”OLEN KOKOA 50, eikä minulla ole enää omaa tyyliä. Vaatekaupoissa ja second hand -liikkeissä olen täysin sen varassa, mikä mahtuu päälleni. Jotta voisin pukeutua kuten haluan, minun pitäisi teettää tai ommella itse vaatteeni.

Kolmannes, eli merkittävä osa suomalaisnaisista on minun tapaani pluskokoisia, mutta tämä ei näy vaatekauppojen tarjonnassa. Ensinnäkin pluskokoiset vaatteet mitoitetaan väärin. Sen voi nähdä esimerkiksi siitä, että mallilla koon 36 vaate näyttää ihanan rennolta ja väljältä, mutta kun itsellä on sama vaate koossa 50, vetoketjut paukkuvat, pikkuhousujen rajat ja rintaliivien pitsit näkyvät läpi ja vaate kinnaa hihoista. Vaatteen väljyydet eivät ole siis suhteessa samat.

Vaatteiden tuotanto on siirretty Kaukoitään, ja vaatteet kaavoitetaan nykyisin digitaalisesti. Aiemmin käytettiin oikeita ihmisiä, niin sanottuja sovitusmalleja, joiden päällä vaatteen istuvuus tarkistettiin, ja yrityksillä oli mallimestarit eli kaavantekijät. Nyt esimerkiksi koon 36 mallikappaleesta kaavoitetaan seuraavat koot digitaalisesti.

Tämä on johtanut siihen, että mitoitukset eivät ota huomioon ihmiskehon normaalia liikkuvuutta. Yrityksissä ei myöskään tunnu olevan enää ammattitaitoa suunnitella esimerkiksi tarvittavia väljyyksiä vaatteisiin, ja siksi moni vaate kiristää. Asiakkaana voi jumittua mekon kanssa jo sovituskoppiin, koska ei saa vedettyä sitä pois liian pienen rinnan leveyden tai hauiksenympäryyden takia.

Ongelma korostuu nimenomaan pluskokoisissa vaatteissa. Hoikempi voi aina laittaa liian väljään vaatteeseen vyön, kaventaa sitä ompelemalla tai käyttää ylisuurena, mutta kangasta ei saa vaatteeseen lisää.

Liian kireä vaate kuluu käytössä nopeammin, ja vetoketjut poksahtelevat, ja on ostettava taas uutta.

ISOMPIA KOKOJA ON MYÖS HANKALA LÖYTÄÄ. Vaatekauppoihin tilataan paljon enemmän pieniä kokoja, vaikka pluskokoisia on prosentuaalisesti enemmän väestöstä. Silloin kaikki eivät löydä kaupoista sopivia vaatteita, ja liikkeet menettävät asiakkaita ja myyntiä.

Moni on ehkä huomannut työpaikallaan pluskokoisen ihmisen, joka näyttää pukeutuvan aina samoihin vaatteisiin, eikä näytä olevan kiinnostunut muodista. Mutta oman tyylin ja tilanteen mukainen, vaihteleva pukeutuminen on vain hoikkien ja keskikokoisten etuoikeus.

Joistakin ketjuliikkeistä ja pikamuotivalmistajilta isoja kokoja kyllä löytää, mutta vastuullisilta merkeiltä harvemmin. Siksi moni pluskokoinen ei voi pukeutua arvojensa mukaisesti.

Vintagea on hyvin vaikea löytää, kun vaatekoko on yli 44. Minäkin olen joutunut tinkimään kokoni takia hankkimieni vaatteiden vastuullisuudesta, ja se hävettää.

MONI EI OSAA KAIVATA MUUTA, sillä laadukkaita, kestäviä ja mukavia vaatteita on yhä vaikeampi löytää. Laatua ei ole ollut juurikaan saatavilla sitten 1990-luvun.

Myös käytännöllisyys on hukassa. 2000-luvun alun muoti opetti meidät tottumaan epämukaviin, tiukkoihin vaatteisiin. Silloin farkkujen vyötärö oli supermatalalla ja paidoista puuttui väljyys, ja oli tyydyttävä siihen, että täytyi pukeutua epämukavasti.

Jotta asia muuttuu, täytyy vaatia laajempaa kokovalikoimaa, pluskokoisille sopivampaa mitoitusta, parempaa kaavoitusta, väljyyksiä ja selvemmin merkittyjä kokoja. Kuluttajan on vaikeaa kertoa valmistajille, mitä he haluaisivat jossain tietyssä vaatteessa tarkalleen muutettavan, koska eiväthän he ole kaavoituksen asiantuntijoita.

Siksi suosittelen, että kuluttaja lisää asiakaspalautteeseen aina omat mittansa mukaan senttimetreinä. Se auttaa valmistajia kehittämään valikoimaa, mitoituksia ja kaavoitusta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 7/22.