Kipu vei Ona Kamulta jalat alta: "Oli todella kova paikka ajatella, että käveleminenkin voisi tuottaa kipua loppuelämän"
Kutsumus on johdattanut muusikko, näyttelijä Ona Kamua eteenpäin luovassa työssä. Sitten hän tutustui instrumenttiin, jolla on erityinen vaikutus. Maljojen sointi on tehnyt hyvää hänelle itselleen. Niitä soittamalla hän on myös saattanut viimeiselle matkalle rakkaan sisarensa.
Kuinka hämmentävä asia intuitio on. Se saattaa palauttaa mieleen vaikka kappaleen, jonka luuli unohtaneensa kauan sitten. Kaiken annan, taivaalta tähden tuon, kuun sulle kannan, jos tuut mun elämääni, alkaa yllättäen soida päässäni, kun olen lautalla matkalla haastattelemaan Ona Kamua.
Kaiken annan -kappaleen esittäjä asuu saaressa. Lauttamatka saa vieressä istuvat turistit katsomaan kauhuissaan myrskyävää merta ja kiljaisemaan muutamaankin kertaan lautan selättäessä aaltoja sumun keskellä. Vettä ryöppyää kannelle joka suunnalta.
Rannassa minua odottaa värikkäästi ja säänmukaisesti pukeutunut pienikokoinen nainen. Hän näyttää tyystin erilaiselta kuin se Ona Kamu, joka nauraa leveästi Maailman paras nainen -levyn kannessa vuonna 1997. Albumilla soi myös Kaiken annan.
Tuolloin Ona oli jo jättänyt KOM-teatterin, jonka näyttelijäksi hänet oli kiinnitetty muutama vuosi Teatterikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen.
Tämänpäiväistä viisikymppistä artistia on vaikea määritellä yhdellä tittelillä. Pehmeänmakuista teetä tarjoilee näyttelijä, muusikko, laulaja, säveltäjä, omaa esityskollektiiviaan pyörittävä nainen.
Edellisellä kerralla tapasin hänet kuitenkin aivan toisenlaisessa roolissa.
Ona Kamu istuu vakaana helsinkiläisen hoitolan lattialla. Hän on levittänyt eteensä erikokoisia, pronssisia sointumaljoja. Kynttilöiden valaisemassa huoneessa roikkuu telineessään myös vaikuttavan näköinen gongi.
On alkamassa sointukylpy.
Osallistujat asettautuvat vilttien alle makuulle. Ona pitää lyhyen esittelyn, kunnes alkaa soittaa maljoja.
Huoneen äänimaailma muuttuu syväksi, kiehtovaksi. Olotila on nirvanamainen, maljojen äänet tuntuvat kiertävän kehossa.
Juuri kun korva alkaa ihastella maljan heleää sointia, soittaja vaihtaa toiseen, ja vuorostaan lempeän tumma, väreilevä ääni leviää patjoilla makoilevien ihmisten väliin. Vierustoverini taitaa nukahtaa.
Jossain vaiheessa tilaan laskeutuu hiljaisuus. Aika katoaa.
”Yhä edelleen jokainen pitämäni sointukylpy saa minut haltioitumaan.”Ona Kamu
Kun maljojen soittaja oli itse ensimmäistä kertaa sointukylvyssä, hän koki täydellistä rauhaa – turvallisuuden tunnetta.
”Se oli niin kaunista, niin rauhoittavaa. Äänten ja värähtelyn keskellä on lempeä olla. Tosin sitten minäkin rentouduin, enkä niinkään tullut enää kuunnelleeksi”, Ona Kamu kertoo ja nauraa.
”Yhä edelleen jokainen sointukylpy, jonka pidän, saa minut haltioitumaan. Se on niin armollista.”
Sointukylvyssä Kamun taiteilijaidentiteetti on jossain hyvin kaukana.
”Soittaessani maljoja en koe, että tekisin sitä muille. Ennemminkin tuntuu, että teen sitä meille, jokaiselle tilassa olijalle. En ajattele, että minä soitan. Sointukylvettäminen – minulle se on jakamista. Saan itse jokaisesta sointukylvystä valtavasti.”
Sointukylpy ei tarkoita hoitamista tai parantamista. Monet hakeutuvat maljojen ääreen rentoutuakseen.
”En minä soittaessani samalla tavalla rentoudu kuin he, jotka ovat kylvyssä. Mutta koen, että kylvyn ajan olen läsnä, täysin siinä hetkessä. Minulle sointukylpy merkitsee täyttä hetkessä olemista, läsnäoloa ja omistautumista sille, mitä teen.”
