”Kun yksitoista vuotta sitten hankimme norwichinterrieri Sonjan, tiesin, että edessä on pitkä kasvatusprosessi. Moskovassa syntyneellä Sonjalla oli neljä hammasta vähemmän kuin pesueen muilla pennuilla, mutta tahtoa ja jääräpäisyyttä sitäkin enemmän.

Sonjan tullessa meillä asui myös cockerspanieli Sanni. Sonja oli aluksi kuin pieni paholainen. Se riehui ja puri Sannin korvia, koska ei halunnut olla kakkonen. Jouduin monta kertaa selättämään sen ja murisemaan sille hampaat irvessä.

Kun Sanni 17-vuotiaana lähti sateenkaarisillalle, Sonjasta tuli minun ja puolisoni Pekka Nurun silmäterä. Sen luonne pehmeni, kun siitä tuli talon ainoa koiruus.

Meillä on tarkka rytmi: Heräämme kahdeksalta ja käymme pienellä lenkillä. Sitten Sonja saa aamupalan. Puoli kolmelta on päiväruuan aika ja karvakello ilmoittaa kyllä, jos muona on myöhässä. Puoli kahdeksalta syömme iltapalan. Jokailtaista hampaiden pesua Sonja pyytää, vaikka se ei pidä siitä yhtään, sillä se tietää saavansa namupalan palkinnoksi.

Sonja on armoton syöppö. Se söisi koko ajan, mutta rotu lihoo helposti, joten joudumme olemaan tarkkana.

Sonja on kaltaiseni laiskanpulskea vanharouva, joka mielellään loikoilee kotona. Sitä pitää rapsuttaa ja hieroa, ja silloin saa palkkioksi käpälää ja pusuja. Minä olen sille ruokkija, palvelija ja hampaidenpesijä, mutta Pekkaa se palvoo ja jumaloi.

Matkustimme aiemmin lentokoneella Sonjan kanssa, mutta nyt se alkaa olla liian vanha ja pelokas, joten reissaamme mieluummin autolla. Sillä on oma pieni matkalaukku, jossa ovat sen herkut, lelut ja lääkkeet.

Sonja on opettanut meille ennen kaikkea, mitä on sitoutuminen ja pyyteetön rakkaus. Toivon, että meillä on vielä monta hyvää vuotta yhdessä.” ●

Juttu on julkaistu Eevassa 10/2019. Nettiversiota on muokattu.