Aarne Pelkonen on juuri sellainen kuin nuoren oopperatähden pitääkin. Valloittava hymy on herkässä, ja silmät katsovat intensiivisesti tummien kulmien alta.

Baritonia ei ole vaikea kuvitella Richard Wagnerin Tannhäuser-oopperan Wolframin rooliin tai Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Oneginin kaihoisaksi päähenkilöksi – vai mitkä ne toiveroolit ovatkaan?

”No, ainakin ne tulevat kysyttäessä mieleen ensimmäiseksi”, Aarne hymyilee.

Aarne Pelkonen esiintyi viime näytäntökauden ajan Kansallisoopperan Jää-oopperassa. Jaakko Kuusiston säveltämä teos perustuu Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittuun kirjaan. Sitä ennen Aarne oli kaksi vuotta kiinnitettynä saksalaiseen Oldenburgin valtionteatterin oopperaan.

”Jää-ooppera oli hyvin suosittu, kirja oli ihmisille tuttu. Monet esitykset oli myyty loppuun”, sanoo Aarne, joka esiintyy Kansallisoopperassa myös jatkossa.

Aarne on vanhoillislestadiolaisen perheen viidestätoista lapsesta nuorin. Poika oli pienestä asti musikaalinen, hän soitti niin urkuja kuin pianoakin.

”Lapsuudessa haaveeni oli tulla kanttoriksi. Lestadiolaisyhteisössä lauletaan hyvin paljon, ja rakastin veisuuta ja urkujen säestystä. Lestadiolaisten laulukirjassa Siionin lauluissa oli paljon kauniita lauluja.”

Toinen tekijä, joka sai Aarnen haluamaan musiikista ammatin, oli isän musiikkiharrastus. Mukana oli myös ripaus hulluutta.

”Isä rakensi meille syntymäni jälkeen pilliurut kotiin. Soittelin niitä heti kävelemään opittuani.”

Aarne muistaa ensimmäisen laulun, jonka hän opetteli soittamaan korvakuulolta: se oli Jeesuksesta laulan, jota äidillä oli tapana laulaa hänelle iltaisin. Se on mukana myös Aarnen Virsi – suomalaisia virsiä -levyllä.

”Soitin virsiä lapsena muutenkin paljon. Äitisuhde on ollut minulle tärkeä, sillä hän tuntui ymmärtävän minua. Olin äidinpoika. Muistan nelivuotiaasta asti, että kun äiti lopetti iltalaulun, pyysin häntä jatkamaan.”

Aarne aloitti laulutunnit 17-vuotiaana Raumalla. Hän halusi Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkilinjalle, ja oppilaitoksen ovet aukenivat ensiyrittämällä. Koko ikänsä kanttoriksi ja urkuriksi halunnut poika antoi laululle koko käden pikkusormen sijasta.

”Kaikki pitivät minua soittajana, myös minä itse. Olin nuoresta pitäen säestänyt veisuuta Rauhanyhdistyksen tilaisuuksissa. Minulta vei jonkin aikaa havaita, että itse asiassa lau-lu oli se tärkein juttu. Oma osansa oli tietysti laulunopettajien kannustuksella.”

Aarne harjoitteli laulamista paljon. Hän piti esiintymisestä ja järjesti itselleen esiintymisiä kirkoissa. Noin vuoden esiintymiskokemuksella hän päätti osallistua Lappeenrannan laulukilpailuihin.

”Olin hyvin jännittynyt ennen kisoja. Ja sitten voitin! Se oli minulle valtava yllätys.”

Voiton jälkeen oli selvää, että laulamisesta tulisi Aarnen ammatti. Agentuuri kiinnostui hänestä heti, ja hän pääsi ammattiorkestereiden solistiksi. Esiintymistarjouksia tulvi eri puolelta Suomea.