LÄSNÄOLO ei ole Ona Kamulle aina ollut itsestään selvää tai helppoa.
”Vanhemmiten minusta on tullut jo aika hyvä hetkessä eläjä. Ennen en osannut sitä yhtään. Minulla on ollut suunnattomia vaikeuksia olla läsnä, elää kulloisessakin hetkessä.”
Tässä vaiheessa Onan puheeseen ilmestyy ilmaus ”virta”, joka pulpahtaa esiin useissa yhteyksissä. Flow-sanasta Kamu ei piittaa.
Virta kuvaamassa asioiden etenemistä sopii saaressa asuvan naisen suuhun erinomaisesti, semminkin kun ilmenee, että aivan kuten lapsuuden kesäpaikka, myös nykyinen kesäparatiisi sijaitsee jossain kaukana meren keskellä saaristossa.
”Kun olen keikalla tai sävellän, olenhieman samanlaisessa tilassa kuin sointukylvyssä – virrassa olemisesta niissä on kyse. Tai kun näyttelen, olen sitten teatterin lavalla tai kameran edessä, olen läsnä virrassa. Mutta on se silti erilaista. Esiintyjä on aina jollain tavalla katselemisen tai kuuntelemisen kohtee-na. Sointukylpy muuttaa perspektiiviä.”
Sointukylvyssä Ona kokee olevansa yhteydessä, dialogissa, niin maljojen, niistä lähtevän värähtelyn kuin muiden kylvyssä olijoidenkin kanssa. Jokainen sointukylpy on omanlaisensa.
”Toki minulla on tieto siitä, miten maljat toimivat ja mitä värähtely on, olen saanut koulutuksen.”
”Se oli niin kaunista. Äänten ja värähtelyn keskellä oli lempeä olla.”Ona Kamu
Peter Hess -äänirentoutusmetodiin Ona kouluttautui muutama vuosi sitten. Hänelle on tärkeää, että metodi on vastuullinen ja perustuu tutkittuun tietoon sekä jatkuvaan koulutukseen.
”Vaikka sointukylvettäjäkin menee meditatiiviseen tilaan maljoja soittaessaan ja saa osansa värähtelystä, se ei tarkoita, että minä siinä kolme varttia paukuttelisin transsinkaltaisessa tilassa. Tiedän, mitä teen, missä järjestyksessä, millä maljalla ja miksi.”
Peter Hess -metodissa ei soiteta millä tahansa kauniilla kipoilla.
”Instrumentit, joita käytän, on valmistettu metodia varten. Jokainen malja on tehty tietyllä tavalla omaan tarkoitukseensa.”
Sydänmalja värähtelee tietyllä tavalla, universaalimalja omalla tavallaan.
”Totta kai maljat tuottavat myös musiikkia, mitä sitä kieltämään – on harmoniaa, sointuja, on rytmi.”
Sointukylvettäjän ja muusikon välinen ero näyttäytyy esimerkiksi siinä, että vaihtaessaan muusikon rooliin Ona jättää maljat sikseen. Puheen nuotti kohoaa, kun säveltäjä kertoo, ettei hän sotke äänimaljoja biiseihinsä.
Selityskin löytyy:
”Yhdessä äänimaljassa on jo koko universumi. Säveltäjä ei voi hirveästi lisäyksiä tehdä, kun kaikki on jo olemassa.”
vain kerran kappale on syntynyt saman tien. Ona oli tuolloin Turun saaristossa, ja yhtäkkiä biisi soi valmiina hänen päässään.
”Sitten minä vain suolsin sen.”
Yleensä musiikin tekeminen lähtee liikkeelle yhdestä lauseesta, muistumasta tai jostakin soundista.
”Minulle musiikinteko on palapelin rakentamista, pienistä palasista koottavaa, leikkaamista ja liimaamista.”
Vihkoihin ja tiedostoihin on kirjattuina lauseita ja ajatuksia, muistoja, Onan näkemiä asioita.
”Ja sitten joku niistä kutsuu minua puoleensa, ja minä aloitan sen parissa.”
Tietokoneella on myös soundipankki, jonne hän tallentaa tekemiään ääniä ja melodioita. Pankin läpikäynti auttaa, kun tuntuu, ettei musiikinteosta tule mitään.
”Joskus saattaa käydä niin, että tallenteista löytyy yksi niin inspiroiva ääni, että se vie mukanaan.”
Siihen virtaan.
