Elämäni biisi -ohjelmassa näyttävän paluun tehnyt Muusikko Jore Marjaranta kertoo elämänsä rooleista roudarina, viihdyttäjänä, tulkitsijana, koti-isänä ja joogina.

”LÖYSIN MUUTAMA vuosi sitten Teinikalenterini vuodelta 1977, johon olen tammikuun 18. päivän kohdalle merkinnyt: Pääsin OK:n solistiksi. Löysin myös ensimmäisen keikkamme settilistan: soitimme ainakin Juice Leskisen Keskitysleiriin-kappaleen.

Olin ystävystynyt rippileirillä kavereiden kanssa, joilla oli oma bändi, Okie Dokie. Menimme yhdessä isosleirille Iittiin, ja lauloin kirkossa virsiä kaverini vieressä. Hän huomasi, että minulla on hyvä ääni.

En ollut tajunnut, että osaan laulaa. Ihailin Hurriganesia ja lahtelaista Sleepy Sleepersiä, ja oli jännittävää päästä soittamaan ja keikoille kaverien kanssa.

1980-luvun alussa pääsin Sliippareiden roudariksi. Kannoin kaiuttimia ja soittimia, viritin kitaroita ja kokosin rumpuja. Sitten pääsin äänentoistofirmaan töihin, erikoistuin monitorimiksaukseen ja tein vähän valojakin, esimerkiksi Michael Monroen ensimmäisen kotimaan kiertueen valot.

Olin kuitenkin päättänyt, että kun viisi vuotta roudaamista tulee täyteen, lopetan, etten rikkoisi selkääni. Ehkä olisi pitänyt harrastaa liikuntaa.

Vuodet roudaajana olivat tärkeitä, sillä tutustuin festivaaleilla ja kiertueilla muusikoihin. Albert Järvisen bändi oli hajonnut, ja hän tarvitsi uuden laulajan Pave Maijasen tilalle. Sliippareiden Sakke Järvenpää oli kertonut laulavasta roudarista, ja minua pyydettiin laulukokeeseen.

En ollut uskoa sitä todeksi. Olin ollut Hurriganes-fani lapsesta asti. Menin treenikämpälle Helsingin Malminkartanoon hermostuneena. Äijät vaikuttivat tyytyväisiltä lauluuni ja kyselivät, olenko keikkaillut paljonkin. Valehtelin hieman, sanoin olevani.

Kysyin Järviseltä, onko tulossa monta laulajakokelasta. Hän sanoi: ”Ei ole eikä tule” ja löi kättä päälle. Astuin ovesta, ja ulkona oli jumalaisen kaunis pilvetön kevättaivas.

Olin haaveillut muusikon ammatista. Kun sitten pääsin idolini bändiin, se oli mieletön kunnia. Roudaus jäi siihen, muutin Helsinkiin ja aloitimme keikkailun.

Järvinen piti huolta siitä, etten jäänyt rivijäseneksi, vaan työnsi minua keulaan ja tuki minua. Sain paljon itsevarmuutta.

Minussa elää yhä vahvana bändikaverin identiteetti. Teen yhä keikkaa Guitar Slingersin kanssa, ja minulla on yhtye myös Mato Valtosen kanssa. Bändissä on älyttömän kivaa, koska siinä voi jakaa musiikin ja siihen liittyvän onnistumisen riemun yhdessä kavereiden kanssa.

Lauloin Järvisen bändissä hänen kuolemaansa vuonna 1991 asti. Kuolema oli paha isku, suru oli kova. En tiennyt, mitä tekisin.

OLIN KIERTÄNYT Leningrad Cowboysin kanssa Australiassa ja Japanissa kuukauden verran, ja olin palaamassa kotiin pitkältä lennolta. Ennen kuin ehdin soittaa ovikelloa, puolisoni avasi oven, ei sanonut muuta kuin ’sun vuoro’ ja ojensi vuoden vanhan tyttäreni syliini. Ajattelin, että ei saakeli, kyllä mun pitää tämä nyt klaarata.

Tilanne kuvasi hyvin arkeani 1990-luvun alussa. Kiersin ulkomailla Cowboysien kanssa ja samaan aikaan tein keikkaa kotimaassa Guitar Slingersin kanssa. En ehtinyt olla kotona kovinkaan paljon.

