Pirkko Saisio kertoo, mitä metodia käyttää, kun puolison jutut pitkästyttävät – paljastaa myös hyvän ja pitkän parisuhteen salaisuuden
Pirkko Saisio on saavuttanut elämänsä tavoitteet moninkertaisesti. Silti hän jatkaa vaativien töiden tekemistä mieluummin kuin kehittelee itselleen vaivoja.
Vene on ollut telakalla jo neljä kesää, mutta Pirkko Saisiota ei oikeastaan harmita.
Hänen ja puoliso Pirjo Honkasalon viimeinen yhteinen paatti, Albertina-niminen purjevene, on rakas mutta hieman epäkäytännöllinen ja vanhanaikainenkin. Ja purjehtiminen nyt vain vaatii kropalta paljon: pitää jaksaa hypätä laiturille ja pitää hyvä tasapaino. 75-vuotiaalle sellaiset ovat jo kovia vaatimuksia.
”Olen yrittänyt vakuuttaa Honksua monta kertaa, että myydään vene. Sehän mätänee pian! Niillä rahoilla, jotka se vie, voisi mennä vaikka kuinka monelle hienolle jokiristeilyille”, Pirkko sanoo ja ehkä ihan vähän pyöräyttää silmiään, joiden katse muuten on valpas ja terävä. Syvässä äänessä on huvittuneisuutta ja lämpöä.
”Mutta hänelle luopuminen on vaikeampaa kuin minulle. On aina ollut.”
Pitkässä liitossa tottuu toisen ominaislaatuun. Perinpohjaisesta tuntemisesta oli erityistä hyötyä, kun Pirkko ja Pirjo tekivät yhdessä Orenda-elokuvaa, joka tulee elokuvateattereihin huhtikuussa. Se kertoo kahdesta naisesta, joita yhdistävät syyllisyys ja yhden miehen kohtalo.
Pirkko on käsikirjoittanut elokuvan ja näyttelee toista päärooleista, kirkosta vieraantunutta pappia Nataliaa. Toisessa pääroolissa on Alma Pöysti. Ohjaus on Pirjon.
Orenda oli vuosien projekti. Käsikirjoitus syntyi jo ennen korona-aikaa, kuvaamaan päästiin vasta 2023.
”Ei meidän kauheasti tarvinnut kuvauksissa keskustella, että mitä tuolla ja tuolla tarkoitit. Oli sillä tavalla helppoa. Muutenkin ajattelen, että onnistuimme aika hyvin pysymään kuvauksissa ammattimaisina”, Pirkko sanoo ja lisää sitten:
”Vaikka sitä toki pitäisi kysyä muilta kuin minulta.”
Tosin on Pirkolla ja Pirjollakin omat työkahnauksensa ollut. Ennen Orendaa he ovat tehneet yhteistyötä muun muassa Pirjon ohjaamassa Melancholian 3 huonetta -dokumentissa, johon Pirkko teki voice overin eli selostuksen.
”Jouduin sanomaan Honksulle, että älä huuda siellä niitä neuvojasi. Pane vain nauha pyörimään, minä kyllä teen sinulle eri versioita omassa tahdissani. Valitset sitten niistä, mutta älä lause kerrallaan ohjaa siellä!”
Eri versiot omassa tahdissa. Niin Pirkko kuvaa itseään ja Pirjoa. Hänen mukaansa toisen erilaisuuden hyväksyminen on hyvän parisuhteen salaisuus – eikä se muutu, vaikka vuodet kuluvat.
”Pitää antaa toiselle tilaa. On kahdenlaisia taiteilijaliittoja: Sellaisia, joissa toisella osapuolella on jokin muu työ ja hän myös hoivaa sitä taiteilijaa, väistyy itse valokeilasta. Sitten ovat liitot, joissa molemmat tekevät taidetta täyspainoisesti. Liitot kestävät minkä kestävät, eivät läheskään aina. Jälkimmäisissä on kuitenkin se etu, että molemmat ymmärtävät toisiaan.”
