Ensin oopperalaulaja Soile Isokosken sisko menehtyi, sitten hän itse sairastui vakavasti: ”Kodin ja juurten merkitys nousi pintaan”
Sopraano Soile Isokosken elämä on pysähtynyt monta kertaa. Jokaisen kipeän kokemuksen jälkeen hänen koti ja juuret ovat tuntuneet entistäkin tärkeämmiltä.
Oopperalaulaja Soile Isokoski kertoo Eevan juttusarjassa elämänsä rooleista.
Pohjoissuomalainen | Yksinkin on hyvä olla
”Olen vahvasti pohjoissuomalainen, syntynyt Posiolla ja kasvanut Pohjois-Pohjanmaalla.
Pohjoissuomalaisuus merkitsee minulle määrätietoisuutta, sitkeyttä ja päättäväisyyttä, ehkä itsepäisyyttäkin. Pyrin eteenpäin määrätietoisesti enkä jää voivottelemaan elämän edessä.
Pohjoisessa asutaan harvassa, joten täällä on tärkeää sietää yksinäisyyttä. Pohjoiseen luonteeseen kuuluu tarve olla itsekseen. Kyse ei ole siitä, että ihminen jätettäisiin yksin. Sehän olisi kamalaa.
Maailmalla kollegat oppivat, että en juuri viihtynyt yhteisissä illanistujaisissa. Vain ensi-illat olivat poikkeus. Kollegat tiesivät yleensä jo valmiiksi, että Soile ei jatkoille lähde.
En jäänyt silti mistään paitsi. Yksin viihtyminen oli minun valintani.
Tiedän monia ulkomailla työskenteleviä laulajia, joille yksin oleminen on vaikeaa. Kaikki eivät kestä sitä eivätkä ole siihen tottuneet. Heille taiteilijaelämän vastakohdat ovat raakoja.
Ei ole välttämättä helppoa mennä ruusut sylissään parrasvaloista tyhjään hotellihuoneeseen.”
Paluumuuttaja | Kaukaa näkee lähelle
”Olen lähes aina asunut joen varressa. Nyt asun nuoruudenkodissani Siikajoen varrella, jonne palasin kymmenisen vuotta siutten. Perheeni aikaisempi koti oli Ylivieskassa Kalajoen rannalla.
Siikajoen-kotimme valmistui, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Samoihin aikoihin isäni kuoli vain 63-vuotiaana. Se oli sokki koko perheelle, elämä pysähtyi yhtäkkiä. Hitaasti toivuimme ja jatkoimme äidin johdolla eteenpäin.
Isä oli pappi ja kotimme uskonnollinen. Olen perhekeskeinen, ja oma pohjoinen sielunmaisema on tuntunut hirveän rakkaalta ja kauniilta. Nuorena ajattelin silti, että tänne en ainakaan jää. Nämä maisemat tuntuivat pieniltä.
Parinkymmenen vuoden ajan työni olivat ympäri maailmaa, mutta halusin pitää kotini koko ajan Suomessa. Asuin ja esiinnyin eri kaupungeissa pitkiäkin jaksoja; päiviä, viikkoja, välillä pidempään.
Olen nähnyt esimerkiksi Salzburgin vuoristomaisemat, Niagaran putoukset, Euroopan ja Yhdysvaltojen suuret kaupungit Lontoosta New Yorkiin. Ne olivat elämyksiä maalaistytölle.
Asuin Helsingissä, mutta kävin usein äidin ja siskon luona. Siskoni asui äitini seurana, kunnes sairastui vakavasti.
Siskon kuoltua ajattelin ensin, että muutan kotiin äidin tueksi, kun äiti ei enää pärjää yksin. Sitten havahduin: Miksi minun pitäisi odottaa, ettei hän enää pärjää? Jätin oopperalaulajan kiertue-elämän vuonna 2015 ja sain Oulun ammattikorkeakoulusta laulumusiikin lehtoraatin. Kuljen mielelläni 60 kilometrin matkan kotoani työpaikalle.
Äiti kysyi minulta, harmittaako, kun työt maailmalla jäivät. Vastasin heti, että ei. Palasin kotiin hyvillä mielin, koska matkustuspäiviä oli niin paljon.
Ehkä pitää paikkansa sanonta: pitää mennä kauas, että näkee lähelle.
Ehdin olla äidin tukena monta vuotta. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 2021. Pari viimeistä vuotta olin hänen omaishoitajanaan.”
”Sisareni kuolema pysäytti elämäni jälleen. Kun kuulin hänen vointinsa romahtaneen, peruin kaikki menoni maailmalla ja tulin kotiin.”
