Kun näyttelijä Niina Hosiasluoma täytti 50 vuotta, hän tunsi epäonnistuneensa täysin: ”Teki mieli pyytää äidiltäni anteeksi, ettei hän saa lapsenlapsia”
Näyttelijä Niina Hosiasluoma on pohtinut kehosuhdettaan niin näyttämöllä kuin terapiassakin.
Joukko korskeita palomiehiä ampuu varsijousella rintaan. Se oli näyttelijä Niina Hosiasluoman seksuaalifantasia esimurrosiässä. Fantasia sai alkunsa, kun hänen luokkansa oli ala-asteen lopulla luokkaretkellä paloasemalla.
Niina huomasi taukotilassa Suosikin välistä irrallaan pilkottavan Rambo-julisteen ja livahti varastamaan sen.
”Sen jälkeen piirtelin kuvia, miten palomiesten ampumat jouset lävistävät eroottisesti rintani.”
Tämäkin muisto nousi mieleen, kun Niina opetteli E. L. Karhun kirjoittamaa, tämän esikoisromaaniin perustuvaa näytelmää Veljelleni. Se saa ensi-iltansa Kansallisteatterissa syyskuussa. Niina esittää kolmen kollegansa kanssa samaa päähenkilöä.
Veljelleni kertoo veljeään pohjattomasti ihailevasta ja tämän kanssa asuvasta siskosta. Sisko kuvailee itseään rumaksi ihmisklöntiksi ja on monin tavoin hyljeksitty muttei kuitenkaan olosuhteiden uhri. Hän luo omalakista todellisuuttaan moraalisäännöistä piittaamatta.
Harjoitusvaihe on saanut Niinan humpsahtelemaan omaan nuoruuteensa ja kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvun väreihin.
”Halukas näytelmäteksti nostaa kehoni onkaloista muistoja, tunnelmia ja kokemuksia esimerkiksi seksuaalisesta heräämisestä ja erilaisuudesta.”
Samalla pintaan on noussut surua siitä, että oma suhde seksuaalisuuteen ei ole enää välitön.
”Olen siirtänyt seksuaalisuuden itsessäni sivuun, vaikka se jossain kehossani piileekin. Niin on helpompaa, mutta olisi ihanaa olla yhtä eroottinen ja törkeä kuin Veljelleni-näytelmän sisko. Voisin iskeä tuostakin vaikka jonkun duunarin”, hän sanoo ja vilkaisee kadulle teatraalisen mukahimokkaasti.
Niina Hosiasluoma on teatteripiirien ylistämä näyttelijä ja ohjaaja, joka sai vuonna 2017 Näyttelijäliiton Vuoden teatterinäyttelijä -palkinnon yhdessä Seela Sellan kanssa. Hänen omaelämäkerrallinen monologinäytelmänsä Minä olen Hossu voitti valtakunnallisen monologikilpailun vuonna 2020.
Niina on näytellyt monissa teatteriryhmissä ja kuuluu nykyään Teatteri Takomon ensembleen. Hän on näytellyt myös muun muassa elokuvissa Tottumiskysymys ja Säälistäjät.
Niina rakasti esiintymistä jo lapsena. Hän muistaa tavoitelleensa kotona jatkuvasti isänsä huomiota muun muassa tanssimalla television edessä.
”Ajattelin, että miksi äiti edes asuu meillä, hän tuntui vain häiriöltä. Halusin, että isä keskittyy vain minuun. Olin isosiskoani ekstrovertimpi ja sain paistatella isän ihailussa.”
Lukioiässä Niinassa syttyi palava intohimo teatteriin. Hän haki Teatterikouluun ja Tampereen näyttelijäntyön laitokselle muttei päässyt kumpaankaan.
”Tungin kuitenkin itseni väkisin mukaan teatteriryhmiin.”
Esimerkiksi Viipurin taiteelliseen teatteriin Niina pääsi, kun oli soitellut sen perustajalle, nykyteatteripioneeri Katariina Nummiselle jonkin aikaa joka päivä.
”Olin itsepintainen halussani päästä näyttelijäksi. Minulle sanottiin monta kertaa, että tänne et pääse. Olin vain että minähän tulen.”
Teatteria Niina on oppinut tekemällä. Hän on myös käynyt monissa koulutuksissa ja kursseilla ja opiskellut teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ammattikorkeakoulu Stadiassa.
”Kehoni on antanut minulle valtavasti. On julmaa, että haukun sitä.”
Sekoitus paljasta voimaa ja epävarmuutta. Niin Niinaa on joskus luonnehdittu. Myös haastattelussa hänen olemuksensa vuoroin tempoilee ulos, vuoroin käpertyy sisäänpäin. Välillä hän raapii päätään, repii kevyesti hiuksiaan ja irvistelee ajatuksilleen.
Kaksijakoisuus sävyttää myös Niinan kehonkuvaa.
”Ajattelen, että olen ruma ja lihava, mutta samalla ajattelen, että ihmeen hyvin kehoni on kestänyt. Olen kävellyt vaikka kuinka monet kymmenet kengät puhki, mutta jalat ovat vielä olemassa. Keho tekee koko ajan töitä terveyden eteen, valkosolut painavat päälle, suoli imee ruuasta elinvoiman ja keuhkot ilmasta happea. On julmaa, että kaiken tämän jälkeen haukun sitä.”
Murrosiässä Niina kertoo oppineensa nopeasti, että voi olla häntä kiinnostaville pojille hyvä kaveri, muttei seksuaalisesti kiinnostava.
