Ei ihan hyvin mennyt. Näin helsinkiläinen kirjailija Pete Suhonen sanoi vaimolleen ensimmäiseksi tultuaan kotiin sydämen ultraäänitutkimuksesta viime syyskuussa.
Sydämen aorttaläppä oli loppu, romuna suorastaan. Aortan tyvi oli laajentunut ja aortta voisi repeytyä. Kun Pete oli astunut ulos Laakson sairaalasta lääkärin vastaanotolta, hänestä tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt.
”Lääkäriin mennessäni tunsin itseni terveeksi ja kotiin palatessani olin vakavasti sairas”, hän kertoo.
Pete oli kuullut lääkärissä, että hänellä oli synnynnäinen sydänvika. Kaksipurjeinen aorttaläppä alkaa tyypillisesti oireilla keski-iässä rasituksen yhteydessä.
Edessä oli avosydänleikkaus ja kolmen kuukauden sairausloma.
Iso leikkaus pitäisi tehdä mahdollisimman pian, ja odotellessa täytyisi elellä varovasti sekä terveellisesti. Ennen kotiinmenoa Pete kävi kahvilassa kokoamassa ajatuksiaan.
”Tilasin tuoremehun ja leivän. Huomasin tarkistavani myyjältä, että onhan leivässä kevytlevitettä. Olin täysin pöllämystynyt.”
Minäkö sairas?
Sokkitiedosta on nyt kulunut vajaa vuosi. Pete on 53-vuotias, hoikka, hyväkuntoinen ja reipasliikkeinen lenkkeilevä veneilijä, pari maratoniakin juossut.
Ajatus omasta sairastumisesta tai kuolemasta ei ollut tullut hänelle aikaisemmin mieleenkään. Hänen vanhempansakin ovat vielä hyvässä kunnossa.
Pete on kasvanut Espoossa ja Helsingissä kolmilapsisessa perheessä. Hänen isänsä oli pankinjohtaja ja äitinsä toimitusjohtaja.
”Lapsena haaveilin, että minusta tulee isona Mika Waltari. En ole ihan varma, halusinko silloin kirjoittaa vai olla kirjailija”, hän muistelee ja hymyilee.
Pete päätyi opiskelemaan kauppakorkeakouluun suomen kieltä ja viestintää. Samalla hän kirjoitteli lehtijuttuja ja teki radioon ohjelmia.
Opinnot jäivät gradua vaille kesken, kun häntä pyydettiin City-lehteen toimittajaksi. Myöhemmin hänestä tuli lehden päätoimittaja ja lehteä kustantavan yrityksen toimitusjohtaja.
Peten esikoiskirja julkaistiin vuonna 2012. Nykyisin hän on Lauttasaari-lehden päätoimittaja, mutta myös romaaneja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin.
Kuudes ja tuorein teos Naiset kuin muuttolinnut edistyi samalla, kun hän kävi omaa selviytymiskamppailuaan.
Leikkaussaliin vienyt tapahtumaketju alkoi huhtikuussa 2020, jolloin Pete joutui pysähtymään muutamalla juoksulenkillä puristavan rintakivun vuoksi.
Hän arveli kipua keuhkoperäiseksi ja varasi varmuuden vuoksi ajan lääkärille. Taustalla oli helmikuussa sairastettu kova hengitystieinfektio, jota Pete epäili koronaksi.
Keuhkot olivat kunnossa, mutta lääkäri havaitsi sydämessä sivuäänen ja ehdotti lisätutkimuksia. Pieni sivuääni ei kuulostanut Petestä kovin vaaralliselta. Kardiologikäynti sai odottaa syyskuulle.
Peten perheeseen kuuluvat vaimo Heini ja 15- 17- ja 24-vuotiaat pojat. Kesällä Pete veneili ja mökkeili läheistensä kanssa ja kirjoitti romaaniaan.
”En uhrannut montakaan ajatusta sydämen äänille tai keväisille rintakivuille. Syyskuista kardiologikäyntiä ajattelin läpihuutojuttuna; tuleepahan sydänkin tsekattua.”
Lääkärissä Pete sai diagnoosin lisäksi kuitenkin tiedon tulevasta leikkauksesta.
