistiselta? Siinä unta odottaa maahanmuuttajatyttö, joka iltaisin rukoili, että jos tekee riittävästi hyvää, se huomataan ja palkitaan.”
Jotain tapahtuikin: moniin rukouksiin ja unelmiin on vastattu. Nyt se sama ihminen näkee illalla mielessään iloisia kasvoja.
Kolme vuotta sitten, kun Nasima odotti esikoistaan, hän mietti, voiko näin onnellinen olla. Voiko näin paljon hyvää saada yhtä aikaa: unelmatyö, unelmamies, vauva tulossa ja omat vanhemmatkin ovat hyvinvoipia. Siinä on liikaa – kohta Jumala ottaa jotain pois.
”Noin ajattelen yhä, ihan joka päivä. Ei kai ihmiselle voi näin paljon onnea osua.”
Suru-uutisia
Nasiman äidin, Kamela Razmyarin Suomessa asunut lanko ja yksi sisarista menehtyivät äskettäin lyhyen ajan sisällä. Moni perheenjäsen on kuollut Kabulissa.
”Ihailen äidin vahvuutta ja kykyä kohdata menetys. Suru-uutista seuraavana aamuna hän tuli meille Jonasta hoitamaan ja jatkoi rutiineita. Hänen tapansa käsitellä surua on pysyä elämässä kiinni.”
Nasima näyttää hyvin nuorelta ja hätääntyneeltä toistaessaan äitinsä kanssa käymäänsä keskustelua.
”Itkin hänelle, että jos teille tapahtuisi jotain, minunkin elämäni päättyisi saman tien. En osaa ajatella, miten seuraavana päivänä herään, elän tai hengitän.”
Vaikka Nasima tietää, että jokin päätepiste tällä kaikella on, hän ei silti pysty sanomaan lopun sanaa, kuolemaa, ääneen.
”Siihen äitini sanoi ihanasti, että osaan kyllä käsitellä senkin ajallaan, koska minulla on oma perhe ja lapsi.”
Siinä on syy herätä seuraavaan aamuun, keittää kahvi ja puuro ja hengittää.
”Elämässäni ei ollut muuta kuin isä ja äiti, kunnes tulivat Johan ja Jonas ja heidän kauttaan äärimmäisen arvokas oma perhe.”
Pudotus korkealta
Razmyarin perheessä vanhemmat panivat kaiken tarmonsa lapsiin, elivät heidän kauttaan. Isä Daoud Razmyarilla oli ollut valtaa, varakkuutta ja vakaumus sekä keskeinen asema Afganistanin hallinnossa. Hän oli maansa suurlähettiläänä Moskovassa, kunnes valta vaihtui. Moni menetti henkensä, ja suurlähettiläs perheineen haki turvapaikkaa Suomesta.
Daoud Razmyar, 46, putosi korkealta. Ylikoulutetulle miehelle ei löytynyt työtä, ja suomen kielen opinnot sakkasivat. Hän masentui, sulkeutui ja laihtui kymmeniä kiloja.
Kamela Razmyar osasi miestään paremmin itkeä suruaan Afganistaniin jääneen suvun kohtalosta. Loistokokki keskittyi kotiin ja perheeseen, Suomeen tulon aikaan 8-vuotiaan Nasiman ja tätä vuotta nuoremman Nomyal-pojan elämään.
Nasima päätti pärjätä ja antaa vanhemmilleen ylpeyden aiheita. Hän oppi kielen ja teki paljon töitä. Hänestä tuli kiltin tytön syndrooman malliesimerkki.
Isä näki tyttärensä potentiaalin ja innon. Kun rahaa ei ollut muuhun, hän innosti Nasiman yhteiseen juoksuharrastukseen. Puistotelineiden voimaharjoitusten lomassa isä ryhtyi valmentamaan myös tyttären henkistä kehitystä.
Nasiman piti seurata uutisia, ja pähkinäksi isä antoi jonkin maailman kriiseistä: leikissä Nasima oli YK:n pääsihteeri, jonka piti pitää puheita ja perustella kantansa.
Isän toiveet
Tyttärestä tuli isän soihdunkantaja, uran jatkaja. Isä kannusti, puski ja haastoi. Molemmilla oli intoa ja kunnianhimoa.
Nasima eteni vauhdilla: Monika-järjestön maahanmuuttajanaisten kanssa työskentelystä Vuoden Pakolaisnaiseksi, kaupunginvaltuutetuksi ja toisella yrittämällä Suomen ensimmäiseksi pakolaistaustaiseksi kansanedustajaksi vuonna 2015.
Isän mielestä se oli hyvä alku.
