Noora Hautakangas ei koskaan unohda puhelua, jonka sai äidiltään Anna-Liisalta 20 vuotta sitten – perheenjäsenen onnettomuus lähensi heitä entisestään
Yrittäjä Noora Hautakangasta ja hänen äitiään Anna-Liisa Hautakangasta yhdistää vahva intuitio.
Noora Hautakankaan, 40, äiti Anna-Liisa Hautakangas, 71, tietää olevansa tervetullut koska vain tyttärensä ja tämän kavereiden porukkaan. Nooran mukaan tytöt kyselevät häneltä usein, että koska ”Anli” taas tulee. Äiti on yksi tytöistä. Eräs yhteinen iloinen ilta päätyi helsinkiläiselle nakkikioskille.
”Olin tanssinut äidin ja tyttökavereiden kanssa tuntikaupalla Helsingin yössä. Ennen kotiinpaluuta kävimme hakemassa ranskalaiset perunat kaikilla mausteilla Töölöntorin grilliltä. Perillä äiti ja ystäväni Johanna nukahtivat sohvalle perunaboksit sylissään, päät toisiinsa nojaten. Kello oli viisi aamulla. Olisipa minulla valokuva siitä hetkestä”, Noora kertoo ja naurahtaa.
”Juhlimme ja nautimme elämästä edelleen yhdessä”, Anna-Liisa jatkaa.
”Vanhempana olen pyrkinyt aina kuuntelemaan Nooraa ja hänen veljeään. Olen ollut läsnä ja antanut enemmän periksi kuin omat vanhempani, jotka olivat ankarampia kasvattajia.”
Noora on Relove Second hand & Cafe -konseptista tunnettu yrittäjä ja juontaja, joka muistetaan myös 2007 Miss Suomena. Eläkkeellä oleva Anna-Liisa on koulutukseltaan mielenterveyshoitaja ja työterveyshuoltoon suuntautunut terveydenhoitaja.
”Äidin elämänilo inspiroi minua. Hän on rakkain bilekaverini, varsinainen seuraleidi. Missä äiti, siellä myös ilo ja nauru”, Noora kuvailee.
”Näen Noorasta, kun hän on väsynyt ja kun hän polttaa kynttilää molemmista päistä. Uuvuin itsekin joten tunnistan merkit.”
Anna-Liisa Hautakangas
Paras ystävä. Myös niin Noora kuvailee Anna-Liisaa.
”Saan äidiltä kaikkeen rehellisen ja suoran vastauksen. Meillä on ollut aina avoimet ja läheiset välit.”
Tytär taas on opettanut Anna-Liisalle ennen kaikkea rohkeutta. Hän on seurannut kiitollisena Nooran taivalta maankuuluksi yrittäjäksi. Tämä johtaa nykyään viittä kierrätysmuotiin ja kahvilatoimintaan erikoistunutta liikettä, joista uusin avattiin viime kesänä Helsinki-Vantaan lentoasemalle.
Intohimoinen suhde omaan tekemiseen voi olla kaksiteräinen miekka. Noora on kokenut yrittäjänä innostuksen lisäksi uupumuksen. Anna-Liisa onkin joskus miettinyt, olisiko tyttären jaksamisen kannalta ollut parempi, että yrittäjyys olisi pysynyt pienimuotoisempana.
”Kun Noora pääsee alkuun, hän tekee asioita todella intensiivisesti ja työ vie hänet mennessään. Näen Noorasta, kun hän on väsynyt ja kun hän polttaa kynttilää molemmista päistä. Uuvuin itsekin joten tunnistan merkit”, Anna-Liisa kertoo.
Hän uupui ennen erikoistumistaan terveydenhoitajaksi, sillä työ ei enää antanut tarpeeksi haastetta ja silloisessa työyhteisössä ilmeni henkistä kiusaamista.
Tyttärensä tavoin Anna-Liisakin on tehnyt aina paljon, hoitajana keikkatöitä Norjassa asti.
”Työni ohessa ja virkavapaalla ollessani myin muun muassa partakoneita, imureita, kosmetiikka ja Tupperware-astioita.”
Yllätyksenä tyttären urakehitys ei Anna-Liisalle tullut.
”Noora puhui jo parikymppisenä siitä, että haluaisi perustaa kirpputorin, jonka yhteydessä on kahvila.
Tytär nyökyttelee.
”Etelä-Pohjanmaalla oli paljon kirppiksiä, joita tykkäsin nuorena koluta. Tunsin niissä käydessäni kuin olisin päässyt aarrejahtiin.”
Menestys ruokkii menestyksen nälkää ja kasvunhalua. Yhä isommat tavoitteet tuntuvat mahdollisilta ja niiden saavuttaminen palkitsee.
