Outi Pakkasen elämässä on ollut kaksi suurta rakkautta, mutta perinteistä perhemallia hän ei ole kaivannut: ”Ilman yksinoloa tuskin voisin olla kirjailija”
Outi Pakkanen nauttii omannäköistään elämästä. ”Rakastan itsenäisyyttäni ja nautin yksinolosta. Tarvitsen runsaasti omaa tilaa, sekä fyysistä että henkistä.”
Hapokkaat omenat, tumma siirappi, kaneli. Ne maistuvat dekkaristi Outi Pakkasen omenapaistoksessa. Se on niin hyvää, että on pyydettävä reseptiä.
”Simppeli tarjottava, joka toimii aina”, Outi itse toteaa. Hänet tunnetaan resepteistään yhtä hyvin kuin murhamysteereistäänkin. Ne ovat suuressa roolissa Outin kirjoissa, erityisesti Anna Laine -dekkareissa, joita on ilmestynyt jo kolmekymmentä.
Tänä syksynä sarjan oli tarkoitus jatkua 31. teoksella Kylmä talo. Sen piti ilmestyä sopivasti Outin 50-vuotisen kirjailijauran juhlavuonna.
Elämä kuitenkin yllätti.
”Pitkällisen sairastamisen ja uupumuksen ja lopulta lähes liikuntakyvyttömyyden jälkeen olen saanut diagnoosin: polymyalgia. Hyvä uutinen on, että tauti on parannettavissa, mutta siihen menee vähintään puolitoista vuotta, paljon kärsivällisyyttä, nousuja ja laskuja, yllätyksiä ja erilaisia vaiheita.”
Näin Outi kertoi huhtikuussa avoimella Facebook-sivullaan.
”Kevät oli hirveää aikaa henkisesti ja fyysisesti. Oli pakko kertoa lukijoille, ettei kirjaa vielä tule”, hän sanoo nyt.
Tilanne oli erityisen kuormittava, koska edellinenkin kirja oli myöhästynyt sairastelun vuoksi. Lisäksi kustantaja oli ehtinyt aloittaa Kylmän talon ennakkomarkkinoinnin.
”Olin pettynyt itseeni. Tuntui, että petin kustantajan ja lukijani. Vaikka halusin lähinnä vetää itseni vessasta alas, tilanne oli pakko hyväksyä”, Outi sanoo.
Polymyalgia eli lihasreuma aiheuttaa muun muassa olkapäiden ja lonkkien kipua ja jäykkyyttä, päänsärkyä ja huimausta. Kun Outi sai diagnoosin, hän oli jo pitkään kärsinyt mystisistä kivuista ja oudosta väsymyksestä. Oli päiviä, joina hän tuskin pysyi pystyssä. Kivun vankina ajatus ei toiminut. Kirjoittaminen oli mahdotonta.
”Juoksin eri lääkäreillä. Ystäväni vitsaili, että jollei diagnoosia löydy, katso se passista”, Outi naurahtaa. Hän täytti tammikuussa 77 vuotta.
Diagnoosi oli lopulta helpotus.
”Tämä on hyvä tauti, jos pitää valita kaikista sairauksista. Tämä ei ole elinkautinen.”
Nyt elämä näyttää muutenkin valoisammalta.
Lääkitys on jo alkanut purra. Outi huomasi kortisonin helpottavan vaikutuksen jo kolmen tunnin kuluttua ensimmäisestä lääkeannoksesta.
”Pystyin pitkästä aikaa kävelemään 150 metriä läheiseen ostoskeskukseen. Se tuntui aivan ihanalta. Ranteideni nivelrikon vuoksi kirjoitin kaksi edellistä kirjaani rannetukien avulla, mutta kortisonin ansiosta kirjoittaminenkin on helpottanut. Voin nyt paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka väsymys vaivaa yhä.”
Sairauden aiheuttamat ulkonäkömuutokset ovat vaatineet sopeutumista.
”Lääkitys turvottaa ja kuivattaa ihoa. Sairauden siis todellakin näkee naamasta.”
”Kevät oli hirveää aikaa henkisesti ja fyysisesti. Oli pakko kertoa lukijoille, ettei kirjaa vielä tule.”
EnsimmäiSen kirjansa vuonna 1973 julkaissut Outi on koulutukseltaan ekonomi. Yli kolmen vuosikymmenen ajan hän työskenteli kirjailijanuransa ohessa niin mainostoimistossa kuin kirjakerhossakin, kunnes jäi kokopäiväiseksi kirjailijaksi vuonna 2004.
Tunnetuin hänen romaaniensa henkilöistä on tumma ja pitkä graafikko Anna Laine, joka päätyi vähän vahingossa kirjoihin.
”En koskaan suunnitellut uraani, ja Anna Lainekin tuli puolivahingossa mukaan. Ruokakin vain sattui sopimaan tarinoihin. Laineen olemus on peräisin 1970-luvun kirjakerhoaikojeni kollegalta. Kysyin häneltä, saanko lainata ulkonäköäsi roolihenkilölleni ja hän suostui.”