Lestadiolaisliike suhtautuu kuitenkin nihkeästi esiintyviin taiteilijoihin, sillä se katsoo, että esiintyminen vie ihmisen huomion pois tärkeimmästä eli uskosta Jumalaan. Oopperaesiintymisiin liittyi myös moraalisia asioita, joita ei katsottu suopeasti.

”Jo ennen laulukilpailuihin osallistumista tiesin, että olin jo tehnyt valinnan. Kävin jaakobinpainia kuukausikaupalla, sillä minulla oli vahva lestadiolainen vakaumus.”

Perhe ei tyrmännyt ammatinvalintaa suorilta käsin. Isä, käkisalmelainen evakkopoika, oli innokas yrittäjä. Hän työskenteli metallityönopettajana mutta perusti vaimonsa kanssa myös kasvihuoneen, mehupuristamon, kotileipomon ja useita kahviloita.

Perheessä oli kova kuri, rajat olivat tiukat. Isä oli ankara mutta rakastava.

”Olin sisarusteni joukossa hieman poikkeava, koska olin taiteilijaluonne. Muut lapset joutuivat yrittäjäperheessä osallistumaan paljon enemmän yhteisiin töihin, mutta minulle annettiin mahdollisuus soittaa ja laulaa. Olen siitä hyvin kiitollinen.”

Vaikka elämänkatsomusasioissa oli erimielisyyksiä, Aarnea tuettiin ja hänen pyrkimyksissään elettiin mukana.

”Lestadiolaisessa kulttuurissa työnteko on aina ollut tärkeää. Sellaista ihmistä arvostetaan, joka tekee paljon töitä. Minuakin toisaalta arvostettiin siksi, että näin paljon vaivaa pyrkiessäni taiteilijan uralle.”

Liekö sitten ollut se isältä peritty itsepäisyys, joka antoi voimia lähteä pois. Hän oli muutenkin miettinyt jo pitkään, vastasivatko Rauhanyhdistyksen opetukset hänen omaa elämänkatsomustaan.

”Olin hyvin tunnollinen ja kävin ahkerasti kokouksissa. Niissä käsiteltiin joka viikko suuria elämän ja kuoleman kysymyksiä. Se oli herkälle pojalle raskasta.”

Eroprosessin rankin vaihe oli, kun Aarne oli liikkeessä vielä aktiivisesti mukana mutta pohti päätöstään. Pari ystävää oli samalla vedenjakajalla: lähteäkö vai jäädä. He jakoivat yhdessä kokemuksiaan ja käsittelivät suhdettaan yhteisöön.

”Asuin onneksi silloin jo Helsingissä, ja asiaa oli helpompi käsitellä. Konserttiesitykset, joita tein laulukilpailun jälkeen, eivät olleet iso ongelma. Oopperalavalle astuminen oli se kynnys, josta minun piti päättää, astuako sen yli vai ei.”

”Olin nuori laulaja, joka halusi oopperaan mutta kuului liikkeeseen, joka ei sitä suvaitse. Totta kai piti tehdä joku päätös. Sen lisäksi elämänkatsomukseni oli muuttunut, ja se oli jo toinen vahva peruste.”

Aarne myöntää, että niin ison asian muuttaminen elämässä oli kuluttava prosessi, eikä siitä voinut toipua hetkessä.

”Koko siihenastinen elämä oli rakennettu tämän uskon ja sen oppien varaan. Siihen perustuivat niin arkirutiinit kuin elämäntapakin. Voi sanoa, että eräällä tapaa pudotin pohjan elämältäni.”

Jälkikriisi iski, kun Aarne oli muuttanut elämänsä suunnan ja asunut vuoden Saksassa. Tapahtumista oli kulunut sen verran aikaa, että hän pystyi tarkastelemaan niitä objektiivisesti.

Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Isän kuolema, lestadiolaisyhteisön jättäminen, oopperauran aloitus, Saksaan muutto ja ystävien jättäminen olivat kaikki isoja asioita. Kriisiä kesti yhden kevään.