Sisar | Toinen toistamme varten
”Meitä oli viisi sisarusta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Erityisesti me tytöt hitsauduimme tiiviisti yhteen isän varhaisen kuoleman jälkeen. Myös side äidin kanssa vahvistui uudella tavalla.
Sisaruus on ollut elämässäni tärkeä rooli. Aina on joku, jolle voi soittaa tai jolta voi kysyä asioita. Joku, joka jakaa yhteiset juuret ja maaperän.
Minä olen siskoksista keskimmäinen, syntynyt 1957. Nuorempi siskoni on minua kymmenen vuotta nuorempi ja vanhin syntyi 1951. Isosisko sanoi aina olevansa niitä suuria ikäluokkia. Hän kuoli vakavaan sairauteen vuonna 2009.
Sisareni kuolema pysäytti elämäni jälleen. Kun kuulin hänen vointinsa romahtaneen, peruin kaikki menoni maailmalla ja tulin kotiin. Olin hänen seuranaan äidin ja sisarusten kanssa viimeisiin hetkiin saakka.
Isosisko vastasi kotona aina puhelimeen. Tuntui tärkeältä jakaa ajatuksia, kun olimme etäällä toisistamme. Epäonnistumistenkin aikoina tiesin, että kotona joku hyväksyy ja rakastaa.
Olemme aina olleet toistemme tukena. Pikkusiskon kanssa hoidamme yhdessä kotimme pihapiiriä. Hän vaalii puutarhaa tarkasti. Yhdessä teemme raskaammat hommat, lumen luonnit ja ruohonleikkuun.
Isosiskon sairastamisen seuraaminen oli raskasta ja ristiriitaista aikaa. Kun näkee toisen tuskan, herkästi toivoo, että kärsivä pääsisi pois. Toisaalta ei haluaisi luopua läheisestään.
Siskon sairausaika on vedenjakaja elämässäni. Kului kuukausia, että löysin taas ilon työhöni.”
Selviytyjä | Elämä on ainutlaatuinen lahja
”Vain vuosi sisareni kuoleman jälkeen, vuonna 2010 sairastuin syöpään. Olin juuri päässyt taas työhön kiinni. Kuukaudet kuluivat leikkauksissa, hoidoissa ja toipumisessa. Oma sairastumiseni merkitsi taas uutta pysähdystä elämässäni.
Arvoni eivät siihenkään asti olleet vinossa, mutta etenkin kodin ja juurten merkitys nousi noina aikoina pintaan.
En yrittänyt olla reipas sairauteni aikana, mutta määrätietoinen olin kyllä. Päätin, että jos tämä on yhtään minusta kiinni, äitini ei menetä heti toista tytärtään. Halusin selviytyä.
Kun palasin hoitojen jälkeen töihin, oli vaikeaa kantaa rooleja ja nousta taas esiin.
Työ oli rankkaa fyysisestikin. Esiinnyin muun muassa Ranskan Toulousessa Verdin oopperassa Falstaff, jossa piti nauraa, tanssia ja laulaa oikein sydämen kyllyydestä. Oli pieni ihme, että selvisin esityksistä kerta toisensa jälkeen.
Asuin tuolloin torin laidalla, jonka toisella puolella teatteri oli. Silti kirjaimellisesti raahauduin asunnolleni esitysten jälkeen. Ajattelin joka kerta sisälle päästyäni, että tästäkin taas selvisin.
Pari vuotta syöpähoitojeni jälkeen sain yhden kauan toivomistani rooleista, Puccinin Madama Butterflyn. Olin aina halunnut tehdä roolin, vaikka se menee hieman oman äänialueeni yli. Kyseessä on valtavan pitkä ooppera, jossa sopraanolle laulua riittää. Se onnistui – ja samalla saavutin unelmani.
Nyt olen terve, syöpäselviytyjä. Syöpä kulkee aina seuralaisena, vaikka en ajattele sitä ihan joka viikko. Aina, kun tulee jotain vaivaa, ensimmäinen ajatus on, että onko tämä nyt uusiutunut.
Syöpädiagnoosi on kurja, mutta toisaalta armollinen, koska siinä ehtii järjestellä asioita.
Elämäni vaikeat vuodet kirkastivat minulle olennaisen arvon. Elämä on todella ainutlaatuinen lahja. Se voidaan ottaa pois minä hetkenä hyvänsä.”
”Tärkein saamani oppi on: Soile, ole oma itsesi.”