”Minua ajaa urallani intohimo ja halu muuttaa maailmaa. Haluan näyttää esimerkilläni, että tekemällä, toimimalla ja tarttumalla voi saavuttaa jotakin”, Noora sanoo.
Hän on puhunut äidilleen avoimesti uupumisen tunteista, vaikka se saakin Anna-Liisan murehtimaan tyttärensä jaksamisen puolesta.
”Vaikka puhumme toisillemme suoraan, joskus suojelen äitiä liialta huolehtimiselta ja jätän kertomatta, jos esimerkiksi elämme yrityksessä taloudellisesti tiukkoja aikoja”, Noora myöntää.
Nykyisin hän voi hyvin. Viimeisen vuoden aikana Noora on oppinut ottamaan aikaa myös itselleen, parisuhteelle ja ystäville. Hän on kihloissa Eero Ukkosen kanssa, Relove on heidän yhteinen yrityksensä.
Herkkyys on periytynyt äidiltä tyttärelle. Molemmilla on vahva intuitio ja kumpikin harrastaa runojen kirjoittamista.
”Vaistoamme herkästi toisten tunnetiloja. Äiti on yksi syvällisimmistä ihmisistä, joita tiedän. Minä olen erityisherkkä, mutta äiti ei ole ihan niin herkkä. Hän ei esimerkiksi jää vatuloimaan asioita kuten minä. Ikäkin varmasti tekee tässä osittain tehtävänsä. Minulla on taipumus liialliseen murehtimiseen”, Noora pohtii.
Hänen erityisherkkyytensä todettiin muutamia vuosia sitten lääkärissä, kun hän kävi tutkimuksissa uupumusoireiden takia. Erityisherkkyys selitti henkistä ja fyysistä väsymystä. Noora kuormittuu tavallista enemmän ärsykkeistä, kuten äänistä, valoista ja sosiaalisista tilanteista, vaikka niistä toisaalta nauttiikin.
Estetiikan taju yhdistää äitiä ja tytärtä. Molemmat tykkäävät kauniista vaatteista ja asusteista sekä kodin sisustamisesta.
Anna-Liisa muistaa, kuinka he ajoivat täyteen pakatun auton Soinista Tampereelle Nooran muuttaessa kaupunkiin lukio- opintojensa takia.
”Olimme aikaamme edellä, sillä sisustimme Nooran ensimmäisen opiskelija-asunnon täysin kierrätyshuonekaluilla”, Anna-Liisa sanoo.
Haastattelu tehdään Helsingin kantakaupungissa Nooran ja Eeron kodissa. Siellä on huikean korkeat huoneet, runsaasti persoonallista taidetta, uniikkeja kierrätyslöytöjä ja liuta viherkasveja.
Olohuoneen antiikkipöydällä palaa tunnelmallisia kynttilöitä, joita migreeniherkkä Noora sytyttelee mieluummin kuin kovia sähkövaloja. Anna-Liisa kaataa suuriin kuppeihin höyryävää teetä. Taustalla soi pehmeä jazz.
Soinissa Etelä-Pohjanmaalla asuva Anna-Liisa on tullut tyttärensä luo reilun viikon visiitille. Hän käy Helsingissä pari kolme kertaa vuodessa.
”Haluaisin, että koko perheeni asuisi minua lähempänä. Itse käyn lapsuudenkodissa viitisen kertaa vuodessa, sen useammin en valitettavasti ehdi”, Noora sanoo.
Silmiin syttyy tuike, kun Nooran palaa muistoissaan lapsuuteensa. Isä Kuisma Hautakangas on ammatiltaan metsuri. Nooraa seitsemän vuotta vanhempi isoveli Raine on yrittäjä.
”Asuimme rintamamiestalossa metsän keskellä. Lapsuuteni oli turvallinen ja onnellinen”, Noora kertoo.
Hän kuvailee olleensa lapsena rasavilli, joka rakasti hevosia.
”Sain kahdeksanvuotiaana Mööpeli-ponin, jonka myin ostaakseni Pieksämäeltä Paroni-nimisen ruunan. Laitoin itse ilmoituksen lehteen ja tein kaupat”, Noora muistelee.
Lukioon mennessään hän päätti luopua myös Paronista, koska aika ei enää riittänyt hevoselle.
”Olet ollut aina henkisesti ja fyysisesti voimakas, kuin Peppi Pitkätossu. Tykkäsit siivota kotona ja tallilla. Hevosten lisäksi rakastit lautapelejä”, Anna-Liisa kertoo.
Noora nyökyttelee. Joulusiivous perheessä aloitettiin jo lokakuussa. Silloin matot ja verhot vietiin pihalle tuulettumaan ja koko talo jynssättiin lattiasta kattoon.
”Äidin siivoushulluus on periytynyt minulle. En voi elää kaaoksen keskellä, kodin pitää olla aina vähintäänkin perussiisti”, Noora sanoo, ottaa rätin käteensä ja alkaa siistiä teepöytää.
