Muista pistää vetoketju kiinni ja pidä mielessäsi repliikkiesi ensimmäinen lause. Se oli näyttelijä Markku Maalismaan tärkein neuvo, kun hänen tyttärensä Pihla Maalismaa aloitti näyttelijänuraansa.

Pihla valmistui teatterikorkeakoulusta keväällä 2016 ja sai jo seuraavana syksynä kahden vuoden kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin.

Markun oma urakehitys noudatti 1980-luvun alussa lähes samaa kaavaa: hänet kiinnitettiin Oulun kaupunginteatteriin 26-vuotiaana heti valmistumisensa jälkeen. Sieltä hän siirtyi Kansallisteatterin näyttelijäksi vuonna 1985.

”Isän viisaudesta on ollut hyötyä rooleissa, joissa minun on pitänyt tankata paljon tekstiä ulkoa. Panikoinnista kymmenen minuuttia ennen näytöksen alkua ei ole mitään hyötyä. Jos muistaa ensimmäisen lauseen, muistaa loputkin, jos on tehnyt taustatyönsä huolella”, Pihla sanoo.

Metodi toimii lähes joka kerta.

”Pentti Siimes sanoi joskus, että näytteleminen on kuin punaista lankaa seuraisi. Ennakkotyö on tehtävä hyvin ja sitten edetään hetki kerrallaan”, Markku jatkaa.

Isän ja tyttären suhde on aina perustunut luottamukseen ja siihen, että puhelinsoiton päässä on tukea tarjolla. Sama uravalinta on lähentänyt heitä entisestään.

Innostus näyttelemiseen tarttui Pihlaan jo pikkutyttönä. Markku ja hänen toimittajana työskentelevä vaimonsa Liisa Vihmanen eivät silti tyrkyttäneet alaa Pihlalle tai tämän neljä vuotta vanhemmalle isosiskolle Oona Maalismaalle.

Oona opiskeli itsensä psykologiksi, mutta melko varhain Markku aavisti kuopuksensa hakeutuvan samalle alalle kuin hän itse.

”Pihla oli lapsesta asti kova pelleilemään ja esiintymään. Ihmettelimme vaimoni kanssa, miten vitsikäs lapsi hän olikaan. Meillä on vanhoilla VHS-kaseteilla valtavasti videoita, joissa Pihla selittää tai laulaa jotain keksityillä kielillä ja matkii oopperaa.”

Tokaluokkalaisena Pihla keräsi neljän kaverinsa kanssa ryhmän, joka esitti koko Käpylän Yhtenäiskoululle Spice Girls -aiheisen show’n koulun juhlissa.

Esiintyminen tuli luonnostaan. Kun isä ja tytär ajoivat Helsingistä Markun lapsuudenkotiin Yli-Iihin, he keksivät Kärsämäen kyläjuhlat -nimisiä kuunnelmia.

Kotona Markku soitti kitaralla suosittuja lastenlauluja, ja he lauloivat yhdessä. Arjessa yhteistä aikaa isällä ja tyttärellä oli silti melko vähän.

”Tyttöjen lapsuudessa minulla oli valtavasti töitä ja olin aina illat poissa. Vaimoni hoiti yksin lapsia todella paljon. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten suuri osa vastuusta jäi hänelle”, Markku muistelee.

”Toisaalta muistan, että saimme olla usein aamuisin yhdessä. Heräsin varhain ja isä meni teatterille vasta yhdeksitoista”, Pihla jatkaa.

Kesäisin perhe kuroi aikaa takaisin reissaamalla monta viikkoa eri puolille Ranskaa: Provencessa, Bretagnessa, Normandiassa ja Pyreneissä.

”Siihen aikaan airbnb-palvelua ei ollut vielä olemassa. Etsimme katalogeista vuokra-asunnon kesäksi ja pienen kuvan perusteella toivoimme, että osuisi kiva kohdalle”, Markku kertoo.

Joskus Pihla tuli isän mukana teatterille, jos ei esimerkiksi sairastelun vuoksi voinut mennä kouluun.

”Yritin tietoisesti varoa tuomasta lapsia liikaa töihin, jotta en sanelisi tai ohjaisi heitä siihen suuntaan ja samalle uralle, jonka itse valitsin. Olen pitänyt tärkeänä, että lapsi saa itse etsiä oman tiensä.”

Pihla muistaa lapsuudestaan, että isä oli usein remontoimassa jotakin osaa heidän Käpylän-kodistaan.