Siinä hänen rintalastansa leikattaisiin auki. Aorttaläppä vaihdettaisiin uuteen, joko mekaaniseen tai bioläppään. Lisäksi aorttaa pitäisi tukea proteesilla. Operaatio oli välttämätön ja kiireellinen mutta ei kuitenkaan akuutti.
Tarkkaa leikkausaikaa Pete ei saanut tietää, koska koronatilanteen takia leikkausjonot olivat pitkiä. Syyskuun lopun uusissa tutkimuksissa aika tarkentui: Pete kannattaisi leikata kuukauden kuluessa.
Pete uskoi, että hän pääsisi operaatioon lokakuussa tai ainakin marraskuun puoliväliin mennessä. Mieleen hiipi myös pelottavia ajatuksia. Entä jos leikkausta ei tehtäisi ajoissa? Entä jos hän ei selviytyisikään? Ei auttanut muu kuin hyväksyä uusi tilanne. Ongelma oli vakava mutta kuitenkin korjattavissa.
Elämäntavat uusiksi
Alkusokista päästyään Pete Suhonen päätti selviytyä leikkauksesta kunnialla. Hän etsi käsiinsä kaiken tiedon, minkä sairaudesta sai, ja yritti elää huipputerveellisesti ohjeiden mukaan.
Hän jätti rasvaisen ruuan, lisäsi entisestään kasvisten määrää ja vaihtoi juuston sekä voin kevyisiin vaihtoehtoihin. Juoksutreenit muuttuivat kävelylenkeiksi, samalla Pete luopui voimaharjoittelusta ja alkoholista.
Hän tarkkaili vointiaan, mittasi verenpainetta, seurasi sykettä ja unenlaatua.
Lokakuussa Peten kunto alkoi heiketä. Kävely ylämäkeen hengästytti, ja välillä ahdisti. Tuntui, ettei happi riitä.
Olo vaihteli päivittäin. Pete valmisteli kirjaansa ja teki töitä. Öisin hän saattoi herätä voimakkaisiin yksittäisiin sydämen iskuihin. Hän ihmetteli, kuinka lujaa sydän voikaan lyödä. Välillä hän nukkui oikein hyvin.
Erään pitkän ja rankan tutkimuspäivän jälkeen portaiden nousu yläkerran makuuhuoneeseen huimasi. Silloin hän nukkui patjalla olohuoneen lattialla vaimonsa kanssa.
Muutaman kerran Pete kävi päivystyksessä tarkistuksessa, mutta mitään akuuttia ei todettu. Hän palasi kotiin odottamaan leikkausaikaa.
Pete mietti välillä, mitä tapahtuu, jos sydän ei kerta kaikkiaan enää jaksa. Joskus huimaus oli niin pahaa, että hänestä tuntui ikävältä olla kotona. Kerran hän pyysi vanhempansa seurakseen muutamaksi tunniksi, ja toisen kerran vanhimman poikansa.
Pete halusi olla varma, että saisi nopeasti apua, jos kunto huononisi.
”Tuntui hassulta, että jouduin turvautumaan kahdeksankymppisiin vanhempiini tai omaan poikaani.”
Itse operaatiota Pete ei juurikaan pelännyt, sillä hän luotti lääkäreihin ja tiesi olevansa hyvissä käsissä.
”Toki iso leikkaus, jossa koko rintalasta avataan ja sydän pysäytetään, on riski.”
Testamentti kuntoon
1. päivä joulukuuta. Marraskuussa Pete Suhonen sai vihdoin leikkauspäivän tiedoksi. Hän viimeisteli kirjansa käsikirjoituksen ja lähetti siitä kopion kustantajalleen.
Hän päivitti testamenttinsa ja kirjoitti vaimolleen sekä kolmelle pojalleen lyhyet kirjeet. Nekin varmuuden vuoksi.
”Pysähdyin miettimään rakkaitani. Mitä haluaisin sanoa, jos ne olisivat viimeiset sanani. Niiden kirjeiden kirjoittaminen ei ollut aivan helppoa mutta silmiä avaavaa.”
