AINA KUN kirjailija Hanna-Riikka Kuisma on ”välitilassa” eli siirtymässä kirjoittamaan uutta kirjaa, hän selaa päiväkirjojaan. Niitä on kertynyt kaksi jenkkikassillista, tuhansia sivuja käsin kirjoitettua tekstiä.

”Niitä selatessa muistelen, kuka olinkaan.”

Päiväkirjojen sivuilta Hanna-Riikka poimii teemat, jotka tuntuvat ajankohtaisilta ja alkavat elää hänen seuraavassa kirjassaan. Päiväkirjat ovat olleet hänelle myös selviytymiskeino elämän eri vaiheissa.

”En kirjoita romaaneihini suoraan omia asioitani, mutta käytän tunteitani. Olen kirjoissani manannut jotkut ihmiset, traumat tai tunteet itsestäni pois, ja se on toiminut.”

Porissa asuva kirjailija on käsitellyt romaaneissaan muun muassa syömishäiriötä, mielenterveysongelmia, alkoholismia ja fyysistä kipua, syrjäytymistä ja köyhyyttä. Osa aiheista on tuttuja omasta elämästä.

Päiväkirjasivujen marginaaleissa ja tekstin seassa on lapsuusvuosista asti seikkaillut piirroshahmoja, etenkin kasvoja. Paljon kasvoja. Ne muistuttavat kirjailijaa itseään.

Vasta pari vuotta sitten hän tiedosti niiden merkityksen.

”Ne elävät iän ja elämänvaiheideni myötä ja kuvaavat tunnetilojani. Hyytää, kun käsialastakin näkee, miten minulla on mennyt.”

LEVOTON KASVOMERI, joka näkyy teini-iän päiväkirjoista 25-vuotiaaksi asti, on puhutellut Hanna-Riikkaa viime aikoina.

”Itseni etsiminen oli aika äärimmäistä. Oli kaikenlaisia kokeiluvaiheita aatteissa ja tyyleissä.”

Alkoholi alkoi maistua 13-vuotiaana. Opettajavanhempien tytär liikuskeli lähiöjengissä, mutta hänellä oli jalka myös toisessa maailmassa: hän harrasti teatteria ja laulamista. Oli niissä lahjakas. Kunnianhimo ja näyttämisen halu oli kova.

”Minä unohtui, kun yritin sopeutua kulloiseenkin rooliin.”

Hanna-Riikka vaihtoi kaveriporukasta ja koulusta toiseen, aloitti joka paikassa aina uutena versiona. Ammattikouluvuoden jälkeen hän meni lukioon ja ryhtyi kympin tytöksi. Vaikka kavereita riitti, hän tunsi itsensä yksinäiseksi.

”Koin aina jääväni johonkin väliin. Ehkä koen niin vieläkin kulttuurimaailmassa. En ole akateeminen, kuten monet kirjailijat”, sanoo ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija.

”Nyt katson surulla ja lempeydellä tuota epävarmuutta. Minulla kesti kauan ymmärtää, kuka oikeasti olen, ja kuka esitän olevani. Jos ei ymmärrä omia rajojaan, ei välttämättä ymmärrä muidenkaan.”

RAJATTOMUUS NÄKYI hyvässä ja pahassa. Lahden taidekoulussa opiskellessaan Hanna-Riikka maalasi vimmaisesti päivät ja kirjoitti yöt. Seurasi hermoromahdus parikymppisenä.

Kun verbaalisesti lahjakas nainen haki nettifoorumeilta apua mielensä ongelmiin ja jo ala-asteelta alkaneeseen syömishäiriöön, hänelle alkoi tipahdella vastuutehtäviä. Avunhakijasta tuli avunantaja, vertaistuki toisille nuorille naisille.

”Nyt ymmärrän, että toimin pelastamisenhalun ja miellyttämisenhalun ajamana. Minun oli vaikea sanoa ei, koska olin itse ollut niin niin yksinäinen.”

Pelastamisen halu näkyi myös kaljakuppiloissa, joissa Hanna-Riikka vietti paljon aikaa. Jos hän näki nurkassa yksinäisen ja elämää nähneen hahmon, hän meni luo ja pyysi tämän seurueeseensa. Kavereita ärsytti: onko niitä pakko raahata pöytään!

”Kyllä minä jo silloin osittain tajusin, että itseänihän minä yritin auttaa. Pyrin kohtelemaan muita kuten olisin halunnut itseäni kohdeltavan.”

Nykyään Hanna-Riikka sanoo omaavansa ”selviytymiskeinot kaikkeen”. Hän kävi pitkään julkisella puolella terapiassa.