Bändi aloitteli toimintaa, kun Aki Kaurismäen elokuva Leningrad Cowboys Go America oli ilmestynyt. Edessä oli keikka Kölnin elokuvafestivaaleilla. Menin mukaan soittamaan komppikitaraa.

Saksan-keikoista tuli menestys. Tajusimme, että tässä taitaa olla jotain enemmän. Alkoi riemukulku maasta toiseen.

Meillä oli yhdessä hauskaa. Ajattelimme, että muut saavat tehdä vakavasti otettavaa uraa, me luotimme omaan hulluutemme ja energiaamme. Halusimme keikoilla tarjota kuulijoille mahdollisuuden unohtaa murheet ja kokea suuria tunteita. Loppuunmyydyt keikat hivelivät sydäntä ja itsetuntoa.

Kaiken kulmakivi oli konsertti Puna-armeijan kuoron kanssa Senaatintorilla kesällä 1993. Se oli valtava ponnistus, koska järjestimme konsertin itse.

Kaikki onnistui vain siksi, että olimme rohkeita, soittelimme oikeisiin paikkoihin ja löysimme oikeat ihmiset. Ajoitus oli uskomaton: Berliinin muuri oli murtunut ja Neuvostoliitto hajonnut. Suomessakin ilmapiiri oli kääntymässä hieman toiveikkaammaksi laman jäljiltä.

Jättimäisellä lavalla oli 140 laulajaa, tanssijaa ja soittajaa ja bändi päälle. Paikalle saapui 70 000 ihmistä. Ihmismeri velloi, kaikki iloitsivat ja lauloivat mukana. Oli yhtä juhlaa esiintyä legendaarisen kuoron kanssa.

Kun lähdin Leningrad Cowboysista, ystävät ihmettelivät, miksi ihmeessä jätän menestyvän bändin. Kaikki oli hyvin, mutta minua vaivasi, että esitimme pääasiassa lainakappaleita. Toivoin, että suuntamme olisi ollut kunnianhimoisempi ja että olisimme tehneet omia biisejä. Sydämessäni sykki uusi ajatus.

SE OLI aluksi hirveää. Seisoa lavalla omana itsenäni, esittämässä omia biisejäni. Oli vaikeaa totutella olemaan kaiken keskipiste. En kuitenkaan enää halunnut olla isossa ryhmässä, jossa kaikilla on mielipide, vaan halusin linjata musiikista itse.

Halusin laulaa suomeksi, sillä englanniksi olisin kuulostanut aiemmilta bändeiltäni. Oli kuitenkin rankkaa kasvaa soololaulajan rooliin ilman ison bändin tukea ja olla kaiken keskipiste.

Meni pari vuotta kunnes ymmärsin, etten voi piilotella itseäni. Minun piti löytää itseluottamusta olla keulakuva, antaa itse haastattelut ja uskaltaa paljastaa omien laulujen kautta jotain syvemmistä tunteistani.

Ryhtyminen soolouralle on kasvattanut minua niin muusikkona, laulajana kuin ihmisenä. Olen oppinut luottamaan omaan ääneeni.

Menestystäkin olen maistanut, kun kappaleesta Haaveet kaatuu tuli suosittu. Ilman soolouraa olisin varmaan edelleen hieman arka ja ujo. Nyt olen saanut itsevarmuutta, ja tunnen kiitollisuutta siitä, että ihmiset haluavat kuunnella musiikkiani.

Televisio-ohjelma Elämäni biisi on ammatillisesti parasta, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Jännitti, miten pärjään, koska ohjelma on niin suosittu ja esitämme kappaleita, jotka ovat vieraille tärkeitä.

Nyt kun nauhoitukset ja suorat lähetykset ovat takana, olen tyytyväinen. Sain paljon ystäviä, ja on mieletön fiilis olla mukana tekemässä menestyvää musiikkiohjelmaa.

Tuntuu uskomattomalta, että voin vielä 61-vuotiaana tehdä tätä työtä. On arvoitus, kuinka kauan saan jatkaa, mutta aion nauttia joka hetkestä täysillä. Ehkä älyän joskus lopettaa tai joku ehdottaa sitä. Jommin kummin, se ei ole näköpiirissä pitkään aikaan.