Sovittuna joulukuisena päivänä esilääkitty, vähän tokkurainen Pete makasi sängyllä leikkauskaapu päällään leikkaussalin edessä. Sitä pidemmälle hän ei päässyt, sillä tehohoitopaikoille oli ruuhkaa. Leikkausta ei voitukaan tehdä.
Petelle oli karvas pettymys palata kotiin ja jatkaa odotusta. Hän ryhtyi parantelemaan käsikirjoitustaan ja korjailemaan tekstiä. Romaani on ensimmäinen osa niin sanottua Postinumeromurhat-sarjaa, ja siinä liikutaan Lauttasaaressa ja Kampissa.
”Leikkaus siirtyi kaksi viikkoa, ja romaanin kannalta nuo viikot olivat hyväksi. Kirja parani merkittävästi. Löysin muutamia epäloogisuuksia ja hioin kieltä.”
Uusi leikkauspäivä koitti 14. joulukuuta. Jälleen kerran Pete odotteli kuljetusta leikkaussaliin sairaalakaapuun pukeutuneena.
”Kysyin ohimennen hoitajalta, milloin saan esilääkkeen. Hän lupasi selvittää asian.”
Samalla paikalle tuotiin jo leikkaussaliin menevä sänky, ja Peteä pyydettiin nousemaan siihen. Oli tapahtunut virhe.
Merkintä edellisen kerran lääkkeestä oli jäänyt potilastietoihin, eikä uutta esilääkettä ollut määrätty sen takia. Enää lääke ei ehtisi vaikuttaa, joten se jäi saamatta.
”Olin yllättävän rauhallinen, kun minut köytettiin leikkauspöydälle. Pian sain jo nukutuslääkkeen. En tiedä, miten esilääkityksen puuttuminen vaikutti, mutta ainakin nukuin sikeästi ja tarpeettoman pitkään.”
Leikkauksen jälkeen Peteä ei yrityksistä huolimatta saatu hereille. Vaimo Heini yritti puhelimessa ideoida hoitajan kanssa asioita, joihin mies reagoisi.
Voisi kokeilla poikien nimiä: Simeon, Onni, Johannes. Ja sitten muistuttaa tulevasta kirjasta ja kuiskata korvaan Naiset kuin muuttolinnut.
Koronan vuoksi lähiomaisetkaan eivät saaneet vierailla sairaalassa.
Pete heräsi lopulta yli vuorokauden unen ja neljän herätysyrityksen jälkeen. Hänen olonsa tuntui tokkuraiselta, ja joka puolella kehoa oli letkuja.
Vähitellen hänet autettiin pystyyn. Jo seuraavana päivänä hän sai alkaa kävellä sairaalan käytävillä rollaattorin kanssa. Kipulääkkeet toimivat, ja kuntoutuminen alkoi.
Pete pääsi kotiin viikon kuluttua leikkauksesta, sopivasti ennen joulua. Olo oli hutera ja väsynyt, rintalastan pituinen leikkaushaava kipeä.
Nukkuma-asento ja vuoteesta nouseminen vaativat suunnittelua.
Leikkauksen jälkeen Peten piti välttää rasitusta, eikä hän saanut nostaa mitään maitopurkkia painavampaa. Myös kurkottelu ja äkilliset liikkeet olivat kiellettyjä.
”Välillä valvoin sängyssä yöllä ja kuulostelin, hakkaako pumppu tavallista voimakkaammin.”
Kuukauden päästä Pete lopetti kipulääkkeiden käytön ja alkoi nukkua kyljellään, pian sen jälkeen vatsallaan.
Ensin hän teki lyhyitä kävelylenkkejä, ja huhtikuussa hän sai luvan kokeilla jopa juoksemista. Ensimmäinen leikkauksen jälkeinen juoksulenkki tuntui Petestä hyvältä.
”Juoksin reilut neljä kilometriä, ylämäetkin. Olo oli kuin alkuvuonna 2020, vauhti vain oli hieman aiempaa hitaampi. Happi kulkee jopa piirun verran kevyemmin kuin ennen.”
Sairausloma on nyt ohi ja Pete voi mainiosti. Hän on palannut töihin Lauttasaari-lehteen, ja myös uusi romaani on ilmestynyt.
