Peter Franzén täytti viime vuoden elokuussa viisikymmentä vuotta, mutta sitä ei hänestä huomaa. Hyväkuntoisen näyttelijän olemus on joustava ja askel rivakka. Silmät tuikkivat välillä innostuksesta kuin nuorella pojalla.

Viime vuonna Peter teki ensimmäistä kertaa aikoihin töitä kotimaassaan. Hän näytteli ensin jännityssarjassa Helsinki-syndrooma. Kahdeksanosainen televisiosarja valmistuu loppuvuodesta.

”Sen tekemisen oli hauskaa jo senkin takia, että pääsin puhumaan roolissani suomen kieltä. Heti sarjan kuvaamisen jälkeen alkoi Hamsterit-elokuvan filmaus. Se tuntui suorastaan kunnialta, sillä arvostan suuresti kirjailija Veikko Huovista ja hänen upeaa maailmankuvaansa.”

Huovinen kertoo kirjoissaan, miten ihmisten pitäisi suhtautua toisiinsa: olla armeliaita ja kuitenkin tarvittaessa ankaria, yleensäkin hyviä ihmisiä.

”Hamsterien kuvaaminen oli toisaalta taiteellisesti haastavaa ja toisaalta rentoa. 1950-luvulle sijoitettu maailma oli hauska ja absurdi, irrallaan tästä ajasta ja kuitenkin monella tavalla niin samanlainen.”

Peter ei työskennellessään mielellään yövy hotelleissa.

”En pysty nukkumaan niissä, ja stressaannun unettomuudestani. Olen iloinen, että minulle yleensä järjestetään muunlainen asumisratkaisu. Esimerkiksi Tampereella filmatessani Hamstereita minulla oli kiva asunto vanhassa talossa aivan keskustassa, ja minulla oli oma sauna. Kun asun tavallisessa asunnossa, tunnen olevani ihminen. Hotellissa laitostun, ja se on pahinta mitä tiedän.”

Peterin lapsuus sijoittuu 1970-luvulle. Kaksitoista vuotta sitten hän julkaisi omiin kokemuksiinsa perustuvan esikoisteoksensa Tumman veden päällä. Kirja on hauska, herkkä ja myös rankka kuvaus erään pikkupojan elämästä Keminmaalla.

”Lapsuuteni Keminmaalla oli ajoittain ahdistavaa. Isäpuolessani, poliisissa, oli synkkä puoli. Alkoholi laukaisi sen, juomisesta seurasi riehumista ja väkivaltaa. Kun se kohdistui äitiin, pelkäsin hirveästi, että äiti kuolee.”

Isäpuolesta on myös mukavia muistoja, mutta häneen ei voinut koskaan luottaa varauksetta. Lapsi on täysin aikuisen armoilla ja vaistoaa tapahtumat herkästi. Nuoren Peterin elämä oli tarkkailua.

Onneksi viiden kilometrin päässä sijaitsi mummola. Siellä oli aina hyvä ja turvallinen olo. Pappa oli pojalle miehen malli. Peterin oma isänsä asui kaukana Helsingissä, joten he tapasivat harvoin.

”Kun tulin kouluikään, äiti jätti isäpuolen. Se oli meille kaikille kolmelle, äidilleni, siskolleni ja minulle, valtava helpotus.”

Isäpuoli on nyt kuollut. Peter Franzén kantaa kuitenkin lapsuutta mukanaan. Hän pitää sitä tärkeänä.

”Täytyy ymmärtää, mitä itselle on tapahtunut. Jos lapsuutensa kieltää, siitä tulee uusia traumoja. En ole katkera, mutta en anna anteeksi tiettyjä asioita. Miksi pitäisikään?”

”En ole koskaan käynyt terapiassa. Ei sellaisista aikoinaan edes puhuttu mitään, saati että siihen olisi ollut mahdollisuus.”

Näyttelijän työ on itsessään terapiaa, Peter Franzén arvelee. Hän on saanut kertoa oman itsensä kautta erilaisista ihmiskohtaloista ja purkaa tunteitaan.

Lopulta kukaan ei tiedä, miksi näyttelijä tekee tietyn roolin tietyllä tavalla – roolin tekeminen pohjautuu elettyyn elämään.

Peter on saanut tukea läheisiltään. Hän on voinut itkeä muistojaan, ja joku on aina rapsuttanut tai halannut.