”Tuolloin ikään kuin hyppään veneeseen,nostan purjeet ja navigoin kohti uutta. Ja olen perillä aikaisem-min kuin osasin edes odottaa. Valmis kappale on siinä. Mutta joskus pitää soutaa vastavirtaan niin, että meinaa järki lähteä, ja vain jaksaa soutaa.”
”Jos olen voinut näyttää mallia edes yhdelle nuorelle naistaiteilijalle, olen tyytyväinen.”Ona Kamu
työpäivät ovat hyvin erilaisia.
”Saattaa syntyä materiaalia ja kappaleita, joissa periaatteessa ei ole mitään vikaa. Mutta jos silloin tajuaa, että tämä ei ole lainkaan se sävellys, jota olen hakemassa, on se turhauttavaa.”
Varsinkin jos työhön on mennyt päiviä.Eteenpäin pääsee luottamalla virtaan. Jonain päivänä purjeet voi jälleen nostaa.
”Työskentelin näyttelijänä KOM-teatterissa vuoteen 1995 saakka. Kaiken aikaa minua kalvoi voimakas musiikillinen kutsumus. Halusin keskittyä musiikin tekemiseen.”
Nuoren näyttelijän oli uskallettava irtisanoa itsensä vakituisesta työstä.
”Meni pitkään, ennen kuin löysin oman ääneni, ennen kuin aloin uskaltaa luottaa omaan tekemiseeni ja intuitiooni.”
Mutta se kannatti.
”Nykyään minä luotan virtaan. Luotan omaan intuitiooni. Kun sävellän ja teen teoksia, työskentelen intuition varassa. Olen tehnyt näin todella pitkään.”
Ehkä juuri vahva luottamus omaan tekemiseen mahdollistaa sen, että säveltäjä pystyy jopa vähän hymyillen kertomaan työn alla olevasta kappaleesta, jossa hän parhaillaan jumittaa.
”Olen säveltänyt kappaleeseen A-osan, hyvin koruttoman alun, josta sen biisin pitäisi lähteä. Mutta meni pitkään, etten päässyt siitä yhtään eteenpäin. Monta päivää kuuntelin sitä prologia, mutta sen jälkeen ei mitään. Ei yhtään mitään.”
Kipukohtaus, joka vei Onalta jalat alta iski kesällä kaksi vuotta sitten. Kohtauksia seurasi lisää.
Koko kesän Ona vietti makuuasennossa kotipihallaan, hädin tuskin hän jaksoi laahustaa lähikauppaan. Pitkään hän selitti itselleen olevansa lopen uupunut.
Edelliseen vuoteen oli mahtunut paljon, muun muassa sointumaljaopinnot, oman levy-yhtiön perustaminen ja rahoituskampanjan toteuttaminen. Samaan aikaan kun Ona valmisteli Se kaikki jää -levyään, Ona Kamu kollektiivi toteutti Helsingin Kaapelitehtaalle Pyramidi-esityksen.
Oli syitä olla väsynyt.
Mutta oli muutakin. Vei vain aikaa, ennen kuin selvisi, että selkärankakanavassa kaksi kystaa painoi hermoa. Ona kärsi myös huomattavasta raudanpuuteanemiasta.
Kun työkenttä on monelle eri alalle kurottuvaa mosaiikkimaista palapeliä, jota kootessa yksikään päivä ei ole samanlainen, on selvää, että kivun pakottaessa pysähtymään alkaa miettiä tulevaa. Murehtia.
Varsinkin, kun pysähdys kestää yli vuoden.
”Minulle oli todella kova paikka joutua ajattelemaan, tarkoittaako loppuelämä sitä, että käveleminenkin tuottaa kipua.”
Monet Onan luomista esityksistä yhdistävät musiikkia ja fyysistä ilmaisua, eivät välttämättä niinkään tekstiä ja puhetta. Hänen oli kysyttävä itseltään, mitä jos ei voikaan enää tehdä työtä.
Leikkausjonossa vierähti pitkään. Oleminen oli tuskallista. Ona tunsi maljojen kutsuvan häntä. Hän huomasi, että pystyi istumaan maljojen ääressä. Aluksi hän soitti niitä vain itselleen.
Kun olo hieman koheni, Ona ryhtyi käymään hierojalla. Kun vointi edelleen vireytyi, hän alkoi pitää sointukylpyjä erilaisille ryhmille. Samalla mielessä alkoi itää ajatus perustaa Onalla Sound Bath -sointukylvettämö. Ja sen hän teki.
Oman sairastumisen lisäksi vuonna 2018 tapahtui muutakin pysähdyttävää.
Oli joulukuun alku. Isä oli puhelimessa sanonut, että nyt on jo kiire. Onan isä, kapellimestari Okko Kamu, kertoi Saanan kunnon romahtaneen saattohoitokodissa.