”On ihmeellistä, miten olen antanut muutamille pojille vallan määrittää oma seksuaalinen arvoni. Toisaalta en tiedä tarkkaan, mistä olen imenyt sen ajatuksen, että vain laiha voi olla kaunis ja viehättävä.”
Teatterissa Niina on saanut ottaa estoitta tilaa. Siviilissä hän ei jaksa juuri meikata tai panostaa pukeutumiseensa.
”Teatterissa ympärilläni on paljon nuoria ja kauniita ihmisiä. Siksi luulen, että olen itsekin sellainen, kunnes katson peiliin. Säikähdän, kun näytänkin keski-ikäiseltä pussukalta. Olisi kivaa sanoa, että keski-iän myötä olen oppinut armollisemmaksi itselleni, mutta...”
Niina lopettaa lauseen kesken ja irvistää.
Ihmissuhdehistoriaan kuuluu muutama poika- ja miesystävä ja yksi naisystävä.
”Olen aina ollut se, jonka jälkeen ihmiset löytävät sen oikean, menevät naimisiin ja perustavat perheen”, Niina sanoo ja nauraa päätään puistellen.
Olen epäonnistunut täydellisesti.
Ajatus valtasi Niinan kokonaisvaltaisesti, kun hän täytti 50 vuotta. Rajapyykki konkretisoi sen, että lasta ei tulisi.
”Minun teki mieli pyytää äidiltäni anteeksi, ettei hän saa lapsenlapsia.”
Niinan silmät kyyneltyvät. Hän hakee kahvilan kassalta paperia.
Kriisin yhteydessä Niina kyseenalaisti kaikki elämänvalintansa, myös sen ettei ollut valinnut järkevää ammattia, jossa saisi nauttia kunnon palkasta ja hyvästä eläkkeestä.
”Mietin, miksi olen valinnut näin turvattoman ammatin. Nykyhallituksen leikkaussuunnitelmat pahentavat tuskaa.”
Niina on alkanut haaveilla kuiskaajan ammatista, jossa kehon toimintakyvyn heikkeneminen ei olisi suuri ongelma.
Viime vuosina hän myös on harjoitellut uudenlaista kehosuhdetta somaattisessa liiketerapiassa. Nyt hän opiskelee liiketerapeutiksi.
”Kun menin kurssille, olin hyvin väsynyt. Tunsin, että katsottavana oleminen on häiriötila, näytteleminen sairasta ja ohjeiden ottaminen muilta väkivaltaista.”
Somaattisessa liiketerapiassa keholle annetaan tilaa.
”Voidaan esimerkiksi hoitaa sisäelintä puhumalla sille ja ’koskemalla’ sitä. Ohjaajan läsnäolo parantaa, mieli luovuttaa ja päästää irti.”
Kun liiketerapian ohjaaja kerran kysyi, haluaako joku kertoa mitä mieleen harjoituksessa nousi, Niina kertoi tunteneensa, että on kuivunutta savea.
”Myöhemmin tajusin, että olin silloin kärsinyt pitkään ummetuksesta. Kehoni oli kuivunut ja tavoitin sen viestin. Olen kova suorittaja, mutta yleensä juttuja alkaa tapahtua vasta kun lakkaan yrittämästä. Silloin jokin kiinnostava voi läpäistä tietoisen mielen suojaukset.”
Somaattisessa liiketerapiassa Niina on saanut ladattua akkujaan.
”Lopulta kyllästyin niihin mikroliikkeisiin ja makoiluun ja halusin takaisin omien pariin teatteriin. Siellä saan olla tosi voimakas ja energinen ja riehua.”
Nykyään lavalla oleminen taas antaa enemmän kuin ottaa.
”Se, että yleisö nauraa kanssani, on aivan ihanaa.”
Kun Niinalta kysyy, mistä hänen komiikassaan on kyse, hän miettii hetken. Kostosta, hän sitten vastaa.
”Eräällä kurssilla opetettiin metodia nimeltä balance the books (tilit tasoihin). Jos joku on sinulle ikävä, voit seuraavana päivänä tehdä hänestä herkullisen hahmon.”
Niina oppi aikanaan hyvin auktoriteettiuskoiseksi. Kun hän aloitti näyttelemisen, teatteripiireissä oli vallalla jälkiturkkalainen mentaliteetti, jossa ohjaajan valtaa ei saanut kyseenalaistaa.
”Komediassani olen tehnyt pilailuversioita auktoriteeteista, myös ohjaajista. Eräästä kamalasta taksikuskikurssin vetäjästä tein hahmon, joka tappaa oppilaansa ajamalla yli. Minulla on huono itsetunto ja olen kostanut kokemukseni näin.”
Huumori on pehmeä vallankäytön tapa, Niina ajattelee. Sillä voi ravistella yhteiskunnan hierarkioita.
Silti Niina ei vanno sääntöjen nimiin eikä julista mitään. Nykyaikaa hän pitää hieman tosikkomaisena ja surullisena.
”Omia tunteitaan pitää nykyään kunnioittaa niin kamalasti ja vaatia, että kaikki muutkin kunnioittavat.”
Niina tunnistaa itsessään taipumuksen surullisuuteen ja tosikkomaisuuteen ja vaalii kykyä nauraa itselleen.
”Tarkoitan sitä, että näen huvittavia puolia myös omissa toimissani. Pitkään mollasinkin itseäni huumorin varjolla, mutta nyt enemmänkin nauran itselle vapauttavasti. Ehkä se on sitä armollisuutta”, Niina sanoo.
Sitten hän irvistää ja purskahtaa nauruun.
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 8/2024.