”Tai se oli pikemminkin keskusteluapua. Kävin 14 eri ihmisen luona kolmessa eri kaupungissa asuessani. Oli vähän rasittavaakin selittää kaikki aina uudestaan. Luulen, että olen löytänyt avun itse, mutta oli terapiastakin apua.”

VÄHITELLEN PÄIVÄKIRJAN sivuilla alkoi näkyä ahdistuneita ja surullisia kasvoja.

”Toisaalta harvemmin päiväkirjoihin tulee kirjoitettua onnenhetkistä. Onnenhetkinä elää onnenhetkiä, ja niistä tulee vain mainintoja: olipa kivat pari viikkoa.”

Niihin aikoihin Hanna-Riikka oli 27-vuotias ja toimi taidekriitikkona. Hän kulki samoissa tilaisuuksissa kuin vanhempansa, jotka olivat opettajanpestinsä lisäksi kuvataiteilijoita.

”Taidenäyttelyjen avajaisissa he näkivät, miten humalahakuista juomiseni oli. Ihmissuhteissani oli vaikeuksia.”

Hanna-Riikka oli ajatellut siihen asti, että hänen juomisensa oli jollain tasolla hallussa.

”Olin baarijuoppo, join sosiaalisissa tilanteissa. Lasin ääressä ihmissuhteet tuntuivat syvällisemmiltä kuin oikeasti olivatkaan.”

Hän ajatteli ryhtyä kohtuukäyttäjäksi. Mutta joka kerta, kun hän lähti kaverin kanssa yhdelle, hän löysi itsensä yömyöhään humalassa baarista.

Kunnes tuli viimeinen kerta.

”Olin täyttämässä kolmekymmentä ja istuin jälleen diskossa. Pöytä oli täynnä ihmisiä, jotka olivat minua nuorempia ja sinkkuja. Aamuyöllä havahduin tyhjyyteen. Mitä minä siellä tein, nuorten sinkkujen joukossa? Kotona minulla oli miesystävä.”

Ensimmäisten kuukausien aikana elämä parani valtavasti.

”En ollut tajunnut, kuinka vahvasti ahdistukset ja syömishäiröt olivat olleet sidoksissa alkoholiin.”

Hän oli aina sanonut ajautuvansa tilanteisiin tai että asioita vain tapahtuu.

”Mutta eivät ne vain tapahdu. En minä noin vain ajaudu jonnekin vieraiden ihmisten kanssa aamuyöhön asti. Ymmärsin, että en osannut ottaa vastuuta itsestäni. Se oli minulle isoin oppi.”

RAITISTUMISESTA ON nyt neljätoista vuotta. Raitistumisvuonna päiväkirjoissa pilkahtelee ”ylionnellisia” kasvoja.

Nyt alkoholinhuuruiset vuodet tuntuvat jo vahvasti menneisyydeltä. Hanna-Riikka näkee enää harvoin painajaisia, että ajautuu juomaan tai on ratkennut. Niitä unia oli ensimmäisinä vuosina paljon.

”Eivät kaikki minun ongelmani johtuneet juomisesta. Se oli vain yksi asia arjessa. Samaan aikaan myös opiskelin ja kävin taidekoulua.”

Nyt hän ymmärtää, että juominen oli hänelle ainoa rentoutumiskeino.

”En osannut päästää irti suorittamisesta.”

Jälkikäteen hän on muistanut juoneensa tylsiä tilanteita siedettäväksi.

”Kun puhutaan villeistä ja rajuista vuosista, niin aika tylsäähän se oli. Istua pöydän ääressä, juoda ja kuvitella käyvänsä keskustelua.”

Raitistumisen jälkeen Hanna-Riikalla meni monta vuotta häpeässä kieriskellessä.

”Pyysin anteeksi niiltä, joita kohtaan olin käyttäytynyt huonosti ja kiitin niitä, jotka olivat auttaneet minua. Nyt olen jo pitkään kokenut, että minulla ei ole menneessä mitään keskeneräistä. ”

Jos jokin yksittäinen asia joskus hävettää, se tuntuu ennemminkin koomiselta.

”Ja osa traagisilta. Keskiarvo on siis tragikoominen.”

Alkoholiin Hanna-Riikka suhtautuu kuin lapsi: se ei kuulu hänelle eikä liity hänen elämäänsä.

Myös syömishäiriöstä hän katsoo parantuneensa, mutta sen suhteen hän on hyvin valppaana.

”Jos vähänkään huomaan, että minulle tulee ruokaan liittyviä pakkomielteisiä ajatuksia tai alan rajoittaa syömisiäni, kerron siitä läheisilleni.”

