Rakennusmiehet huhkivat pihamaalla, sirkkeli huutaa kovaan ääneen. Nurmijärvellä sijaitsevan suuren omakotitalon pihamaalle valmistuu saunarakennus, iso terassi ja suurehko uima-allas.

Kirjailija Pirjo Tuominen, 84, on asunut täällä kaksin tyttärensä Aislan, 56, shetlanninlammaskoira Snipin ja Nellie-kissan kanssa miltei puolentoista vuoden ajan.

Idea yhteen muutosta oli Pirjon. Hän oli jäänyt leskeksi vuonna 2019, ja tytär puolestaan halusi palata Suomeen asuttuaan kolmekymmentä vuotta Sveitsissä. Äiti ja tytär päättivät ostaa yhteisen omakotitalon.

Sopiva kahden aikuisen naisen koti löytyi Nurmijärveltä. Se täytti kaikki kriteerit: tilaa oli riittävästi, liki 300 neliötä, talo oli melko uusi ja siinä on maalämpö. Puutarha on suuri. Se oli eritoten Pirjolle tärkeää. Ostopäätös tehtiin nopeasti, vain Pirjo piipahti paikalla. Aislalle riittivät myynti-ilmoituksen kuvat.

”Tämä on minulle kiva järjestely, sillä ikää tulee koko ajan lisää. Olen tavallaan tehnyt kuolinsiivouksen jo muuttaessani. Tästä kodista voin lähteä hautausmaalle tai hoitokotiin”, hän sanoo.

Äidin ja tyttären yhteiselo on sulavaa. Etätöitä kansainvälisessä yrityksessä tekevä Aisla päättää yhteisten tilojen sisustukseen liittyvät valinnat, ja se sopii Pirjolle. Hänen omaa valtakuntaansa on talon alakerta, joka on täynnä ”mummokamaa”. Tilassa on suuret kirjahyllyt, jotka on täytetty hänen edesmenneen puolisonsa Rauno Tuomisen keräämällä kirjastolla.

”Tuntuu kuin olisin muuttanut takaisin yhteen mieheni kanssa, sillä Aisla on luonteeltaan hyvin vahvasti isänsä tytär. Hänellä on samat hyvät ja huonot puolet kuin miehelläni, jonka kanssa ehdin elää 57 vuoden ajan”, Pirjo sanoo ja nauraa päälle.

Pehtoori. Sillä nimityksellä Pirjon isoisä kutsui häntä lapsena. Tyttö oli kuulemma jo silloin kova pomottamaan. Nuorena Pirjo haaveili toimitusjohtajan tehtävistä ja haki kauppakorkeakouluun. Siellä Pirjo huomasi nopeasti, ettei ollut numeroihmisiä. Sen sijaan taloushistoria ja markkinointi kiinnostivat häntä.

”Miehen sieltä löysin, vaikka se ei ollut tarkoitukseni. Ensimmäisen talven kopioin hänen talousmatematiikan laskujaan.”

Opiskeluaikoina alkanut rakkaus syveni, ja pari avioitui vuonna 1962. Vuodet vierähtivät lapsiperheen arjen ja työelämän pyörityksessä.

Pirjo oli 39-vuotias, kun hänen tuottelias kirjailijanuransa alkoi.

”Kun lapset menivät kouluun, minulle jäi ylimääräistä aikaa ja ryhdyin kirjoittamaan enemmän.”

Oli vuosi 1978, ja esikoisteoksen nimeksi tuli Mariaana, Vantaan tytär. Tosin tarinoiden kirjoittamisen Pirjo oli aloittanut jo heti lukemaan ja kirjoittamaan opittuaan.

Kirjailija Laila Hirvisaari oli Pirjon hyvä ystävä ja luokkatoveri. Ekonomiksi valmistunut Pirjo halusi Lailan esimerkin rohkaisemana kirjoittaa liike-elämää käsittelevän romaanin. Se ei kuitenkaan saanut kustantamoja 1970-luvun lopulla innostumaan.

Silloin Rauno kehotti vaimoaan kirjoittamaan historiallisen rakkausromaanin.

”Siitä se sitten lähti.”

Pirjo on tullut tunnetuksi historiallisista romaaneistaan ja kirjasarjoistaan. Kirjailijan työnsä ohella hän on työskennellyt mainostoimittajana, tiedotuspäällikkönä, paikallisradion toimitusjohtajana ja yrittäjänä. Paikallisradio vaihtoi nimeä monesti 1990-luvun yritysjärjestelyissä. Se toimi Harjavallassa ja Huittisissa ja on nyt osa Iskelmä-radiota.