Onaa kolme ja puoli vuotta nuorempi sisko Saana Kamu oli sairastanut syöpää pitkään, useampaan kertaan. Muutamaa päivää aiemmin Saana oli siirretty saattohoitoon Terhokotiin.
Isän puhelu tavoitti Onan lautalla. Hän oli jo matkalla siskonsa luokse. Intuitiotaan kuunnellen isosisko oli pakannut mukaan myös sointumaljat.
”Terhokodissa kerroin paikallaolijoille, että meillä oli ollut Saanan kanssa aiemmin puhetta, että soittaisin hänelle.”
Ajatus maljojen soitosta sopi kaikille.
Muistellessaan nyt pikkusiskonsa viimeistä päivää Ona vähän hymähtää kertoessaan, miten tuli tunnekuohuissa asettaneeksi maljat huoneessa siten, että oli vahingossa selin muihin, myös Saanaan.
Hän vain halusi soittaa. Soittaa Saanalle.
”Jos olin koskaan vähääkään kyseenalaistanut sointumaljoja tai miettinyt, onko koko touhussa mitään järkeä, Terhokodissa soittaminen vahvisti kutsumustani maljoja kohtaan.”
Ona sanoo, ettei hän osaa selittää, mitä tuolloin tapahtui.
”Minä vain tiesin, että olin soittamassa ihmiselle, joka tekee jo matkaa pois. Kyse ei ollut minusta tai minun tuskastani tai surusta tai ikävästä. Minun tehtäväni oli auttaa lähtijää.”
”Koin, että oma tehtäväni oli keskittää kaikki energiani siihen, että autan sisartani siirtymisessä jollekin toiselle puolelle.”
Kyyneleet nousevat silmiin, kun Ona muistelee hetkiä Saanan kuolinvuoteen äärellä.
”Kun minä huomasin, että autan tässä rakasta ihmistä siirtymään olotilasta toiseen, jotain minussa aukesi. Tunne oli hyvin konkreettinen ja kirkas.”
Jälkeenpäin Ona on huomannut usein palaavansa tähän ajatukseen. Hän myös koki, että saattoi omalla tavallaan auttaa muita saattajia näiden surussa.
”Tiesin, että olin soittamassa ihmiselle, joka tekee jo matkaa pois.”Ona Kamu
SISAREN KUOLEMAN jälkeen Ona ei ole juurikaan keikkaillut muusikkona.
”Vasta pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, että voisin alkaa tehdä uutta levyä. Minulla vain ei ole ollut mitään asiaa, jonka olisin halunnut jakaa.”
Artistin kuuluu esiintyä ja olla silloin esillä. Toistaiseksi hänellä ei ole ollut kutsumusta esillä olemiseen.
Taustalla pysyttelyssä saattaa olla osansa myös äänimaljoilla. Onalla Sound Bath on vienyt hänet sointu-kylvettämään erilaisiin paikkoihin.
”Juuri nyt nautin siitä, että olen löytänyt kutsumuksen, joka on egoton.”
Se nuori nainen, joka 1990-luvulla lauloi antavansa toiselle kaiken, vaikuttaa nyt, yli viisikymppisenä, riittävän itselleen.
Muutama vuosi sitten Ona Kamu oli esiintymässä Kallio kukkii -festivaalilla pääkaupungissa. Kulttuuritalon pihalla soolokeikkaa kuunteli kaksi parikymppistä konemusiikin harrastajaa. Ona kuuli toisen kommentoivan:
”Ihan mahtavaa, että tonikänen nainen tekee elektronista musaa.”
Nauraen Ona toteaa:
”Tuollaisesta kommentista on otettava kaikki irti. Olen täysin samaa mieltä!”
Toinen, mistä Ona haluaa ottaa kaiken irti, on nuorilta naisilta tullut palaute. 2020-luvun naisille ei tule mieleenkään pohtia, voiko näyttelijä olla vakavasti otettava muusikko tai toisinpäin. Monta ammattia on itsestäänselvyys.
Käsi, jota koristaa viivatatuointi, osoittaa kohti mannerta.
”Tuolla nuoret mimmit tekevät omia juttujaan. He tekevät juuri sitä, mitä tahtovat ja tekevät sitä ylpeinä. Olen siitä hirvittävän onnellinen.”
Ona Kamu
on helsinkiläinen taiteilija ja sointukylpyrentouttaja. Ona on valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 1990. Naimisissa, kaksi lasta.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 7/2020. Juttua on lyhennetty.