Ymmärtäminen ei ole aina helppoa, mutta mahdollista se on.
”Välillä olen itse henkisesti pois, välillä puoliso. Se pitää tunnistaa ja antaa niiden tilanteiden olla eikä tehdä niistä katastrofia. Kukaan ei ole hylkäämässä ketään vain siksi, että vetäytyy tai jokin työryhmä tulee hetkeksi kauhean läheiseksi ja sen kanssa viettää hirveästi aikaa.”
Pirkkokin on monet kerrat rakastunut johonkin työryhmään niin, että siitä ”on tullut ihan elämän sisältö”.
”Suhteessa pitää tajuta, mistä minkinlainen käytös johtuu. Että tästä asiasta tuo nyt puhuu ja minun pitää vain pitkästyä kuuntelemaan.”
”On lähes mahdotonta kertoa toiselle suhdettamme edeltävästä ajasta jokin sellainen muisto, jota hän ei olisi jo kuullut.”
Pitkästymistilanteissa Pirkon metodi on näyttää kiinnostuneelta ja olla kuuntelematta sanaakaan. Hän on kuulemma kehittynyt siinä oikein hyväksi.
”Katson silmiin ja ajattelen omiani. En sanaakaan pystyisi toistamaan. Jos toinen testaa, että mitä minä just sanoin, niin korvaan on kyllä yleensä jäänyt sen verran, että tilanteesta selviytyy.”
Sitä paitsi monet asiat ovat jo läpeensä tuttuja.
”On lähes mahdotonta kertoa toiselle suhdettamme edeltävästä ajasta jokin sellainen muisto, jota hän ei olisi jo kuullut.”
Pariskunta viettää myös huomattavia aikoja hiljaa eri huoneissa.
”Ei me voida edes katsoa televisiota yhdessä, koska Honksu ei katso televisiota. Ainoa ohjelma, jota yhdessä katsotaan, on kokkausohjelma Australian Master Chef, ja silloinkin puoliso nousee sohvalta jo vähän ennen mainoskatkoa. Ei osaa rauhoittua seuraamaan. On semmoinen levoton henkilö.”
Australian Master Chefissä Pirkkoa viehättää hyvä tunnelma.
”Olenko oppinut tekemään ruokaa sen perusteella? No en, ne reseptithän ovat ihan liian monimutkaisia. Lisäksi tuotteet ovat sellaisia, joita ei edes saa Suomesta.”
Pirkko tarkkailee ohjelman osallistujien ihmissuhteita.
”Niitä ihmisiä ei yllytetä toisiaan vastaan. Toiset kilpailijat aidosti itkevät ja lohduttavat, kun joku äänestetään pois. Se on inhimillisesti kauhean hienoa.”
Inhimillisyys, tunteet ja suuret linjat ovat aina kiinnostaneet Pirkkoa enemmän kuin yksityiskohtien pipertäminen, oli kyse sitten arjen askareista tai elämänfilosofiasta.
Hänen vuonna 2023 ilmestyneen Sopimaton-elämäkertansa kirjoittanut Heini Junkkaala on kertonut tuskailleensa sitä, että Pirkko muistaa monet asiat suurpiirteisesti ja suorastaan väärin. Faktojen tarkistamiseen kului aikaa, eikä kaikkien todenperäisyydestä voinut olla varma. Sopimaton on lähes tuhatsivuinen mammutti, joten taustatyötä oli paljon.
”Heini käytti vähän liikaa aikaa yksityiskohtiin. Selvitti kaksi ja puoli päivää sellaistakin tietoa, että minä vuonna minä liityin kirkkoon ja milloin erosin siitä. Olisi laittanut vain, että ’muutaman vuoden kuluttua’”, hän naurahtaa.
Elämäkerran kirjoittaja on Pirkon entinen oppilas Teatterikorkeakoulusta ja nykyinen läheinen ystävä.
Mikä saa Pirkon jatkamaan näyttelijänuraansa, kun voisi jo päästä helpommallakin? Hän on suomalainen ikoni, jonka aukikirjoitettu ansioluettelo ei mahtuisi tälle jutulle varattuun tilaan.