”Uran luominen liike-elämässä oli minulle nuoresta asti äärimmäisen tärkeää. En koskaan suunnitellut kirjailijan uraa. Sen piti olla harrastus.”

Jos ihan rehellisiä ollaan, Pirjo ei ole koskaan suhtautunut kirjoittamiseen intohimoisesti, saati ajatellut itseään kirjailijaksi.

”Se ei ole minun identiteettini. Kirjoittaminen on työ muiden joukossa enkä itse liitä siihen taiteilijuutta.”

Kirjailija itse arvelee, että hänen teoksensa ovat suosittuja, koska ne ovat helppolukuisia, niissä on samastuttavat henkilöhahmot ja niiden tarinat nivoutuvat historiaan ja maailman tapahtumiin. Valtaosa Pirjon teoksista kuvaa elämää Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla.

Kun Pirjo asui perheensä kanssa Kokemäellä Satakunnassa, hän sai usein palautetta paikallisilta miehiltä. Pirjon Satakunta-kirjasarja kertoi alueen historiasta 1910-luvun alusta sodanjälkeisiin vuosiin romanttisen tarinan siivittämänä.

Kyselyitä tapahtumien etenemisestä tuli niin torin kalakauppiaalta kuin metsäkoneen päällä raivauspuuhissa istuneelta metsuriltakin. Kerran miespuolinen ihailija nappasi Pirjon syliinsä, nosti ilmaan ja hihkaisi: Minun kirjailijani!

”Kokemäkeläiset isännät vaativat minua kirjoittamaan sarjaan neljännen osan. He halusivat tietää, mitä pääparille tapahtuu ja saavatko he lopulta toisensa.”

Toisaalta joku on joskus ehdottanut, että ”voisit joskus kirjoittaa jotain kunnollistakin”. Yksi sukulainen tokaisi kerran Pirjon olevan kioskikirjailija. Kritiikkiä on tullut myös siitä, että teokset eivät ole tarpeeksi syvällisiä.

”Mitä kirjassa pitää olla, että se on syvällinen? Sitä pohdin monesti. Ehkä kriitikot ovat lukeneet teoksiani väärin. He ovat lukeneet vain stoorin, eivät aikaan ja tapahtumiin sidottua tarinaa niiden taustalla.”

Mitä on suru? Olenko ollut surullinen? Vai olenko tunteeton ihminen? Näitä kysymyksiä Pirjo on mietiskellyt viimeisen neljän vuoden aikana, kun hän on elänyt leskenä.

Hänen mielestään suru on musta synkkyys, johon joku vaipuu ja kadottaa elämän- ilonsa menetettyään rakkaansa.

Pirjo itse ajattelee kokeneensa suuren menetyksen. Samalla hän tuntee helpotusta siitä, ettei puolison tarvinnut enää kärsiä kivuistaan.

”Totta kai minun oli vaikeaa ensin tottua elämään yksin miltei 60 yhteisen vuoden jälkeen, mutta minulla oli aina omat työni ja menoni, joten elämäni ei päättynyt”, hän sanoo.

”Eniten olen kaivannut sitä, että menetin fantastisen keskustelukaverin, jonka kanssa saatoin aina puhua työstäni ja historiasta.”

Rauno Tuominen sairasti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta eturauhassyöpää. Pari viimeistä vuotta olivat sairauden vuoksi vaikeita, mutta niitä edelsivät hyvät yhteiset ajat. Tuomiset viettivät syksyt ja keväät yhteisellä loma-asunnollaan Turkissa, Siden kupeessa.

Rauno oli jäänyt sairauseläkkeelle teollisuusjohtajan tehtävistä jo vuonna 1991 ja ehti olla pois työelämästä 30 vuotta ennen menehtymistään.

”Hänellä oli syvä masennus, depressio gravis. En ole koskaan ollut niin yksin kuin silloin, kun vaativissa työtehtävissä ollut mieheni ei enää jaksanut nousta ylös sängystä.”

Alkuvaiheessa Pirjo kysyi masennukseen sairastuneen miehensä lääkäriltä, miten hänen tulisi suhtautua tilanteeseen. Lääkäri kehotti Pirjoa kohtelemaan puolisoaan kuin tämä ei olisi laisinkaan sairas. Sitä neuvoa Pirjo pyrki parhaansa mukaan noudattamaan, mutta helppoa se ei ollut.

”Niiden vuosien aikana opin, ettei kukaan ole kiinnostunut sairastuneen puolison hyvinvoinnista”, Pirjo sanoo.