TULIN ENSIMMÄISEN kerran isäksi 1993, kun tyttäreni Fiia syntyi. Olimme kuvaamassa Leningrad Cowboys Meet Moses -elokuvaa pitkin Eurooppaa. Olin Varsovassa, kun lapsivedet menivät, aiemmin kuin olimme ajatelleet. Myöhästyin syntymästä tunnin, mutta ehdin kuitenkin synnytyssaliin.

Toinen tyttäreni, Anna, syntyi 2004 toisesta avioliitostani. Olin paikalla, mutta jouduin kiirehtimään pian keikalle Porvooseen, missä bändi odotti lavalla.

Isyyden tuoma vastuu ja velvollisuudet ryhdistivät minua ja asettivat elämän kohdalleen. Keikkatyössä on mahdollista arkisin saattaa lapsia kouluun ja olla vastassa, kun he tulevat kotiin. Toivon, että tyttäreni ovat tunteneet olonsa turvalliseksi, kun isä on ollut läsnä heitä varten.

Muutin perheeni kanssa Coloradoon Yhdysvaltoihin 2010, koska puolisoni sai sieltä töitä.

Kolme päivää ennen lähtöä lauloin levylle kappaleen Niin kaunis on Helsinki nyt. Katselin studion ikkunasta merta ja mietin, että kohta asun Amerikassa.

Asuimme Kalliovuorten juurella kaksi vuotta. Nuorempi tyttäreni meni siellä kouluun. Vanhempi tyttäreni oli lukiossa ja pääsi mukaamme vaihto-oppilaana. Oli hienoa saada jakaa kokemus myös hänen kanssaan.

Olin koti-isänä koko kahden vuoden ajan. Se oli hauskaa: vein lapsia kouluun, puuhailin kotitöitä ja laitoin ruokaa. Naapurit ihmettelivät aluksi, mikä mies tuo on, kun ei käy töissä vaan on kotona lasten kanssa.

Otin tietoisesti etäisyyttä musiikin tekemiseen. Olin tehnyt vuosia töitä ilman mahdollisuutta irtiottoon. Aina oli vuorossa uudet biisit, levyt ja kiertueet.

Taiteilijana miettii aina, miten tulee toimeen seuraavan kuukauden. Sellainen paine vaikuttaa ihmiseen. Irrottautuminen keikkaelämästä ja keskittyminen perheeseen tekivät minulle todella hyvää.

AIVAN KALLIOVUORTEN kupeeseen oli rakennettu kuvankaunis Yoga ashram -keskus, ja temppelin ilmapiiri kiehtoi minua. Siellä järjestettiin joogaohjaajan kurssi, joka sopi koti-isän aikatauluihin. Tarkoitus oli oppia lisää joogasta, mutta kurssista olikin minulle arvaamatonta iloa.

Olin aloittanut joogan kymmenen vuotta aiemmin, kun minua vaivasi paha iskias. Tajusin silloin, että selkäranka tarvitsee lihaksia ja voimaa ympärilleen. Pääsin vaivoista eroon ilman leikkausta.

Suomessa aloin ohjata joogaa liikuntakeskuksessa. Harrastuksesta tuli vähitellen ammatti. Nautin siitä edelleen. Ohjaan ryhmätunteja ja annan etäohjausta.

Pyrin olemaan oma itseni eikä minulla ole tarvetta esittää mitään. Luotan ohjatessa omaan tyyliini, toivon että se kantaa. Sama pätee laulamiseen.

Olen nyt henkisesti ja fyysisesti paljon paremmassa kunnossa joogan ansiosta. Hengitykseni kulkee voimakkaana, mikä auttaa laulamisessa. Jooga on kohentanut tietoisuutta omasta kehosta ja sen tarpeista.

Nukuin koko aikuisikäni huonosti. Olin väsynyt ja kuljin aivot sumussa. Lopulta selvisi, että minulla on nielussa rakenteellinen vika: kun nukahdan, nieluni tukkii henkitorven ja kärsin pienistä hengityskatkoksista.

On onni, että uniapnea löytyi ajoissa. Se selitti kaikki ongelmani, sillä sairaus vaikuttaa vireyteen, hermostoon ja kehoon.

Nukun öisin CPAP-maski kasvoillani. Oikea diagnoosi ja hoito on ollut mullistus, ja elämäni on muuttunut paremmaksi.

Lääkäri sanoi, että apnea saattaa varastaa elämän. Olen saanut itseni takaisin: tällainen minä oikeasti olen.

Artikkeli on ilmestynyt Eevassa 12-13/2022.