"Elämäni tärkein käännekohta oli päätös irtisanoutua työstäni vailla tietoa tulevasta. Siihen johti elämäntilanteeni: moni asia eskaloitui yhtä aikaa ja oli pakko muuttaa jotain.
Tuolloin oli vuosien 2015 ja 2016 vaihde ja minulla oli vakituinen ja hyvin palkattu työ henkilökohtaisena pankkineuvojana. Olin työskennellyt pankissa jo vuosia, edennyt määrätietoisesti ja suorittanut lisätutkintoja, joita pankki tarjosi. Hoidin asuntolainoja ja pienempiä sijoituksia, tapasin ihmisiä ja kuulin heidän tarinoitaan.
Työni oli mielenkiintoista, mutta vähitellen se muuttui stressaavammaksi, kun pankissa vähennettiin porukkaa ja työmäärä kasvoi. Alkoi olla hirveä kiire, ja vaadittiin paljon joustamista ja panostamista. Minulle olisi sopinut paremmin tehtävä, jossa saisin syventyä yhteen asiaan kunnolla.
Tuntui, että olin koko ajan askeleen jäljessä ja jatkuvassa valmiustilassa, enkä ehtinyt pysähtyä. Työni ei ollut enää omissa käsissäni.
SAMAAN AIKAAN ELIN vaikeaa aikaa henkilökohtaisessa elämässäni. Isän puolen sukuni on hyvin pieni. Tätini, jonka kanssa olin läheinen, oli sairastunut syöpään kymmenen vuotta aikaisemmin. Isäni asui ulkomailla, joten minä olin tätini lähiomainen ja tukihenkilö koko sairauden ajan.
Se oli raskas ja pitkä polku. Välillä olin hänen luonaan syöpäsairaalassa ja mietimme, ovatko viimeiset hetket käsillä. Sitten saattoi mennä pari vuotta paremmin, mutta koko ajan tuntui, että kävelemme ohuella jäällä.
Vuonna 2014 tätini joutui saattohoitoon ja kuoli varhaisessa eläkeiässä. Olin hänen rinnallaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Ihmisen kuolemasta seuraa suuren surun lisäksi valtavasti työtä: järjestin hautajaiset ja tyhjensin tätini asunnon. Se oli hirveää, mutta hautajaisten jälkeen ajattelin, että ehkä nyt vähitellen helpottaa.
Sitten rakas isoisäni kuoli. Olin juuri selvinnyt yksistä hautajaisista ja piti alkaa järjestää seuraavia. Vapaa-aikani meni pitkälti näissä tunnelmissa ja kun töissäkin oli raskasta, kynttiläni paloi molemmista päistä. Mietin, että mikä tahansa on parempaa kuin tämä.
Läheisteni kuolemat olivat muistuttaneet, että koskaan ei tiedä, milloin oma aika täällä päättyy. Ajatus vaikutti minuun ja antoi rohkeutta. Minulla oli nälkä elää, enkä halunnut jäädä voivottelemaan.
Päätin, että mieluummin etsin sopivaa työtä pitkään kuin teen jotain, joka ei palvele minua. Niinpä irtisanouduin.
ANNOIN ITSELLENI AIKAA aikaa kolme kuukautta. Lupasin, että sen kuluessa päätän, mitä teen seuraavaksi.
En kuitenkaan ehtinyt pohtia asiaa päivääkään.
Silloinen mieheni kohtasi sattumalta sisustussuunnittelija Susanna Venton ja kuuli, että tämä etsi assistenttia. Mieheni tiesi, että olin miettinyt, kuinka pääsisin töihin sisustusalalle.
Piirsin ja maalasin paljon jo pienenä lapsena ja visuaaliset ärsykkeet vaikuttivat minuun voimakkaasti. Sain migreenikohtauksia kirkkaista väreistä, ja pidän edelleen kovia valoja häiritsevinä.
Kauneudentajun olen perinyt isoisältäni. Hänellä oli kukkakauppa ja hän harrasti maalausta ja kuvanveistoa. Isovanhempieni koti oli kaunis. Siellä oli paljon antiikkikalusteita ja taidetta. Kun vierailin heidän luonaan, upposin maailmaan täysin.
Mummini ja äitini raahasivat minua lapsena huonekalukirppareille ja divareihin. Silloin se oli mielestäni käsittämättömän tylsää, mutta uskon, että silläkin on ollut iso vaikutus visuaalisuuteeni.
Sisustaminen olikin kiinnostanut minua jo nuorena ja olin miettinyt alan opiskelua. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään kokemusta.
Kun mieheni sitten tuli kotiin irtisanoutumistani edeltävänä päivänä ja kertoi vinkanneensa minusta Susanna Ventolle, sanoin, että hän on ihan hullu. Hän ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan vaan soitti Susannalle ja antoi puhelimen sitten minulle.
Kerroin hänelle, että idea on ihan pimeä, enkä ole työskennellyt sisustuksen parissa ikinä. Hän tahtoi kuitenkin tavata minut.
Seuraavana päivänä menin hänen työhuoneelleen ja kerroin, ettei minulla ole tarjota mitään muuta kuin oma haluni päästä alalle ja etten arastellut aloittaa ihan alusta.
Hän palkkasi minut, ja muutaman vuoden olimme kuin paita ja peppu. Niinä vuosina opin alasta kaiken tarvittavan.
NYKYISIN TYÖSKENTELEN itsenäisesti ja teen sisustuksia erityisesti kuvauksiin. Sisustusstailistin työ ei ole siisti sisäduuni. Päivät ovat usein pitkiä ja hektisiä, työhön kuuluu paljon roudaamista ja se on projektiluontoista – toimeksiannot saattavat tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla.
Työni on rankkaa, fyysistä ja sairaan kivaa. Nautin yrittäjän itsenäisyydestä, ja vaikka projektiluontoisuus on toisaalta raskasta, se pitää työn mielenkiintoisena. Työni vie paljon enemmän aikaa kuin pankkityö, mutta se ei silti uuvuta minua, sillä se on niin inspiroivaa.
Kaikki nämä kokemukseni ovat saaneet minut oivaltamaan, että olen vahva ja jaksan ja pystyn enemmän kuin luulin.
Ennen vastoinkäymisiäni pidin itseäni heikompana ja aliarvioin sietokykyäni.
Nyt tiedän, että on oltava rohkea ja tehtävä vaikeita asioita, jos haluaa elää oman näköistään elämää. Toivon, että uskallan jatkossakin elää niin.”
Juttu on julkaistu Trendissä 03/2022.