Kirjailijaa itseään ja Anna Lainetta yhdistää oikeastaan vain intohimoinen kokkaaminen. Anna Laineen reseptit ovat kaikki peräisin Outin omasta keittiöstä. Ylivoimaisesti eniten Outi saa kiitosta kirjojensa Helsinki-kuvauksista.
”Helsinki on yksi kirjojeni päähenkilöistä. Samoin ruoka. Jollei mukana ole Anna Lainetta tai reseptejä, saan heti pyyhkeitä.”
Nykyään Outi harvoin pääsee kotoaan Stockmannin tavarataloon ja ulos ilman, että joku pysäyttää ja kiittää kirjoista.
”Se on pelkästään ihanaa. Olen halailija, ja ihmiset saattavat hämmästyä saadessaan minulta lämpimän halauksen.”
Pitkän uran tähtihetkiä eivät ole olleet tunnustukset tai palkinnot, vaikka hyviltä nekin ovat tuntuneet.
”Tärkeintä on, että urani on rakentunut ja uskollinen lukijakuntani kasvanut vähitellen vuosien varrella. En ole ollut tähti, joka syttyy ja sammuu, eikä kirjoittaminen ole koskaan ollut minulle elämän ja kuoleman kysymys.”
Nyt Outista tuntuu, että ensi vuodeksi suunniteltu Kylmä talo on hänen viimeinen dekkarinsa.
”Näyttelijä Kyllikki Forssell sanoi aikoinaan kollegalleen Ritva Oksaselle, että sen vain tietää, kun tulee hetki, jolloin haluaa lopettaa.”
Päätös tuntuu Outista vapauttavalta.
”Enää ei tarvitse miettiä, kenet murhaisin seuraavaksi. Luultavasti kuitenkin jatkan kirjoittamista, tai sitten en. Jos jatkan, kirjoitan jotakin aivan muuta. Nyt tuntuu tältä, mutta kaikki voi muuttua.”
Ala on muuttunut vuosien varrella ja nykyään dekkareiden teko on paljon brändätympää kuin Outin aloittaessa. Ensimmäisestä kirjasta lähtien pitää olla mietittynä kokonainen sarja.
”Dekkarien teko on suunnitelmataloutta ihan toisella tavalla kuin ennen vanhaan. Jos aloittaisin nyt, varmasti itsekin toimisin sen mukaan.”
Outi tuntee, että on viimeksi ilmestyneissä kirjoissaan etääntynyt kauemmaksi perinteisestä dekkarimuodosta kohti jännittävää ihmissuhderomaania.
”Hyvä ystäväni Hannes Markkula sanoi, että kirjani ovat enemmän jännittäviä ihmissuhderomaaneja kuin dekkareita. Se on totta, olen aina ollut kiinnostunut ihmissuhteista enemmän kuin rikoksesta.”
Tyylilajin muutoskaan ei ole tapahtunut tietoisesti.
”Sanon aina nuoremmille kollegoilleni, että olkaa uskollisia omalle äänellenne ja luottakaa siihen, vaikka se ei aina olisi helppoa.”
”Liittoni opetti minulle kaiken narsismista.”
Outin elämässä on ollut kaksi suurta rakkautta. Toinen oli hänen poikansa Antti-Pekan nyt jo edesmennyt isä, jonka kanssa hän seurusteli kahteen otteeseen.
”Sain poikani vuonna 1989, kun olin 43-vuotias. Olen joskus kysynyt, häpesikö hän vanhaa mutsiaan. Ei kuulemma.”
Antti-Pekka on opiskellut markkinointia Tallinnassa. Hän on kolmikymppinen ja äitinsä mukaan elää ”vapaata poikamiehen elämää”.
”Näillä näkymin minusta ei ole tulossa mummia lähiaikoina”, Outi virnistää.
Antti-Pekka käy usein äidin luona sunnuntailounailla.
”Meillä on hyvä keskusteluyhteys ja pysyn ajan tasalla esimerkiksi leffatrendeistä ja muista ajan ilmiöistä.”
Antti-Pekka oli nelivuotias, kun Outi erosi tämän isästä.
”Liitto oli vaikea, samoin ero. Meistä tuli Antti-Pekan kanssa läheisiä varmasti senkin takia.”Outi ei halua mennä eronsa yksityiskohtiin. Sen aikana hän sai tukea terapiasta.
”Voin sanoa sen, että liittoni opetti minulle kaiken narsismista.”
Outi on käsitellyt narsismia muutamassa kirjassaan, esimerkiksi Naistenkutsut-dekkarissa, jossa naistenkaataja pääsee hengestään eikä murhaajaehdokkaista ole pulaa.