”Lapsuuden sanotaan olevan ihmisen parasta aikaa. Itse muistan ajatelleeni, että tällaista elämän kuuluukin olla, kun en muusta tiennyt. Kasvaessani heräsin ja huomasin, ettei moni lapsuuteeni kuulunut asia ollut sydämellistä tai edes inhimillistä.”

Väkivallan ei pitäisi kuulua elämään.

”Se on pelottavaa, ja silti väkivalta muuttuu jatkuessaan normaaliksi. Se on hirveää. Muistan lapsuuden väkivaltaiset kohtaukset tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kaikki on pysynyt kirkkaana mielessä.”

Peter kauhistelee välinpitämättömyyttä. Väkivallan lisäksi se on toinen asia, joka saattaa tuhota lapsen elämän. Lapsen maailma on muutenkin raaka.

”Jos vanhemmat eivät pidä huolta omasta pesueestaan, se on järkyttävä kohtalo lapsille. Kodin pitäisi olla turvallinen paikka, mistä saa empatiaa ja elämänohjeita.”

Esikoisromaaninsa jälkeen Peter Franzén on kirjoittanut kaksi muuta romaania. Samoilla silmillä perustuu myös osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Kolmas teos, Särkyneen pyörän karjatila, on yhteen päivään sijoitettu tragikoominen romaani.

Tumman veden päällä -kirjan tapahtumista Peter on ohjannut myös samannimisen elokuvan.

Peterillä on jatkuvasti jokin kirjoitustyö meneillään. Hän on kirjoittanut yhtä kirjaa, historiallista romaania, nyt neljä vuotta. Samaan aikaan tekeillä on nykyaikaan sijoittuva romaani sekä käsikirjoituksia elokuviin.

”Kirjat ovat jääneet viime aikoina vähän käsikirjoitusten jalkoihin. Kirjoittaminen on siitä helppoa työtä, että sitä voi tehdä missä vaan, missä löytyy omaa aikaa.”

Kotona Etelä-Ranskassa paras kirjoitusaika on aamuisin, kun Peter on ensin syöttänyt perheen maatilan hevoset, vuohet ja kanat ja saanut samalla liikuntaa ja happea keuhkoihin.

”Sen jälkeen on mukava istua omaan kammioon kirjoittamaan.”

Pitkän näyttelijänuran jälkeen Peter on havainnut kirjoittavansa yhä enemmän elokuvallisesti. Hän näkee tapahtumat päässään kuvina, elokuvan tavoin.

”Parhaat tarinat syntyvät intuitiivisesti. Perustarinan pitää olla inhimillinen ja koskettaa lukijaa.”

Peter on siitä onnellisessa asemassa, että tekipä hän mitä vain, hän pitää työstään. Hän on sitä mieltä, että jos on lahjoja, niitä pitää käyttää.

”Omia vaistojaan pitää kuunnella ja jalostaa. Niiden avulla pystymme käsittelemään asioita älyllisesti, emotionaalisesti ja teknisesti. Intuitiota ei arvosteta niin paljon kuin pitäisi. Minulle sillä on kaikkein suurin arvo. Intuitioon luottaminen, sitä kuunteleminen ja sen seuraaminen on taito, joka kaikkien pitäisi koulia itsessään.”

Yksitoistavuotiaana Peter Franzén sai roolin Kemin kaupunginteatterin Sound of Music -musikaalissa. Hän näytteli Kurt-poikaa. Kokemus jätti lähtemättömän jäljen. Teatterikorkeakouluun hän pääsi toisella yrittämällä ja alkoi saman tien saada töitä, niin näyttämöllä kuin valkokankaallakin.

Lukuisista rooleista mieleen jäävin on ollut Kuningasjätkä-elokuvan päähenkilö. Peter on siinä tukkijätkä, jota karhu on purrut päähän. Hänet palkittiin roolista Jussi- patsaalla.

Peter muistelee lämmöllä elokuvan tekoa. Hän tutustui sitä tehdessään legendaarisiin näyttelijöihin, kuten Sulevi Peltolaan, Esko Nikkariin ja Vesa Mäkelään.

”He ottivat minut tavallaan oppipojaksi. Ohjaaja Markku Pölönen antoi minulle vapaat kädet ja ohjeisti hienovaraisesti. Se oli ensimmäinen pitkä elokuva, jonka sain tehdä arvostamani ohjaajan kanssa.”

Myös Rukajärven tie ja Pahat pojat jäivät mieleen. Jälkimmäisen yhteydessä neljän päähenkilön, eli Peterin, Lauri Nurksen, Jasper Pääkkösen ja Niko Saarelan välille syntyi tiivis veljeys.

