Emmillä, 37, oli huippupesti Sveitsissä, Birkin-laukku ja Maserati-auto – sitten nousukiito katkesi rajulla tavalla
Emmi Kavander sai kaiken, mistä oli haaveillut: unelmatyön ulkomailta, kalliin auton ja taloudellista turvaa. Vuonna 2017 kaikki muuttui.
Muutama vuosi sitten Emmi Kavander asteli luksusputiikista ulos geneveläiselle kadulle. Kädessä keikkui ikioma Birkin-laukku.
Laukku oli viimeinen asia listalta unelmia, jotka hän oli itselleen asettanut. Kaikki muu oli jo tehty: hän oli tehnyt opiskelut ennätysvauhdissa, muuttanut Sveitsiin, päässyt 31-vuotiaana kansainvälisen pörssiyhtiön johtoryhmään ja hankkinut Maserati-auton. Birkinin oli tarkoitus viimeistellä unelmaelämä.
Toisin kävi.
”Alkoi kaduttaa koko laukun ostaminen jo siinä kadulla”, Emmi kertoo.
Birkinin omistaminen oli aina symboloinut Emmille taloudellista turvaa ja menestystä. Jos oli varaa Birkiniin, oli varaa mihin vain. Nyt kun Emmillä oli kaikki, mistä hän oli haaveillut, tuntui se kaikki äkkiä merkityksettömältä.
”Mietin vain, että mitäs nyt sitten? Kuuluisiko tässä nyt olla superonnellinen? Mitä merkitystä tällä oikeasti on? Se oli pysäyttävää.”
”Minua oikeastaan ruokkii se, kun joku sanoo minulle, ettei tuo ole mahdollista toteuttaa.”
Moni kolmekymppinen kärsii uupumuksesta, masennuksesta ja ahdistuksesta. On jopa puhuttu burn out -sukupolvesta, ja asiantuntijat ovat esittäneet yhdeksi syyksi suorittamisen kulttuuria.
Emmi on esimerkki entisestä supersuorittajasta. Emmin lapsuudenkodissa rahaa ei ollut paljon, mutta ahkeruutta arvostettiin tosissaan. Menestyneen oopperalaulajaisäpuolen matkan seuraaminen opetti Emmille, että unelmat voivat toteutua, jos niiden eteen tekee lujasti töitä.
Jo silloin Emmille syntyi halu päästä vaikuttamaan ja luomaan myönteisiä muutoksia.
”Pienenä mietin, että haluaisin presidentiksi tai pääministeriksi”, hän sanoo nauraen.
Iän karttuessa sekä haaveet että strategia niiden saavuttamiseksi tarkentuivat. Esihenkilön paikka aukesi jo kaksikymppisenä, vaikka muut olivat varoitelleet, ettei pomoksi pääse vielä niin nuorella iällä. Haaga-Heliasta Emmi valmistui ennätysajassa, vaikka opinto-ohjaaja oli sanonut sen olevan mahdotonta. Muutama vuosi myöhemmin hänelle tolkutettiin, ettei hänen hakemansa assistentin paikalta voisi nousta johtoryhmään pörssiyhtiössä.
Epäilijät olivat jälleen väärässä.
”Minua oikeastaan ruokkii se, kun joku sanoo minulle, ettei tuo ole mahdollista toteuttaa. Ajattelen silloin, että jes! Kilpailua on siis vähän. Kaista on tyhjä!”
Nuoren menestyjän nousukiito katkesi rajulla tavalla vuonna 2017, kun Emmi joutui hengenvaaralliseen moottorikelkkaonnettomuuteen.
”Kuolema näytti paljon todennäköisemmältä kuin henkiin jääminen. Minulta murtuivat selkä ja lantio, ja olisin voinut kuolla sisäiseen verenvuotoon jo matkalla sairaalaan.”
Emmi kuitenkin selvisi kuin ihmeen kaupalla ja kuntoutui muutamassa kuukaudessa. Kuoleman lähellä käyminen kuitenkin laittoi kaiken uusiksi.
”Aloin miettiä, että mitä ihmiset olisivat sanoneet hautajaisissani, jos olisin kuollut. Että olin aina töissä? Tajusin, etten halua tällaista elämää. Oli tehtävä jotain, jolla on merkitystä.”
Ura silti eteni tavoitteiden mukaan. Huippupestistä johtoryhmässä ja kauan haaveillusta Birkin-laukusta tuli seuraavana vuonna totta.
Silti Emmiä kalvoi tunne, ettei suunta ollut oikea. Emmi alkoi miettiä uudestaan, minkä perässä hän oikein juoksi.
Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen elämä mullistui, kun Emmin lapsi syntyi, vaikka lääkärit olivat valmistelleet Emmiä lapsettomuuteen.
”Uskon, että jäin henkiin myös saadakseni tuoda tyttäreni maailmaan”, hän kertoo.
”En usko sattumaan. Kun jotain näennäisesti kamalaa tapahtuu, ajattelen, että tälläkin on jokin tarkoitus, vaikken ymmärräkään sitä vielä.”
Kuukausi synnytyksen jälkeen Emmi irtisanoutui työpaikastaan listayhtiössä ja ryhtyi yrittäjäksi yritysjohdon valmentajana. Omannäköinen elämä alkoi pikkuhiljaa hahmottua.
”Ennen onnettomuutta urani oli minulle todella tärkeä. Kerran olin 24 tuntia umpisuolileikkauksen jälkeen toisessa maassa palaverissa korkkarit jalassa.”
Unelmia Emmillä on edelleen. Hän haaveilee esimerkiksi Harvardin yliopistossa opiskelemisesta ja historiallisen talon kunnostamisesta Italiassa.
”Toivon, että tärkein on vielä edessä.”
Nykyään hän kysyy itseltään, minkälaisiin tunteisiin hän pyrkii tavoitteillaan. Pääasia on säilyttää merkityksellisyys kaikessa, mihin hän ryhtyy.
”Ennen onnettomuutta urani oli minulle todella tärkeä. Kerran olin 24 tuntia umpisuolileikkauksen jälkeen toisessa maassa palaverissa korkkarit jalassa”, Emmi kertoo.
”Nyt minulle on tärkeää olla vaikuttamassa muiden onnistumisiin.”
Emmin suurimmat haaveet liittyvätkin juuri valmentajan työhön, joka tuo hänen elämäänsä paljon iloa:
”Unelmoin siitä, että saisin auttaa mahdollisimman paljon ihmisiä ja olla pienen pieni sytyke ihmiselle, joka on käännekohdassa. Parasta koko työssä on se hiljaisuuden hetki, kun huomaan, että asiakas tajuaa jotain tärkeää. Silloin asiakas alkaa uskoa eri tavalla itseensä ja tulevaisuuteen.”