”Isä vei minut kahden viikon ajan joka päivä rautakauppaan, kun olin ala-aste-ikäisenä poissa koulusta keuhkoputkentulehduksen takia. Sain usein karkkihyllyltä jonkin pienen lahjuksen.”

Mutta Pihlan veri veti näyttämölle. Ala-asteen kolmannella luokalla hän pääsi lapsinäyttelijäksi Kansallisteatterin Kissa kuumalla katolla -näytelmään ja pian sen jälkeen juontamaan Uutisjuttu-televisio-ohjelmaa. Yläasteella hän liittyi draamaryhmään ja meni sen jälkeen Kallion ilmaisutaidon lukioon.

”Ajatus näyttelijän urasta kirkastui minulle viimeistään lukiossa, mutta samalla ahdistuin siitä, että lähes kaikki muutkin halusivat näyttelijöiksi. Ymmärsin, että me kaikki emme voi päästä haluamallemme alalle, ja kilpailutilanne konkretisoitui.”

Samat ajatukset pyörivät myös Markun mielessä.

”Yritin varoitella Pihlaa siitä, että alaa oli vaikea päästä opiskelemaan. Halusin olla realistinen ja ehdottelin hienovaraisesti, että kannattaisi miettiä jokin toinenkin vaihtoehto.”

Samalla Markku tiesi, että ohjeistaminen oli turhaa. Pihla oli jo lapsesta asti hyvin päättäväinen nuori nainen, joka teki kaiken juuri niin kuin itse halusi. Edes lapsena häntä ei saanut lahjottua tai pakotettua siivoamaan huonettaan, jos tyttöä ei touhu huvittanut.

”Minulla ei ollut mitään Pihlan uravalintaa vastaan, koska oma työni on tuottanut minulle paljon ilon hetkiä ja tyydytystä. Olen silti korostanut, että näyttelijän työ on yksi ammatti muiden joukossa eikä yhtään sen kummempi tai mystisempi kuin mikään muukaan.”

Pihla pyrki Teatterikorkeakouluun kahdesti. Ensimmäisen kerran jälkeen hän oli pettynyt ja surullinen. Markusta tuntui pahalta seurata tyttärensä murheellisuutta vierestä.

”Tietysti isänä toivoin, että lapseni saisi sen, mitä hän kiihkeästi haluaa ja välttyisi pettymyksiltä.”

Kun seuraavana keväänä odotettiin pääsykoetuloksia, Markku purki jännitystään kitkemällä rikkaruohoja orapihlaja-aidan alta koko aamun ajan.

”Myötäelin ja ajattelin vain sitä, miten suuri pettymys Pihlalle olisi, jos hän ei pääsisi sisään.”

Teatterikorkeakoulun pihalla Markun oli pakko jäädä autoon istumaan, kun Pihla ja Liisa-äiti kävivät katsomassa tulokset koulun seinältä. Kun isä nousi autosta, hän kohtasi vuolaasti itkeneen Pihlan, mutta ei tiennyt, itkikö tyttö surusta vai ilosta.

Pian onnenkyyneleet olivat yhteiset.

Markku istui Turun kaupunginteatterin katsomon punaisilla penkeillä ja jännitti. Oli syksy 2018 ja Ihmiset, paikat ja esineet -draaman ensi-ilta oli alkamassa. Pihla näytteli siinä suurta pääroolia huumeriippuvaisena.

Markku tiesi, että tyttärellä oli pitkiä ja vaikeita monologeja. Kun esitys alkoi ja eteni, Markku puristi kätensä nyrkkiin ja kuiskasi hiljaa ääneen: ”Jes, toimii!”

”Siinä katsomossa istuessani oivalsin, että nyt Pihla on ymmärtänyt, mitä näytteleminen on. Tuntuu uskomattoman hienolta seurata oman tyttären kehityskaarta. Olen hänestä todella ylpeä.”

Pihla tietää saaneensa enemmän itsevarmuutta kuluneen parin vuoden aikana.

”Olen nyt paljon rauhallisempi kuin heti valmistumiseni jälkeen. Silloin jännitin hullun lailla jokaista esitystä, mutta nyt olen jo tottunut katsottavana olemiseen.”

Pihla uskoo, että jännitystilat olivat seurausta opiskeluajoilta, kun kaikki esitykset tehtiin opettajien ja opiskelutovereiden edessä.