Viime vuosina Peter Franzén on ollut mukana kanadalais-irlantilaisessa Viikingit-sarjassa. Hän näytteli siinä Norjan ensimmäistä kuningasta Harald Kaunotukkaa.

Kansainvälisen sarjan tekeminen poikkesi suomalaisista tuotannoista. Rahaa käytettiin paljon enemmän. Tekijäryhmässä oli kolmisensataa ihmistä, ja he viettivät neljä vuotta yhdessä. Ohjaajia oli monta, yksi ohjaaja saattoi tehdä vain kaksi jaksoa.

”Käsikirjoitus oli yhden henkilön luomus. Hän on brittiläinen Michael Hirst. Kävimme hänen kanssaan yksitellen syömässä ja keskustelimme rooleista. Näyttelijät saivat olla uskomattoman paljon mukana omien rooliensa kehittelyssä, pääsimme jopa ideoimaan kohtauksia.”

Kun on vuosien ajan kymmenen kuukautta vuodessa aina sama roolihenkilö, niin tavallaan elää jo sen toisen elämää. Näiden vuosien aikana ulkonäkökin muuttui: Peterillä oli pitkä tukka ja parta.

”Uniini rooli ei sentään tullut, mutta jotenkin tunsin olevani paitsi Peter Franzén myös Harald Kaunotukka. Monet ihmiset ympäri maailmaa tunnistivat minut ja tulivat sanomaan: ’Terve, olet kuningas Harald!’ Elin kuin kaksoiselämää.”

Viikinkien filmausaikana Peter teki vain yhden muun työn. Hän oli mukana toisen maailmansodan aikaan sijoittuvassa draamassa Ashes in the Snow.

Isäksi Peter Franzén tuli neljätoista vuotta sitten, kun hän sai vaimonsa, näyttelijä Irina Björklundin kanssa Diego-pojan. Lapsen synnyttyä Peteriä jännitti, osaako olla hyvä vanhempi. Hänelle hyvän isän malli oli hänen äidinisänsä, turvallinen ja lämmin mies, sotasankari ja esikuva.

”Pidän tietysti paljon omasta isästäni, ja nykyisin meillä on hyvä suhde. Olimme aikoinaan kuitenkin etäiset jo pitkästä välimatkastakin johtuen. Isäpuolestani en löytänyt isän mallia.”

Perhe on pitkillä työmatkoilla päällimmäisenä mielessä joka päivä. Suomessa filmatessaan Peter ehti tavata perhettään vain kuusi viikkoa puolen vuoden aikana.

Peter ja Irina ovat olleet naimisissa vuodesta 1996. He asuivat neljätoista vuotta Los Angelesissa mutta viihtyvät nyt Ranskan Provencessa.

”Muutimme Ranskaan kahdeksan vuotta sitten. Halusimme asua paikassa, missä voimme elää lähellä luontoa.”

Kielitaitoinen Diego hallitsee englannin loistavasti, lisäksi hän opiskelee espanjaa ja ranskaa. Irina päätti aikoinaan opettaa lasta itse, joten poika kävi kotikoulua viisi vuotta, aluksi äitinsä johdolla. Nyt hän opiskelee kotona pariisilaisen koulun oppisuunnitelman mukaan.

Suomi on perheelle hyvin tärkeä. Diego käy säännöllisesti tapaamassa kaikkia isovanhempiaan ja harrastaa talvisin muun muassa murtomaahiihtoa.

”Kesä Etelä-Ranskassa on liiankin kuuma mutta kasvusesonki on pitkä. Talvet ovat lyhyitä, mutta joskus on satanut jopa lunta.”

Peter ei osaa sanoa, miten kauan he Ranskassa asuvat.

”Ainakin tällä hetkellä tuntuu, ettemme ole kunnostaneet maatilaa ketään muuta varten. Vaikka tunnen olevani suomalainen, nautin siitä, että pystyn sulautumaan erilaisiin ympäristöihin.”

Entä onko monilahjakkuus, näyttelijä ja kirjailija, onnellinen?

Peter pohtii asiaa hetken.

”Ihminen etsii onneaan koko ajan. Yritän olla tyytyväinen aina siinä hetkessä missä olen. Perheen kanssa on kaikkein onnellisin olo, joka tilanteessa.”

Peter Franzénin henkilöhaastattelu on julkaistu Eevassa 4/2022.