Noora oli seitsemänvuotias, kun Anna-Liisa aloitti terveydenhoitajaopinnot. Opiskelu oli intensiivistä ja vei paljon aikaa. Tytär itsenäistyi varhain.
”Otin jo silloin emännän roolia. Tiskasin, siivosin ja autoin kotona. Halusin vähentää äidin työtaakkaa”, Noora kertoo.
Hän tottui lapsuudenkodissaan siihen, että sai tehdä itse valintansa.
”Kun kysyin vanhemmilta neuvoa, he sanoivat melkein aina, että tiedät itse, mikä on paras päätös. Tuntui hyvältä, että minuun luotettiin.”
Yhden ison päätöksen Noora kuitenkin teki perheeltään salaa.
Koko kansan julkkis Noorasta tuli 22-vuotiaana, kun hän osallistui Miss Suomi -kilpailuun. Perheelleen Noora kertoi siitä, kun finaalipaikka oli varmistunut ja kuva tulossa seuraavan päivän lehteen.
Noora valittiin Miss Suomeksi, vaikka voittoa ei kuulemma povannut kukaan – vähiten hän itse.
”Lehdistössä kirjoitettiin muista kilpailijoista ja arvailtiin, kuka heistä voittaa. Olin arvailujen häntäpäässä. Se sapetti ja kasvatti nälkää. Halusin voittaa.”
Misseys ja sitä seurannut julkisuus olivat kovaa aikaa äidille ja tyttärelle. Nooran ominaisuuksia ja hänen voittoaan arvosteltiin julmasti. Tyttären kohtelu julkisuudessa järkytti Anna-Liisaa.
”Noora sai valintansa jälkeen haukkumakirjeen jopa toiselta missifinalistilta. Kuulemma väärä tyttö voitti. Se oli rankkaa ja olin hyvin huolissani Nooran jaksamisesta.”
”Tunsin, etten kelpaa”, Noora sanoo.
”Minulla oli kuulemma liian leveä lantio, selluliittia ja aivan vääränlainen perunanenä.”
Miss Suomen arjesta luotiin kilpailijoille hohdokas kuva. Työn ja toimeentulon piti olla taattuja, mutta todellisuus olikin jotain muuta.
”En saanut edes puhelinlaskuja maksettua, sillä töitä ei ollut. Sitten otin puhelimen käteen ja aloin soitella itselleni keikkoja.”
Nykyisin Noora ajattelee, että sekin kokemus oli arvokas ja kasvattava.
”Vaikka olen erityisherkkä, en ole katunut misseyttä hetkeäkään. Olen myös ekstrovertti ja rakastan haasteita.”
Elämän varjopuolesta Nooralla oli kokemusta jo ennen missiaikaa. Ehkä se auttoi jaksamaan vastoinkäymisten yli ja luottamaan siihen, että asiat paranevat.
Noora ei koskaan unohda puhelua, jonka hän sai äidiltään 20-vuotiaana. Hän työskenteli silloin vaatekaupassa myyjänä ja aavisti jo ennen vastaamista, että jotain oli pielessä.
”Isä oli joutunut moottoripyöräonnettomuuteen ja oli teho-osastolla. Lääkäri sanoi, että hänellä on 50 prosentin mahdollisuus selviytyä”, Noora kertoo.
”Isän toinen jalka jouduttiin amputoimaan reidestä ja hänen koko lantionsa luusto murtui.”
Nooran isällä oli onnea, ja hän selviytyi.
”Emme muista onnettomuuden jälkeisistä viikoista ja kuukausista juuri mitään”, Anna-Liisa kertoo.
Hänen ja Nooran suhde on vuosien saatossa kehittynyt ja syventynyt. Varsinkin isän onnettomuus sai heidät tukeutumaan toisiinsa lujasti. Etäisyyttä toisiinsa he eivät ole koskaan kaivanneet.
”Kun on lähellä menettää läheisen, tulee kiitollinen olo mutta myös menettämisen pelko. Olen ymmärtänyt, että jokaisen aika on rajallinen”, Noora sanoo.
Onnettomuus lisäsi huolta. Kun Anna-Liisa kävi Pohjanmaalta keikkatöissä Altassa Pohjois-Norjassa, Noora soitteli äidille autoon ja huolehti, ettei tämä vain nukahtaisi rattiin.
”Perheenjäsenistä on tullut minulle vuosi vuodelta yhä tärkeämpiä. Olisi kestämätöntä menettää joku heistä. Perhe on turvasatama, joka pitää minut koossa”, Noora sanoo.
”Olemme säästäväisiä, välillä liiankin.Puolisoni Eero vitsailee usein, että ei ole omena kauas puusta pudonnut.”
