Piispa Kaisamari Hintikka pahoinpideltiin nuorena, ja se avasi hänen silmänsä: ”Kaikki väkivallan osapuolet tarvitsevat apua”
Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka uskoo, että lähisuhdeväkivallan vähentäminen alkaa puhumisesta. ”Jokainen, joka kertoo tarinansa, on rohkea. Tärkeää olisi myös kuulla heitä, jotka ovat olleet väkivallan tekijöitä”
Kun Kaisamari Hintikka valittiin Espoon hiippakunnan piispaksi vuonna 2018, hän alkoi nostaa esiin lähisuhdeväkivallan uhrien asemaa. Se ei ollut helppoa.
”Yritin keskustella tästä asiasta esimerkiksi kirkon perheneuvojien kanssa. Aihe on kuin saippua. Kaikki tietävät, että lähisuhdeväkivaltaa on, mutta asia jää aina jotenkin ilmaan.”
Syyskuussa pidetyssä piispainkokouksessa Kaisamari nosti esiin lähisuhdeväkivallan yhtenä asioista, joista sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että evankelis-luterilaisessa kirkossa vaietaan.
”Hiljaisuus asian ympärillä on edelleen syvä. Kuitenkin kuka tahansa voi joutua lähisuhdeväkivallan uhriksi”, hän sanoo.
”Tunnen kirkon työntekijöitä, jotka ovat kokeneet henkistä tai fyysistä lähisuhdeväkivaltaa. Väkivallan tekijöitä en taas ainakaan tiedä tuntevani, vaikka tilastollisesti on todennäköistä, että heitäkin on joukossa. Tekijöistä puhumme vieläkin vähemmän kuin väkivallan kokijoista.”
”Minulla on pieni kokemus siitä, miten absurdiksi oma toiminta voi muuttua väkivallan uhan alla.”
Kaisamari hakattiin pahasti, kun hän oli teini. Se avasi hänen silmänsä väkivallan vaikutuksille. Lisää näkökulmia aiheeseen hän sai työskennellessään Luterilaisessa maailmanliitossa, joka on vuosikymmenien ajan jo tehnyt töitä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi.
”Minulla on pieni kokemus siitä, miten absurdiksi oma toiminta voi muuttua väkivallan uhan alla. Siksi kiinnitän huomiota väkivaltaan ja haluan puuttua siihen myös omassa työssäni.”
Kaisamari painottaa, ettei hänen kokemansa kertaluonteinen väkivalta ei ole missään nimessä samaa kuin pitkään jatkuva perhe- ja lähisuhdeväkivalta.
”Ajattelen kuitenkin, että niiden dynamiikassa on jotain samaa. Molempiin liittyy järjetön toivo ja ripustautuminen.”
”Kun sain ylitettyä pelon kynnyksen, koulu alkoi taas sujua vanhaan malliin.”
13-vuotiaana Kaisamari liikkui vähän aikaa jengissä, joka kokoontui Helsingin Kumpulassa. Sinne tuli porukkaa eri puolilta kaupunkia. Kaisamari puhui sivu suunsa porukan tekemisistä koulunsa opettajalle, minkä jengi päätti kostaa.
Yhtenä iltana Kaisamarin kotona soi puhelin: tule tänne katsomaan, kun yksi idiootti saa turpaansa.
”Lähdin tohkeissani tajuamatta, että se idiootti olin minä. Se meni jotenkin niin, että minulle sanottiin, että kohta saat turpaan, mutta hae sitä ennen kioskilta tupakkaa.”
Kaisamari olisi voinut kertoa väkivallan uhasta kioskin myyjälle, muttei sanonut mitään. Hän vain toivoi, että tilanne laukeaisi ostosreissun aikana.
”Ripustin toivoni siihen, että jos olen kiltti ja kuuliainen, niin ehkä ne eivät tee minulle mitään. Vielä ensimmäisten potkujenkin jälkeen sanoin, että ollaanhan me sitten tämän jälkeen vielä kavereita.”
Kaisamaria hakattiin ja potkittiin joukolla. Sen jälkeen hänen käskettiin kertoa muille, että pahoinpitelijöinä olivat olleet tuntemattomat. Jos hän ei toimisi kuten oli käsketty, hänet hakattaisiin uudestaan. Kaisamari teki kuten käskettiin.
Oli kevätlukukauden loppu. Kaisamari ei enää mennyt kouluun ennen kesälomaa ja kieltäytyi palaamasta sinne myös syksyllä, koska pelkäsi hakkaajiaan. Lopulta hänet sai palaamaan koulun rehtori, joka onnistui selvittämään asioiden todellisen laidan.
”Kun sain ylitettyä pelon kynnyksen, koulu alkoi taas sujua vanhaan malliin.”
”Uskon, että häpeän ja vaikenemisen ilmapiiri on mahdollista murtaa.”
Toivon pitäisi Kaisamarin mielestä olla osa yhteiskunnallista keskustelua.
”Haluaisin, että toivo liittyisi sekä yksilöön että Suomeen yhteiskuntana. Että saisimme lähisuhdeväkivaltaan liittyviä lukuja pienemmiksi. Se, että asiasta puhutaan, on tärkeä askel.”
Hän vertaa tilannetta 1980-luvun itsemurhalukuihin Suomessa. Ne olivat korkeat, mutta tilanteeseen puututtiin.
”Sama voisi tapahtua myös lähisuhdeväkivaltaan liittyen. Uskon, että häpeän ja vaikenemisen ilmapiiri on mahdollista murtaa.”
Parisuhteessa väkivallan tekijä voi olla mies tai nainen, mutta tilastojen ja tutkimusten ansiosta tiedetään, että nainen joutuu useammin parisuhde- ja perheväkivallan kohteeksi kuin mies.
”Meidän pitäisi pohtia, millaisen miehen mallin tämä kulttuuri ja yhteiskunta tarjoavat. Siinä on jotain sellaista, joka purkautuu väkivaltana niitä kohtaan, joiden pitäisi olla kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia. On mietittävä, miten saamme katkaistua väkivaltaisten suhteiden ketjun, ettei se siirry sukupolvelta toiselle.”
Kaisamari ajattelee, että tärkein vaihe lähisuhdeväkivallan kulttuurin purkamisessa on sitä ympäröivän hiljaisuuden murtaminen.
”On tärkeää kuulla väkivaltaa kokeneiden tarinoita. Jokainen, joka uskaltaa antaa omalle tarinalleen nimen ja kasvot, on rohkea. Moni jättää tarinansa kertomatta, koska pelkää tai häpeää. Tärkeää olisi myös kuulla heitä, jotka ovat olleet väkivallan tekijöitä, mutta onnistuneet irrottautumaan siitä roolista.”
”Kaikki väkivallan osapuolet tarvitsevat apua ja tukea.”