Vuonna 1975 julkaistusta Elämänmeno-romaanista alkanut ura sisältää muun muassa menestysromaaneja ja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, ohjaajan ja käsikirjoittajan töitä, merkittäviä näyttelijänrooleja ja oopperalibreton. Lisäksi Pirkko on työskennellyt Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina.
Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin nauttia elämästään Kruununhaan- ja Madeiran-kodeissaan ja kenties käydä välillä vaikka niillä jokiristeilyillä.
Silti helmikuisena kylmänä yönä 2023 hän paleli virolaisessa tunnelissa. Siellä kuvattiin Orendan kohtaus, jossa Pirkko Saision näyttelemä Natalia ja piispan roolissa nähtävä Hannu-Pekka Björkman kohtaavat ja käyvät tärkeän keskustelun.
”Se oli kauhea yö. Oli jäätävän kylmä. Kuvausryhmässä kahdelta ihmiseltä meni selkä sen kylmyyden takia.”
Myös Pirkko oli väsynyt ja kylmissään, pidemmän aikaa vaivanneet kropan säryt pahenivat. Kuvaukset kestivät illasta aamuneljään. Lopullisessa elokuvassa kohtaus kestää muutaman minuutin. Elokuvan teko on fyysisestikin raskasta työtä.
”Niin, olenhan minä oikeastaan ollut virallisesti eläkkeelläkin jo yli kymmenen vuotta. Mutta teen töitä ilokseni ja ilman paineita. Nautin taas kauheasti esimerkiksi työstä kameran edessä, vaikka etukäteen ajattelin, että jännittäisin sitä.”
”Kaipa työ on sitten vähän terveyden, nuoruuden ja kuolemattomuuden perässä juoksemista.”
Ja kun on tekemistä, ei ehdi murehtia vaivoja.
”Huomaan kyllä, jos olen liian kauan paikallani. Makaan iltaisin sängyssä ja rupean kuuntelemaan, että tuolla vihlaisi, mikähän se on. Ja oho, nyt tuommoinen kramppi. Löydän itsestäni tuhat sairautta siinä pikkuhiljaa. Kun taas teen töitä, kaadun iltaisin sänkyyn ja olen kahdessa minuutissa unessa”, Saisio sanoo ja sitten vähän huvittuu.
”Kaipa työ on sitten vähän terveyden, nuoruuden ja kuolemattomuuden perässä juoksemista.”
Niitä Pirkko ei oikeasti tavoittele, vaikka kieltämättä hänen oli vaikeaa tottua katsomaan kasvojaan Orendan kuvissa.
”Onhan se pieni sokki, kun ulkonäkö ei vastaa sisäistä tuntemusta eikä sitä kuvaa, jonka näkee kylpyhuoneen peilistä ilman silmälaseja. Kun sitten katsoin ensimmäisiä otoksia, niin olin että huh huh.”
Itsensä katsomiseen kuitenkin tottuu nopeasti. Sekin on ammattilaisuutta.
”Roolin kannalta ei ole olennaista se, miltä näytän, vaan tarina, jonka kerron.”
Sitten Pirkko vaikenee, sipaisee neuletakkinsa hihaa ja miettii hetken.
”Vaikka kyllä minä toisaalta olen ulkonäköasioissa vähän turhamainenkin.”
Turhamaisuudella Pirkko tarkoittaa muun muassa sitä, että vaatteiden pitää olla omantyyliset.
”Kai olen sillä tavalla muunsukupuolinen, että tunnen olevani väärässä sukupuolessa, kun minulla on hame päälläni. Oman aikani ihmisenä olen kuitenkin tullut toimeen senkin asian kanssa, että olen nainen.”
Pirkko iloitsee siitä, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän tarjottujen roolien puvustus vastaa omaa tyyliä.
”Nuorena teatterikoululaisena esimerkiksi näyttelin alistuvaa kotirouvaa, ja se ei kyllä oikein tyylinsäkään puolesta käynyt laatuun.”