”Sydämessäni on uusi bioläppä. Tunnen itseni terveeksi ja tiedän, että läppä voi kestää kymmeniä vuosia. Ja aina on mahdollista tehdä uusi leikkaus.”
Leikkauksen odotus ja siihen liittyvät pelot tuntuvat hänestä etäisiltä.
”Kirjoitin sairausaikana tuntemuksiani muistiin, minun täytyy lukea niitä, kun haluan palauttaa mieleen, kuinka kaikki menikään.”
Merkinnät ovat tärkeitä, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos jossakin tulevassa romaanissa pää- tai sivuhenkilöllä sattuisi olemaan sydänongelmia. Kirjailijalle ei ole haitaksi muistaa omakohtaisesti, miltä asiat tuntuvat.
Tärkeintä on rakkaus
Elämän rajallisuutta Pete on miettinyt pysäyttävän kokemuksen aikana. Vaikka hänen vaivansa ei ollut stressisairaus, hän on pohtinut tekemänsä työn määrää ja sitä, ettei kukaan ei ole korvaamaton. Vähempikin puskeminen olisi riittänyt.
”Olen aina tehnyt paljon, välillä hieman liikaakin. Tekisi mieli sanoa, että jokin seesteisyys on laskeutunut elämääni, mutta ei se ole ihan totta.”
Pete on mielestään nopea ja aika kärsimätön ihminen, eikä hän ole siinä suhteessa juuri muuttunut.
”Tämä on temperamenttini. Paikallaan olo tai oleilu ei ole minun juttuni. Ehkä olen oppinut sen verran, että yritän hiljentää edes hiukan. Haluaisin malttaa pysähtyä hyvien asioiden ääreen.”
Myös kunnioitus ja luotto yhteiskunnan tarjoamaa terveydenhuoltoa kohtaan on kasvanut.
”Maksan mielelläni veroja, ja tuntuu upealta, että sydämeni saatiin kuntoon. Lääkäreille ja hoitajille leikkaus oli ehkä rutiinia, mutta minulle se on ihme.”
Päällimmäisin asia kaikessa koetussa on kuitenkin rakkaus.
”Sain sitä paljon vaimoltani, pojiltani ja kaikilta läheisiltäni. Välillä unohtuu, kuinka mahtavaa on tuntea itsensä rakastetuksi. Se palauttaa tärkeimpien asioiden äärelle. Se oli kaikkein upein juttu.”
Terveellisiä elämäntapoja Pete on jatkanut. Enää hän ei kuitenkaan ole yhtä ehdoton kuin syksyllä vaan hyväksyy ruokavalioonsa pieniä vapauksia.
Tällä hetkellä Pete miettii uuden kirjansa vastaanottoa ja tulevaa television draama-sarjaa, jonka hän, Johanna Hartikainen ja Veli-Pekka Hänninen ovat kirjoittaneet.
Ensi vuonna MTV3:lta tuleva sarja Sininen enkeli käsittelee 1980-luvun kasinotalouden hulluja vuosia nuorten aikuisten näkökulmasta, ohjaajana on Aleksi Mäkelä.
”Elämä on hienoa, ja siitä pitää nauttia. Ajattelen kivoja töitä, lomaa ja seuraavaa romaaniani. Suurenmoisinta on kirjoittaa varhain kesäaamuna saarimökillä, meriluonnon keskellä.”
Edelleen Pete mittaa säännöllisesti verenpaineensa, happisaturaationsa ja syketasonsa, mutta syy on toinen kuin viime syksynä hänen odotellessa sydänleikkaukseen pääsyä.
”Seuraan lisääntyvän kuntoilun vaikutuksia arvoihin. On helpotus, ettei minun tarvitse enää kytätä sydäntäni.”
Ulkoisesti leikkauksesta muistuttaa vain 25-senttinen pystysuora arpi keskellä rintakehää.
Kesäkuumalla Pete voi riisua reippaasti paidan, sillä hän ei halua salata jälkeä. Pikemminkin hän on siitä ylpeä.
”Ajattelen, että se on pitkä elämänviiva. Tai sitten soturin merkki, kuten 15-vuotias poikani Johannes sanoi.”
Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2021.