Hän on ymmärtänyt, että syömishäiriössä ei ollut kysymys syömisestä, vaan vaikeudesta tuntea tunteita.

”Minun oli helppo laittaa kaikki vaikeat tunteeni syömisen säätelyyn ja kuvitella, että niitä pystyy kontrolloimaan.”

HYMYT HYYTYVÄT raitistumisvuoden jälkeisissä päiväkirjoissa. Hanna-Riikka sairastui fibromyalgiaan 31-vuotiaana.

Aluksi sairastuminen oli järkytys. Häntä ei lohduttanut, kun lihaksistossa ja nivelissä oireilevan jatkuvan kivun sanottiin alkavan helpottaa 65-vuotiaana.

Pahoina kipupäivinä Hanna-Riikkaa ärsyttää ja suututtaa, koska ei voi tehdä haluamiaan asioita. Hän sanoo sairastumisen vaikuttaneen elämäänsä vähintään yhtä paljon kuin raitistumisen.

”Mutta kaikkeen tottuu, kipuihinkin. Täytyy vain rakentaa arki uudestaan. Jos sairaudesta hakee hyviä puolia, niin minun on pakko liikkua.”

Hanna-Riikka joogaa ja kävelee, tekee kotijumppaa painoilla ja nauhoilla. Harjoittelee ergonomisempia työtapoja.

”Kuntosali tekisi hyvää, mutta se on addiktioherkälle huono juttu. Alan helposti laskea ja mitata liikaa.”

Helposti addiktoituvan mielensä Hanna- Riikka on hyväksynyt. Hän on koko ikänsä hurahtanut asioihin ja aikoinaan myös ihmisiin, mutta nyt piirre ei enää uhkaa perusasioita. Se ei myöskään enää liity ihmissuhteisiin, kuten nuorempana.

Nyt addioktioherkkyys ilmenee intensiivisenä harrastamisena. Raitistuttuaan Hanna-Riikka teki nukkeja. Jossain vaiheessa hän virkkasi niin paljon, ettei lähipiirin ole tarvinnut ostaa pipoja vuosiin. Tällä hetkellä hän piirtää, pelaa tietokonepelejä ja opiskelee japania.

”Olen opetellut kääntämään haitalliset addiktiot turvallisiksi. Osan hyödylliseksi, ja osan muuten vain hauskoiksi ja täysin haitattomiksi.”

Yksi asia on varma: intensiivisestä innostuksesta on valtava hyöty kirjan kirjoittamisessa.

”Asioiden pitää kiinnostaa, jos niiden kanssa elää kaksi vuotta.”

ITSETUNTEMUS ON noussut Hanna-Riikalle suureen arvoon.

”Miten iso asia onkaan, että tunnen itseni nykyään niin hyvin. Sitä kautta minulle syntyy realistinen kuva itsestäni, ja liialliset itseluottamuksen tai häpeän tunteet vähenevät.”

Nykyään hän ajattelee olevansa ihan tarpeeksi hyvä tyyppi.

”Minulla on silti kympin tytön huijarisyndrooma. Itsetuntoni on erittäin vaihtolämpöinen.”

Isot asiat saattavat jännittää vain vähän, mutta pienet ja helpot kohtuuttomasti.

”Esimerkiksi suora lähetys televisiossa voi jännittää minua vähemmän kuin joogaryhmään meno.”

Työ- ja opiskeluasioissa hän vaatii yhä itseltään paljon.

”Se ei ole muuttunut, ainakaan parempaan suuntaan. Minulla on taipumus ylitehdä asioita, jotka voisi tehdä helpommin ja vähemmällä vaivalla.”

Ura oli pitkään kaikkein tärkein asia, se piti pinnalla, mutta viimeksi kuluneiden viiden vuoden sisällä ajatus on muuttunut. Nyt ykköspaikalla ovat puoliso ja lähisukulaiset. Sekä se, että saa elää mahdollisimman rauhassa. Sitä tylsää elämää, jota hän teininä halveksi.

Tämän syksyn päiväkirjan marginaaleista kurkistelevat vähäeleiset mutta realistiset kasvot.

Hanna-Riikalle on tärkeää, että kaikki hänen päiväkirjojensa kasvot muodostavat yhteisen kaaren.

”Pystyn näkemään yhteyden minuuteen lapsuuteeni asti. Kun minulle tapahtui nuorempana traumaattisia asioita, katsoin niitä ulkopuolisena. Nyt tuntuu, että minähän se siellä olin. Olen tehnyt sovinnon itseni kanssa. Se on ollut ehkä tärkeintä.”

Juttu on julkaistu Eevassa 11/2022