Matka vaatimattomasta työväenluokkaisesta kodista palkituksi taiteilijaksi on ollut pitkä – mutta vain ulkoisesti tarkasteltuna.
”En oikeastaan tunne olevani lainkaan eri ihminen kuin lapsena. Jo silloin minulle oli selvää, että haluan kirjailijaksi, ja se on toteutunut.”
Oppikouluikäisenä hän mallaili omaa valokuvaansa kirjallisuushistorian oppikirjan mustavalkoisten, rakeisten valokuvien päälle. Niissä poseerasivat 1930–50-lukujen suurnimet.
”Halusin olla yksi heistä. Kunnianhimoni oli liittyä osaksi suomalaista kirjallisuutta. Kaikki muu on vain ekstraa.”
Sitä ekstraa on viime aikoina tullut toden teolla. Pirkko on ollut tänä vuonna suoranaisessa palkintosateessa. Hän on saanut Vartio-palkinnon elämäntyöstään kirjallisuuden parissa, Runeberg-palkinnon Suliko-romaanistaan sekä Suomen Kulttuurirahaston palkinnon. Viime vuonna autofiktiivinen Helsinki-trilogia ostettiin arvostettuun Penguin Modern Classics -sarjaan.
Käännökset ovat tuoneet kalenteriin paljon työmatkoja ja esiintymisiä ympäri Euroopan.
Ne ovat tarkoittaneet myös väsyttäviä lentomatkoja ja sosiaalisesti raskaita päiviä.
”Huomaan kyllä, että väsyn entistä helpommin ja palaudun hitaammin. Mutta Madeiralla toivun aika nopeasti, siellä on niin vähän sosiaalisia kontakteja. Suomessa elämä on sosiaalisempaa, mutta sekin auttaa. Energia synnyttää energiaa.”
Kun on saavuttanut paljon, ei ole enää valtavasti tavoiteltavaa.
”Itselleni en toivo oikeastaan mitään muuta kuin että pääsisin aikanaan saappaat jalassa pois. Maailmantilannetta mietin paljon. Toivon, että se muuttuisi edes vähän paremmaksi. Voisi uskoa, että lapsenlapsillanikin olisi toivoa elämässään”, Pirkko sanoo ja ääni pehmenee.
Elsa-tyttären kaksi lasta ovat rakkaita ja tärkeitä.
Kuolemaakin Pirkko on ajatellut. Se ei tosin johdu iästä.
”Mietin sitä paljon jo lapsena. Murrosiässä en paljon muuta miettinytkään kuin kuolemaa ja sitä, miksi täällä eletään.”
Vastaus ei ole selvinnyt vieläkään, tuskin selviääkään. Pirkko on aina ollut kiinnostunut hengellisyydestä ja uskonnoista. Hän kuvaa itseään ikuiseksi etsijäksi.
”Elän vähän sellaisessa epäröinnin maailmassa.”
Viime aikoina hän on seurannut somekanavissa eri uskontojen edustajia, erityisesti islamilaisia suufeja ja muutamaa hindulaista gurua, joilla on ”ihan mieletön huumorintaju”.
”Uskonnoissa minua kiinnostaa se, mihin ne syvimmiltään pyrkivät: jonkinlaiseen hurmaantumiseen maailmankaikkeudesta.”
Ehkä etsiminen onkin tärkeämpää kuin löytäminen. Etsijä katsoo maailmaa valppain silmin, löytää jatkuvasti jotain uutta tarinan arvoista. Niitä voi kertoa niin kauan kuin aikaa on.
Tarinan jälkikirjoitus ei Pirkkoa paljon kiinnosta.
”Mitähän minä siitä välittäisin, mistä minut muistetaan kuolemani jälkeen. Minähän olen silloin kuollut!”
Pienen tauon jälkeen hän jatkaa.
”Tai ehkä tajuntani jossain muodossa jatkaa sielunelämäänsä. Mutta tuskin sitäkään kiinnostaa, mitä täällä maailmassa minusta on ajateltu.”
Haastattelu on julkaistu Eevassa 4/2025.