Opettaja | Tärkeintä on olla oma itsensä
”Minusta ei koskaan pitänyt tulla laulajaa eikä varsinkaan oopperalaulajaa. Pääsin Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan kirkkomusiikkia ja minusta tuli kanttori. Sitäkin työtä tein kaksi vuotta. Nostan hattua kaikille kanttoreille, se ei ole helppo homma muusikolle. Työhön kuuluu paljon ulkomusiikillisia asioita ja sosiaalista kanssakäymistä.
Tärkein saamani oppi on: Soile, ole oma itsesi. Opiskelupaikkani, Sibelius-Akatemian Kuopion yksikön rehtori Erkki Tuppurainen sanoi minulle niin, kun aloitin yksikössä opettajansijaisuuden ja pohdin, pystynkö kantamaan vastuun arvokkaasti.
Myöhemmin kuulin täsmälleen saman lauseen kapellimestari Zubin Mehtalta, kun kiersimme esittämässä Straussin Vier Letzte Lieder -teosta Wienissä, Torinossa ja Lontoossa.
Lontoon-konsertin jälkeen menimme Zubinin ystävien kotiin, keskelle suurta intialaisyhteisöä, ja minä jäin arkailemaan eteiseen, että mitä minä nyt täällä. Silloin Zubin kannusti minua sanomalla niin.
Saman opin haluan välittää opiskelijoilleni. En halua olla opettaja, joka kertoo totuuden ylhäältä. Annan opiskelijoiden käyttöön kaiken tietoni ja kokemukseni. On lopulta heistä kiinni, miten he niitä hyödyntävät.
Minusta on tärkeää osoittaa, ettei kukaan tiedä kaikkea. Sitten etsitään vastauksia yhdessä.
Kesäkuussa olin Suomen Kulttuurirahaston järjestämässä kansainvälisessä Mirjam Helin -laulukilpailussa puheenjohtajana ensimmäistä kertaa. Tuomaristossa olen ollut kyllä aiemminkin.
Puheenjohtajuus on arvokas ja haastava rooli. Kilpailun ansiosta nuoret laulajat saavat näkyvyyttä ja mahdollisesti työtehtäviä.
Seuraan jokaista laulajaa mielenkiinnolla, saavatpa he palkintoja tai eivät. Tärkeintä on matka, jolla he ovat: oppiminen, kasvaminen ja kehittyminen. He voivat olla matkastaan kaikki todella ylpeitä.
Pidän siitä, että saan nähdä laulajien kasvun niin lehtorina kuin tuomarinakin.”
Musiikin ammattilainen | Ei glamourin tähden
”Laulamisen perinne johti minut laulajaksi. Se tuntui hyvin luontevalta.
Olen laulanut jo lapsena. Vaikka olimme uskovaisia, emme juuri käyneet kirkossa paitsi isän työtehtävien vuoksi. Mutta silloin, kun kävimme, olin aina mukana ja lauloin sekä kirkossa että seuroissa. Istuin äitini vieressä, äiti lauloi akustisesti ja ryhdyin laulamaan hänen kanssaan.
Esiinnyin lisäksi erilaisissa tilaisuuksissa jo lapsena, muun muassa äitini työpaikalla sairaalassa ja isäni työpaikalla seurakunnassa. Murrosikäisenä minun ei tosin tehnyt mieli esiintyä.
Laulajana en ole ollut mediaseksikäs enkä ole sellaiseksi edes pyrkinyt. Glamour tuntui minusta jo nuorena vieraalta. Totta kai voin näytellä lavalla diivaa, mutta kotielämässä olen luonteeltani aivan päinvastainen.
Musiikki on aina ollut ja on edelleen pääasia, muut mukana tulevat lieveilmiöt ovat olleet minulle rasitteita.
Kaikkein vaikeinta on laulaa kotona tuttaville ja perheelle.
Kyllä minä voin nousta tuhatpäisen tuntemattoman yleisön eteen, mutta jos täytyy laulaa lähisukulaisille, ääni sortuu heti. Kerran lauloimme siskon kanssa äidin syntymäpäivillä ja kun huomasin, että äiti liikuttui, liikutuin saman tien itsekin eikä laulamisesta tullut yhtään mitään.
Vaikuttavaa oli myös esiintyä Zubin Mehtan kanssa Tel Avivissa, jossa esitin Vier Letzte Liederin. Teosta ei ollut toisen maailmansodan jälkeen siellä kuultu. En pystynyt varmasti edes aistimaan kaikkia niitä kerroksia, joita teos siellä yleisössä herätti.
Se esitys tuntui sydämessä saakka.”
Juttu on julkaistu Eevassa 6/2024.