”Sairaan kuulumisia kysellään, mutta hänen kumppaniltaan ei tiedustella, miten tämä voi. Ihmiset ympäriltä häviävät, kun heitä eniten tarvitsisi.”

Ihmiset, joita Pirjo oli luullut ystävikseen, jättäytyivät taka-alalle.

Lapsiinsa hän ei halunnut turvautua. Se olisi ollut nuorilta, juuri elämäänsä aloittelemassa olevilta aikuisilta, liikaa vaadittu.

Jotenkin hän selvisi, yksin.

”Olen kova tyyppi. Ei minulla ollut vaihtoehtoja, oli pärjättävä. Sen tietää jokainen, jonka läheinen sairastuu vakavasti.”

Miehensä syöpäsairauden edetessä Pirjo yritti saada omaishoitajan statusta, mutta ei onnistunut.

Kun ylimääräistä apua ei herunut ja Raunon sairaus eteni, Pirjo osti markkinoiden kevyimmän pyörätuolin. Sen hän jaksoi nostaa autoon. Raunon kuoleman jälkeen hän lahjoitti sen Punaiselle Ristille.

Pirjo uskoo perineensä uppiniskaisen luonteen isoäidiltään ja isältään, joka kaatui sodassa, kun Pirjo oli kymmenen kuukauden ikäinen.

”Isättömyys vaikutti minuun paljon, sillä jouduin ottamaan hyvin varhain vastuuta itsestäni.”

Hän arvelee resilienssinsä eli psyykkisen palautumiskykynsä olevan sen ansiosta hyvä.

”Uskon, että vaikeudet kasvattavat ihmistä – lastakin.”

Pirjon tuorein romaani Hyvästit vinttikamareille julkaistiin toukokuussa.

”Ensi keväänä on tulossa vielä yksi eli vihoviimeinen kirja. Sitä naputtelen nyt, jos silmät vain sallivat.”

Pirjolta on leikattu kaihi ja jälkikaihi. Ongelmia aiheuttaa myös glaukooma eli silmänpainetauti, johon hoidot eivät ole tepsineet.

Ajatus kirjailijan uran lopettamisesta ei tuntuisi miltään.

”Toisaalta aivot ovat kuin koira – aina valmiina miettimään, mitä kivaa nyt tehtäisiin. Ne eivät halua laiskana lötkötellä vaan kaipaavat töitä.”

Kirjoitustyön jättämistä enemmän Pirjoa kirpaisisi, jos hän joutuisi luopumaan ajokortistaan. Hän sai sen vuonna 1957.

Missään tapauksessa Pirjo ei usko jäävänsä toimettomaksi. Vuosien mittaan lukulistalle on kertynyt paljon kirjoja, joille ei ole ollut aikaa. Erityisesti sotakirjallisuus ja vanhemmat teokset kiehtovat häntä.

”Äänikirjoja en kuuntele, mutta kyllä minä niistä rahaa saan”, hän sanoo ja nauraa.

Pirjo tietää muuttuneensa vuosien varrella paljon. Nuorempana hän sanoo olleensa nokkava ja itsetietoinen, ajatelleensa olevansa kaikessa ”aika hyvä”.

Kun elämä potkaisi, ajatukset muuttuivat. Kirjailijasta tuli aiempaa lempeämpi.

”Elämä on tehnyt minut nöyräksi, koska se on kohdellut minua kovalla kädellä”, Pirjo sanoo.

”Puolisoni sairastumisen raskaat vuodet ovat kouluttaneet minua eniten. Kirjoittaminen on ollut myös lohtu ja turvapaikka vaikeina aikoina.”

Kahdeksankymppinen suhtautuu elämän rajallisuuteen rauhallisesti.

”Tulevaisuutta ei tarvitse miettiä, koska sitä ei kauheasti ole. Aika lähellä käytävän päässä on ovi, joka aukenee vain yhteen suuntaan”, Pirjo sanoo.

”Suhtaudun kuolemaan realistisesti. Se on kaikilla jossain kohtaa edessä.”

Pirjo ajattelee, että joskus mahdottomilta tuntuvat asiat voivat olla myös siunauksia. Kun ihminen joutuu menemään lihamyllyn läpi, jäljelle jäävistä paloista on pakko rakentaa jotain uutta.

Kuten nyt, kun äiti ja tytär saavat jakaa yhteistä arkea vuosikymmenten tauon jälkeen.

”Tämä elämänvaihe on loistava. Sanonnan mukaan joku nauttii elämästään täysin siemauksin. Tämä on nyt juuri sitä.”

Juttu on julkaistu Eevassa 8/2023.