”Välillä tuntuu, ettei isälle riitä mikään. Aivan viime aikoina olemme kyenneet jo puhumaan asiasta. Hän ymmärtää, että välillämme on kuin jojonaru, joka vetää molempia.”
Nasima hakee oikeita sanoja.
”Ongelmana on, ettei isä ole ajatellut itsenäisyyttäni. Hän kokee, että hän on iso osa polkuani ja minun neuvonantajani. Yhteisymmärrys säilyy vain niin kauan, kun eletään hänen toiveittensa mukaan – jotka tosin ovat pitkälti olleet myös minun toiveitani.”
Isän oli vaikea käsittää tyttären siirtymistä kansanedustajasta apulaispormestariksi. Tytär tuumaa, että isän unelma toteutuisi varmaankin vasta sitten, jos hän näkisi jälkikasvunsa vaikkapa ministerinä.
”Ehkä isä näkee tästä kasvavasta mahasta, että minulla on oma elämä.”
Nasima sanoo isänsä olevan muslimi-isäksi poikkeuksellisen avarakatseinen. Hän ei näe lasten kasvattamisen ja uran luomisen yhdistämisessä mitään ongelmaa.
”Isä ei kuitenkaan näe sitä hintaa, jonka maksan.”
Hiljaisella äänellä Nasima sanoo, että kunpa isä tajuaisi hänen ajattelevan perhettä kasvattaessaan myös isäänsä: mitä tämä tekisi tyttärellä, joka pyörii maailmalla ja ehkä saavuttaisi jotain isän arvostamaa, mutta ei olisi läsnä tämän elämässä?
”Pelkään, ettei isä hahmota, että haluan nähdä pienten varpaiden kasvun ja hymyn, kuulla, mitkä sanat löytyvät ensimmäisinä.”
Nasima ei anna itselleen anteeksi sitä, että täytti Jonaksen vauvakirjaa huonosti: mikä olikaan se ensimmäinen sana?
”Kunpa tämän toisen lapsen odotus ei menisi suoritusten suoritukseksi, aikataulutukseksi ja liiaksi pohtimiseksi! Pitäisi osata nauttia hetkestä ja onnesta.”
Koottu identiteetti
Aiemmin Nasima arvioi identiteettinsä olevan noin 60-prosenttisesti suomalainen ja loppuosaltaan afgaani. Nyt suomalaisuus on vahvistunut ja mukaan on tullut suomenruotsalaisuutta, ei snapsilauluja, vaan saaristoelämää ja saunomista, kasvien ja ötököiden tutkimista.
Lapsilleen Nasima toivoo, että he oppisivat välittämään siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Jonaksella se taito jo on.
”Jos olen nirhaissut sormeni aamulla, Jonas puhaltaa ja hoitaa sitä pitkään vielä illalla. Se on mahtavaa.”
Se, tuleeko Jonaksesta vahva ja omatahtoinen, puskeeko hän kohti päämääriä – ne ominaisuudet tulevat, jos ovat tullakseen ja sopivat siihen, mitä hän elämältä haluaa.
”Yhtä asiaa toivon: että Jonas ei eläisi minun elämääni! Se riittäköön minulle, että elän sitä itse”, Nasima sanoo tiukasti.
Jos hyvin käy, Fagerin veljekset viettävät yhteistä syntymäpäivää: Jonaksen kolmivuotispäivällä ja tulokkaan lasketulla ajalla on vain päivän ero. Jonasta puhuteltiin odotusaikana nimellä ”Lillis”, tämä on ”Beibis”.
”Tuskin Jonas vielä veljeä ymmärtää. Hänelle mamman mahassa on Beibis. Siinä on dilemmaa, että hän on itsekin välillä vielä vauva ja sitten taas iso poika.
Aika ovelakin Jonas on.
”Hän sanoo minulle olevansa mamman poika, menee sitten äitini luo ja kuiskaa hiljaa dariksi: ’Sinun myös.’ Varsinainen diplomaatti!”
Nasiman työpäivälle on tulossa mittaa kymmenen tuntia ja rapiat. Metroasemalta kotiin on matkaa runsaat puoli kilometriä.
”Joskus huomaan juoksevani loppumatkan, että olisin kolme minuuttia aiemmin halaamassa Jonasta. Sen hetken takia kaiken kuitenkin tekee, sillä on suurin merkitys.”
Kun Nasima oikein haluaa helliä Jonasta, hän ei kutsu lasta rakkaaksi pojakseen, vaan sanat tulevat luonnostaan dariksi. Nasima lausuu sanat antaumuksella. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 6/2019.