Noora Hautakangas
Kuuntelu ja luottamus ovat äiti- tytärsuhteen kulmakiviä. Molemmat huomaavat toisissaan myös ärsyttäviä piirteitä – joita voi usein havaita itsessäänkin.
”Äidillä on välillä monta projektia kesken. Se ärsyttää, kunnes muistan, että olen ihan samanlainen”, Noora sanoo ja naurahtaa.
”Yöpöydiltämme saattaa löytyä kymmenen käytettyä lasia, koska kumpikaan ei muista ottaneensa jo lasin. Olemme molemmat hajamielisiä, mutta joissain asioissa hyvin tarkkoja. Ja jos kahvimaitoa jää lirauskin lasin pohjalle, laitamme sen visusti jääkaappiin talteen”, Anna-Liisa jatkaa.
”Olemme säästäväisiä, välillä liiankin. Maitoesimerkki on hyvä osoitus siitä. Puolisoni Eero vitsailee usein, että ei ole omena kauas puusta pudonnut”, Noora lisää.
Äidin mielestä tytär voisi olla vähemmän kiinni älypuhelimessaan, vaikka työ sitä vaatiikin. Tyttären mielestä äiti taas miettii liikaa sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ja tuntee turhaan huonoa omaatuntoa esimerkiksi käyttäessään rahaa itseensä.
”Se juontanee juurensa siitä, että olen kotoisin pienestä pitäjästä ja isosta perheestä, jossa rahat olivat tiukalla”, Anna-Liisa miettii.
Noora taas haluaa kannustaa vanhempiaan nauttimaan elämästä.
”Yritän sanoa, että menkää ja tehkää. Nyt on sen aika. Mitään täältä ei saa mukaansa.”
”Mietin myös, kadunko joskus, jos en edes yritä saada lasta. Olen pallotellut ajatuksiani äidin kanssa. Olen esimerkiksi kysellyt, oliko hänelle itsestäänselvää, että hän haluaa lapsia.”
Keskustelussa on läsnä myös yorkshirenterrieri Wallu, Nooran ja Eeron rakas perheenjäsen.
”Wallu on usein hoidossa Soinissa minulla ja miehelläni, kun Nooralla ja Eerolla on kiireitä. Wallu on koko perheemme terapiakoira. Ostin juuri matkarattaat, koska Wallu ei enää jaksa kävellä kovin pitkiä lenkkejä”, Anna-Liisa kertoo.
Noora täytti maaliskuussa 40 vuotta. Hän on miettinyt viime aikoina paljon sitä, haluaisiko hän äidiksi. Noora tiedostaa, ettei äitiys ole itsestäänselvyys.
”Se kuuluisa biologinen kello ei ole soinut, ja toki vauhdikas, paljon töitä sisältävä elämä on keskittänyt ja työntänyt ajatuksia muualle.”
Noora on pohtinut, miten erityisherkkyys, kuten ylihuolehtivaisuus, vaikuttaisi äitiyteen.
”Mietin myös, kadunko joskus, jos en edes yritä saada lasta. Olen pallotellut ajatuksiani äidin kanssa. Olen esimerkiksi kysellyt, oliko hänelle itsestäänselvää, että hän haluaa lapsia”, Noora kertoo.
”Halusin tytön ja pojan, ja ne sain. Isosta perheestä en koskaan haaveillut”, Anna-Liisa sanoo.
Hän on kymmenhenkisen lapsikatraan toiseksi vanhin. Äidin syliä ei lapsuudessa ollut aina tarjolla, ja rakkautta näytettiin kurilla. Lapsetkin ottivat paljon vastuuta.
”Lapsenlapset ovat ihania, mutta jokaisella on oma elämänsä ja omat valintansa”, Anna-Liisa kertoo.
Hän on mummu poikansa kahdelle lapselle, jotka ovat rakkaita ja läheisiä Noorallekin.
Adoptiota ja sen mahdollisuutta Noora on myös pohdiskellut Anna-Liisan kannustamana.
”Mietin adoptiota itsekin nuorempana”, Anna-Liisa kertoo.
Noora on kiitollinen siitä, ettei äiti ole ohjaillut tai painostanut häntä lasten hankintaan.
”Äiti ymmärtää, että elämä voi olla hyvää näinkin. Hän ei ole koskaan vaatinut minua olemaan toisenlainen. Uskon, että rohkeuteni, pelottomuutenikin, kumpuaa juuri äidin luottamuksesta. Hän ei ole kyseenalaistanut valintojani”, Noora kertoo.
”En ole odottanut lapsiltani mitään tiettyä polkua elämässä. He ovat saaneet toteuttaa lahjojaan ja löytää itse tiensä”, AnnaLiisa sanoo.
Kun Noora on aprikoinut, että uskaltaisiko, Anna-Liisa on ollut aina se, joka on sanonut: ”Mene vain.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2024.