”Sain kriisin lopulta selätettyä ystävien avulla. Olen aina ollut sellainen, että tarvitsen toisia ihmisiä. Heidän avullaan selviän tiukoistakin paikoista. Enää en päivittäin mieti kokemuksiani, vaan hyväksyn sen, että ne ovat osa minua.”

Aarne Pelkosella ei ole tarvetta eikä halua arvostella liikkeen oppeja.

”En usko, että minua olisi vaadittu hoitokokouksiin oopperauran takia, mutta varmasti olisi tullut ristiriitoja. Minun täytyy pystyä tekemään työtäni ilman sen kyseenalaistamista tai jatkuvaa pohdiskelua.”

Lestadiolaisyhteisössä on edelleen paljon jäseniä, jotka arvostavat Aarne Pelkosta taitei-lijana ja käyvät hänen konserteissaan. Onpa joku käynyt oopperassakin.

Liikkeessä oli myös sellaista hyvää, jota Aarne jäi kaipaamaan.

”Alkuvaiheessa kaipasin yhteisöllisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Kokouksissa oli aina paljon ystäviä, tuli turvallinen olo.”

Lapsena ja varhaisnuorena hän koki turvattomuutta ja vetäytyi koulussa joukosta.

”En ollut silloin oma itseni, koska kaipaan luonnostaan seuraa. Opin olemaan yksin, koska oli pakko. Lukioaikoina minulla alkoi olla kavereita, ja sain niitä lisää Helsingissä.”

Paras puoli liikkeestä eroamisessa oli siitä seurannut suuri vapauden tunne.

”Sain itse määrätä, kuka olen ja mitkä ovat minun arvojani. Sain itse määritellä, mikä maailmassa on hyvää ja mikä huonoa. Koin aikuistuneeni. Aluksi olin ihmeissäni, että voin itse päättää miten suhtaudun asioihin.”

Eräänä keväisenä päivänä hän istui bussissa ja kuunteli musiikkia kuulokkeista.

”Yhtäkkiä korvissani alkoi soida Michael Bublén It’s a Beautiful Day. Muistan vieläkin sen valtavan vapauden tunteen. Tunsin, että elämä on hienoa!”

Työrintamalla on kiireistä, sillä esiintymisiä riittää. Toukokuussa 2019 Aarnelta ilmestyi levy Haavekuvia. Iiro Rantalan kaltaisten eturivin muusikoiden kanssa äänitetty levy on täsmäisku suomalaiseen mielenmaisemaan.

Aarnella on ollut muutama pitkä parisuhde vuosien varrella. Vaikka hän asuu tällä hetkellä yksin, haaveena on perustaa joskus perhe. Ihmisillä on tapana kysyä, haluaako hänkin suurperheen. Moiset kyselyt huvittavat Aarnea, sillä haavekuviin ei välttämättä kuulu viittätoista lasta.

Baritoni asuu Helsingin Kalliossa.

”Sitä ennen asuin vuoden kiertolaisena siellä sun täällä. Vaikka pidän liikkuvasta elämästä, tuntuu hyvältä, että on oikea koti pitkästä aikaa.”

Ruuanlaittokin onnistuu, ainakin munakkaiden teko.

”Ennen esitystä syön aina hyvän lounaan ja otan enintään puolen tunnin päiväunet. Sitten käyn jääkylmässä suihkussa, se piristää kummasti. Illalla esityksen jälkeen voi olla vaikea rauhoittua. Saatan tuolloin käydä istumassa iltaa työkaverien tai ystävien kanssa.”

Vapaa-aikanaan Aarne urheilee sekä käy oopperassa ja taidenäyttelyissä. Hän viihtyy hyvin myös yksin kotona.

”Ja harjoittelen lauluja. Terveisiä naapureille ja kiitos, että olette kestäneet ainakin tähän asti.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 9/2019. Nettiversiota on muokattu.