”Opiskeluaikoina jokainen esitys tuntui mielipuolisen vaativalta. Näytönpaikka ja paineet olivat valtavat. Esiintyminen oli todella latautunutta, koska oma asema piti lunastaa kerta toisensa jälkeen. Se tunnetila jäi päälle valmistumiseni jälkeen ja seurasi mukanani töihin vielä jonkin aikaa”, Pihla pohtii.

”Näyttelemisen oppii vain näyttämöllä, kun saa lisää varmuutta. Siihen ei ole oikotietä, ja jokaisen on käytävä itse sen mankelin lävitse”, Markku sanoo.

Opiskeluvuodet olivat Pihlan mielestä antoisia mutta myös ahdistavia. Kova prässi aiheutti hänelle voimakasta henkistä kuormitusta, joka on vaatinut käsittelemistä myös myöhemmin.

”Minulla on ollut elämässäni aika paljon erilaisia pelkoja ja ahdistustiloja, joihin olen saanut paljon tukea isältä ja äidiltä. Isä on kuunnellut huoliani ja tiedän, että voin soittaa hänelle, jos minua ahdistaa tai pelottaa.”

Opiskeluaikana Pihlan itseluottamus oli haavoittuvaisempi kuin nykyisin, ja hän otti saamansa kritiikin hyvin henkilökohtaisesti.

”Olen halunnut, että kaikki asiat ja langat olisivat käsissäni, mutta nyt olen opetellut hyväksymään sen, että aina en voi itse päättää, miten asiat menevät.”

Erityisesti työasioissa on helpottavaa, että oma isä on samalla alalla.

”Isä ymmärtää rooleihin liittyvät ahdistukset ilman, että minun täytyy selittää kaikki juurta jaksaen. Meidän on aina ollut helppoa puhua toisillemme kaikesta.”

Isä ja tytär ovat käyneet katsomassa lähes kaikki toistensa esitykset. Pihla on kiinnitetty määräaikaisesti Turun kaupunginteatteriin, ja hän asuu kaupungissa vähintään seuraavan vuoden ajan.

Syksyllä 2019 Pihla oli sekä Amelié-musikaalissa että Pukija-draamassa. Markku puolestaan näytteli Kansallisteatterin Sapiens-esityksessä. Lisäksi molemmat esiintyvät myös valkokankaalla: Pihla Täydellinen joulu -elokuvassa ja Markku Marian paratiisissa.

Markku ja Pihla antavat toisilleen näyttelemiseen liittyviä neuvoja melko harvakseltaan.

”Näyttelemistyyli on muuttunut vuosien aikana todella paljon, ja asioita tehdään nyt eri tavalla kuin ennen. Minun ei kannata enää tyrkyttää parikymmentä vuotta vanhoja tietojani. On parempi seurata Pihlaa ja omaksua häneltä, miten asiat nykyään tehdään.”

Toisinaan Markku saattaa tosin opastaa tytärtään hienovaraisesti esimerkiksi puherytmiin liittyvissä asioissa.

”Joskus mieleen tulee juttuja, joista voisin sanoa Pihlalle, mutta aika usein pidän suuni kiinni”, Markku sanoo.

”Välillä isälliset neuvot tuntuvat ärsyttäviltä, mutta varmasti niissä on pointtinsa”, Pihla tunnustaa.

Kumpikin antaa toiselleen aina rakentavaa palautetta. Toista ei saa lytätä.

”Emme ikinä hauku toisen töitä. Voi esittää kritiikkiä, mutta sen täytyy olla tarkkaa ja kohdistua vain johonkin tiettyyn asiaan, ei koko suoritukseen”, Markku summaa.

Pihla ja Markku uskovat, että ammatillisesti he tulevat koko ajan yhä enemmän yhdenvertaisiksi. Syksyllä kaksi vuotta sitten he olivat ensimmäistä kertaa samalla näyttämöllä Kansallisteatterin koko perheelle suunnatussa Tippukivitapaus-musikaalissa.

Alkuun tilanne tuntui molemmista jännittävältä, mutta esityksen kevyt tyylilaji helpotti sopeutumista – ainakin Pihlan mielestä.

”En ole niin hyvä laulamaan tai liikkumaan kuin Pihla, ja se oli tuskastuttavaa. Oli noloa, kun en oppinut koreografioita tai kun askeleet menivät sekaisin”, Markku tunnustaa.

Markku ei ole suunnitellut jäävänsä eläkkeelle vielä pariin vuoteen, sillä Liisa-vaimon eläkeikä koittaa vasta kuuden vuoden kuluttua. Vapaa-aikaa on mukava viettää vasta, kun puolisosta on seuraa.

