”PARI VUOTTA SITTEN olin elämäni parhaassa kunnossa. Minulla oli säännöllinen elämänrytmi, liikuin ja söin hyvin. En kiinnittänyt juurikaan huomiota vartalooni. Oli hyvä olla kehossani.

Raskaus ja synnytys muuttivat kaiken. Yritimme lasta kahdeksan kuukautta. Noihin aikoihin olin stressaantunut opiskeluista ja töistä. Minulle oli iskostettu päähän, että raskaaksi tulee kerrasta, joten oli sokki, kun niin ei käynytkään.

Lopulta lähdimme kahdeksi kuukaudeksi Balille, ja sain nollattua tilannetta. Käsittelin patoutuneita tunteitani ja meditoin. Palasimme matkalta maaliskuussa, ja kesäkuussa tulin raskaaksi. Uskon, että stressin helpottamisella oli vaikutusta asiaan.

Kuvittelin olevani ihminen, joka ei panikoisi muuttuvaa kehoa. Ajattelin, että olen aktiivinen ja liikun paljon. Häpyluun liitoskipujen takia ei voinutkaan liikkua kahtena viimeisenä raskauskuukautena. Kävelykin tuntui tuskalta.

Samalla kun nautin kauniista raskausvatsasta ja kuvasin sitä Instagramiin, keho tuntui vieraalta. En ollut varautunut, että lihon 22 kiloa. Minua eivät haitanneet oikeas­taan kilot tai raskausarvet vaan sisäinen tunne. Kehoni tuntui hitaalta, raskaalta ja heikolta. En saanut nukuttua.

Oli rankkaa, kun muutos ei ollut omissa käsissä. Ennen olisin voinut tehdä kivuilleni jotain, mutta liitoskivuille en. Tiesin, että tilanne oli ohimenevä ja tärkeintä oli vauvan hyvinvointi, mutta silti vaihe oli raskas.

Meditoiminen oli voimavarani. Kun en voinut keskittyä kehooni, keskityin mieleeni.

RASKAUDEN JA SYNNYTYKSEN MYÖTÄ Raskauden ja synnytyksen myötä vatsani on pehmeämpi ja ihossani arpia. Nännini ovat tummemmat, rintani isommat. Kehoni muuttui niin paljon, että jouduin käymään läpi parantumis- ja hyväksymisprosessin. Valehtelisin jos väittäisin, etten ole epävarma muuttuneesta kehostani.

Oloani helpottaa, kun keskustelen puolisoni kanssa: voimme jutella mistä vain, ja tsemppaamme toisiamme. Tarvitsen keskustelukumppania, sillä vaikka valmentajana tiedän työkalut, niitä on välillä vaikea käyttää itseensä.

En ole samaistunut kehopositiivisuuteen. Vaikka liikkeen alkuperäinen idea oli näyttää valtavirrasta poikkeavia kehoja, nyt tuntuu, että asiasta puhuakseen täytyy olla huomattavasti ylipainoinen, kaunis, vaalea nainen. Jos itsellä on vain 5 tai 10 kiloa ylimääräistä, asiasta ei voi puhua.

Kehon pakkomielteinen ajattelu ei ole hyväksi kenellekään, suuntaan eikä toiseen. Miksi pitäisi rakastaa kehonsa jokaista osaa täysillä? Jos ei pysty siihen, voi tuntea huonommuutta.

Kun olin pyöritellyt ajatusta pitkään, törmäsin ilmiöön kehoneutraalius. Se puhuu sen puolesta, että kehosta ei tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa. Se kolahti. Termi palautti ajatukseni lapsuuteeni. Silloin suhtauduin vartalooni neutraalisti. En miettinyt, miltä näytin tai syönkö tarpeeksi vihreitä ruokia.

Nyt ajattelen: On ihan ok, etten välillä tykkää kehostani. Ei ihme, sillä se on käynyt läpi suuren muutoksen. Vaikka haluan pudottaa painoani raskauden jälkeen, se ei tarkoita, etten voisi pitää itsestäni. Haluan kehittää mieltäni jatkuvasti – joten miksi en haluaisi myös keholleni parempaa oloa?

Olen käynyt nuoruudessani syvällä: ollut masentunut, uupumuksen partaalla ja suorittanut paljon. Olen tuputtanut superfoodeja ja ollut pakkomielteinen. Minun on täytynyt käydä nuo vaiheet läpi ollakseni tässä. Yhä vieläkin suoritan joitakin asioita, mutta nyt tunnistan sen nopeammin ja voin pysähtyä.

Mindfulness on auttanut minua siinä, että arvostan kehoani. Pian aloitan mindfulness-opettajakoulutuksen!

EN PITÄNYT RASKAANA OLEMISESTA ja siitä, millaisen olotilan se sai aikaan – loppuajasta en voinut liikkua ollenkaan. Se on asia, josta ei uskalleta puhua. Se on myös suurin syy, miksi epäröin toisen lapsen hankkimista.

Työ kehoni kanssa on kesken, eikä välttämättä tule koskaan valmiiksi. Yritän elää tässä hetkessä. Jos velloisin menneessä ja murehtisin entisen vartaloni perään, ahdistuisin. En voi myöskään tietää tulevasta. Voin vain keskittyä tekemään asioita, jotka tekevät hyvää minulle juuri nyt.

Toivon, että pystyisin tulevaisuudessa olemaan neutraalimpi kehoani kohtaan. Uskon, että kehoneutraalius voi olla tärkeä askel kohti itsensä hyväksymistä – ja ehkä jossain vaiheessa myös itsensä rakastamista. Ulkonäkö­trendit ja -paineet tulevat ja menevät: nyt pitää olla iso pylly, jossain vaiheessa ehkä jotain muuta. Siksi yritän keskittyä siihen, mikä tuntuu hyvältä. Jos oman kehon hyväksyminen on vaikeaa, voi keskittyä miettimään, mihin keho tällä hetkellä pystyy, eikä siihen, miltä se näyttää.

Iloitsen siitä, että pystyin synnyttämään lääkkeettömästi, palauduin synnytyksestä hyvin ja kehoni on vahva. Se on pystynyt kasvattamaan toisen ihmisen. Iloitsen myös siitä, että voin imettää lastani – sekään ei ole itsestäänselvyys.

Vaikka kehoni ulkonäkö ei aina vastaa omia ihanteitani, olen ylpeä siitä, mihin kaikkeen se kykenee.”

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2020.