”Lukijoilta olen saanut narsistiaiheesta paljon palautetta. Moni on kertonut eläneensä juuri samanlaisen ihmisen kanssa, jollaista kuvailen.”
Toinen Outin suurista rakkauksista oli näyttelijä Jussi Jurkka. He ehtivät olla yhdessä alle kaksi vuotta.
Pari tapasi kirjailija Laila Hirvisaaren, silloisen Hietamiehen, syntymäpäivillä tämän kotona Vuosaaressa.
”Jussi kuulemma rakastui minuun ensisilmäyksellä, ja minäkin rakastuin häneen hyvin pian. Suunnittelimme häitäkin. Alkuun jouduimme salailemaan suhdettamme, sillä molemmat seurustelimme tahoillamme”, Outi muistelee.
Pariskunta tapasi kesäkuussa. Seuraavan vuoden tammikuussa Jussilla todettiin laajalle levinnyt keuhkosyöpä.
”Jussin kuoltua lääkäri kysyi, haluanko tietää, mihin kaikkialle syöpä oli levinnyt. En halunnut.”
Saattohoito yli 40 vuotta sitten ei ollut samalla tasolla kuin nykyään. Viimeiset ajat Laakson sairaalassa Jussi sai kipuihinsa morfiinia.
”Kun näin, että hänelle tuli sietämättömiä kramppeja, menin pyytämään lisää morfiinia. Hoitajat toppuuttelivat, että siitä voi tulla riippuvaiseksi. Mitähän väliä sillä on kuolevalle?”
Jussi kuoli pitkänäperjantaina.
”Kun hän iltapäivällä kello kahden aikaan veti viimeisen hengenvetonsa, huoneeseen laskeutui täydellinen rauha. Tunsin konkreettisesti, kuinka sielu irtautui ja jäljelle jäi vain tyhjä kuori. Kaikki kivut olivat poissa. Se oli kaunista. Se hetki muutti ajatukseni kuolemasta.”
Aluksi Outi ei antanut itsensä surra.
”Surutyöni alkoi vasta, kun ryhdyin kirjoittamaan Jussin äidin Emmi Jurkan elämäkertaa Rakas Emmi.”
Edesmenneet läheiset ovat mukana Outin elämässä. Hän keskustelee säännöllisesti edesmenneen lastenkirjailijaäitinsa Kaijan kanssa. Tämä lupasi Outille aikoinaan olla kummittelematta, mutta auttavansa kyllä pilvenreunaltakin tytärtään.
”Tunnen, että meillä on edelleen yhteys. Jos minulla on vaikeaa, tai en saa mitään aikaiseksi, saatan lojua laiskanlinnassani ja pyytää häneltä neuvoa. Tiedän, että juttelen itsekseni, mutta tunnen silti, että saan apua.”
Nyt Outi viihtyy hyvin ilman parisuhdetta.
”Vaikka vietin lapsuuteni onnellisessa ydinperheessä, en ilmeisesti oikein sovi perinteiseen perhemalliin. Tarvitsen runsaasti omaa tilaa, sekä fyysistä että henkistä.”
Outi on sosiaalinen omilla ehdoillaan. Hän asuu ja matkustaa mielellään yksin.
”Rakastan itsenäisyyttäni ja nautin yksinolosta. Ilman näitä piirteitä tuskin voisin olla kirjailija. Olen eräänlainen sosiaalinen erakko.”
Sosiaalinen erakko rakastaa myös perhettään. Pojan lisäksi siihen kuuluvat Outin kaksi isoveljeä perheineen.
”En oikein sovi perinteiseen perhemalliin. Tarvitsen runsaasti omaa tilaa, niin henkistä kuin fyysistäkin.”
Selleri, mustikat, banaani, yrtit. Muun muassa ne maistuvat tuorepuurossa, jonka Outi surauttaa joka aamu. Sitten hän keittää mustaa teetä, kuuntelee radiota ja lukee paperisen Helsingin Sanomat.
Päivällä Outi tekee töitä, käy kävelyllä ja syö pitkän lounaan, iltaisin lukee, käy kulttuuririennoissa tai katsoo uutis- ja ajankohtaisohjelmia. Kun rutiinit ovat kunnossa, on aikaa ajatella. Ja tietenkin laittaa hyvää ruokaa.
”Kokkaan joka päivä. Valmiskeittoja syön vain, jos olen kipeänä. Käyn kerran viikossa ostoksilla Hakaniemen torilla ja hallissa ja usein lauantaisin Stockan herkussa.
Outi on samaa mieltä kuin ihailemansa 97-vuotias Jutta Zilliacus, joka on sanonut, että ikääntyessä ulkonäkö haalenee, mutta sisus ei.
”Sisälläni ovat kaikki iät, joita voi möyhiä. Voin koska tahansa keskustella entisen itseni kanssa. Ikääntyminen on myös etuoikeus, koska toinen vaihtoehto on huono. Edessä on vain tulevaisuus.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 11/23.