”Ostimme viime kesänä kakkosasunnon Espanjan Andalusiasta, koska Suomen talven liukkaat ja pimeys eivät houkuttele. Nyt vietämme siellä kaikki lomat, mutta eläkkeellä varmasti enemmän aikaa.”

Kunpa tytöllä riittäisi töitä jatkossakin läpi elämän. Se on ollut Markun mielessä Pihlan valmistumisen jälkeen, vaikka tyttären ura onkin käynnistynyt lupaavasti.

”Olen huolehtinut paljon Pihlasta, varmaankin ärsyttävyyteen asti. Tiedän, että stressaaminen ei auta yhtään, mutta en mahda sille mitään. Yritän usein tolkuttaa itselleni, että Pihla on jo aikuinen. Silti ajattelen häntä aina omana pikkutyttönäni.”

Kilpailu alalla on kovaa, ja vakituisia työntekijöitä on teattereissa vuosien varrella vähennetty.

”Nykyään maailma on erilainen kuin isän nuoruudessa. Enää ei ole samanlaisia loppuelämän virkoja kuin ennen. Toisaalta uskon, että aika harva näyttelijä haluaisi enää olla koko ikäänsä samassa talossa. Ihmisten mentaliteetti on muokkautunut tilanteen mukaiseksi”, Pihla pohtii.

Työn raadollinen puoli näyttäytyi Markulle noin kymmenen vuotta sitten työuupumuksen muodossa.

”Otin liikaa rooleja vastaan ja väsähdin täysin. Pyörin yöt hikisenä sängyssäni ja kertasin repliikkejäni. Siitä toipumiseen meni pari vuotta.”

Pihla muistaa vain vähän isänsä väsymisestä.

”Isä ei kuormittanut asialla meitä lapsia, mutta muistan aistineeni hänessä uupumuksen. Pidän sen mielessäni varoittavana esimerkkinä.”

Pihla pyrkii tasapainottamaan arkeaan tekemällä vapaa-ajallaan asioita, jotka rentouttavat mieltä.

”Rakastan elokuvia, joten pyrin käymään leffateatterissa mahdollisimman paljon. Lisäksi luonnossa liikkuminen Noki-koiran kanssa, kuntosalilla käyminen ja ruuanlaitto ovat tärkeitä asioita elämässäni.”

Pihlan ja Markun suhteessa ei ole ollut suuria kupruja. Teini-iässä Pihla riiteli usein siskonsa kanssa ja vanhemmat yrittivät olla puolueettomia. Isälleen tyttö ei kiukunnut.

Jos Pihla lähti bileisiin, hän soitti juhlien päätyttyä yöllä vanhemmilleen, ja isä haki autolla tyttärensä kotiin.

”Ehkä se toi meille molemmille mielenrauhaa”, Pihla miettii.

”Mieluummin hain kuin huolehdin”, Markku jatkaa.

Isän ja tyttären suhde on pysynyt edelleen sopuisana. Pientä nahistelua saattaa syntyä joskus, jos Pihla tuputtaa isälleen turhan hanakasti kasvissyöntiä tai muita ekologisia arvojaan.

Pihla koki opiskeluaikoinaan herätyksen, kun hän perehtyi tuotantoeläimiä käsitteleviin kirjoihin ja dokumentteihin.

”Tieto lisäsi tuskaa, ja aloin vaatia itseltäni toimia eläinten ja ympäristön hyvinvoinnin puolesta”, Pihla kertoo.

”En minäkään pihvinpurija ole, mutta en katso syömisiäni niin tarkasti kuin Pihla”, Markku sanoo.

Välillä Pihlan hermot ovat koetuksella. Innokas ja remontoinnissa taitava Markku kun saattaa haluta nikkaroida kaikkea mahdollista.

”Kun isä viimeksi tuli luokseni, hän halusi heti korjata kaiken. En saanut edes aamukahvia juotua, kun hän oli jo puhdistanut asunnon suuttimet ja suodattimet ja touhusi parvekelasien kimpussa.”

Toisaalta isän huolenpito tuntuu hyvältä.

”Olin lapsena siinä uskossa, että isä pystyy korjaamaan ihan mitä tahansa. Ehkä juuri siksi hänen tukeensa ja apuunsa on aina ollut helppo luottaa.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2019. Nettiversiota on muokattu.