Rakastettu ja palkittu kirjailija Olli Jalonen osaa sukeltaa syvälle ihmismieleen ja tehdä sen vähäeleisen kauniisti. Lue uusimman romaanin arvio.

Opiskelija saa paikan salaisesta tutkimuksesta, jossa hänen pitää kerätä tietoja entisistä koulukavereistaan.

Eletään vuotta 1974 ja tehtävä tuntuu tilaisuudelta paitsi tienata hyvin myös olla osa jotain suurempaa. Siitä alkaa Olli Jalosen upea romaani Stalker-vuodet (Otava).

Stasi-henkisen tutkimuksen päätyttyä nimettömäksi jäävä päähenkilö saa töitä Indonesian suurlähetystöstä Helsingissä. Hänen tehtävänsä on saada julma diktaattori näyttämään hyvältä suomalaisessa mediassa. Tästä työstä Jalosella itselläänkin on kokemusta, joten lähetystön vainoharhainen tunnelma lienee realistisesti kuvattu.

Kirjan kertoja ajautuu elämään elämäänsä sivustakatsojana. Ihmissuhteista tulee välineitä, omat tunteet muuttuvat tunnistamattomiksi ja muiden tarkkailija ohenee näkymättömiin itseltäänkin:

”Vaikka kerää tietoja sisäänsä tyhjenee itse kuoreksi.”

Jalonen on niin taitava, että vaikka päähenkilön passiivisuus välillä raivostuttaa, hänen pyristelyään seuraa kuin jännitysromaania.

Omituista kyllä, minulle hän toi mieleen Taivaanpallon ja Merenpeiton Angusin. Jotain samaa avoimuutta ja sinisilmäisyyttä hahmoissa on – tai sitten kyse on vain Jalosen kirkkaasta kielestä.

Samalla tavalla kuin Angus näytti valistuksen ajan, samalla tavalla Stalker-vuosien kertoja joka tapauksessa kuvaa kokonaista aikakautta. Suomettumisen vuosina myötäily oli maan tapa ja oikea puoluekirja välttämätön edellytys uralla etenemiselle.

En ole varma, olemmeko vieläkään irtautuneet kaikesta tunkkaisesta, ahtaasta ja likaisesta.

Meidän kansalaisten seuranta on sitä paitsi nyt paljon helpompaa kuin 1970-luvulla. Paljastamme itsestämme somessa kaiken ihan vapaaehtoisesti.

Arvio on julkaistu Eevassa 12-13/22.

Lue myös: Eevan kirjaklubi tuo kirjailijat kotiisi ja korviisi – tule mukaan!