Näyttelijä Eeva Soivio lähes kuoli sydänpysähdykseen – äiti Raili pelkäsi menettävänsä jo toisen lapsistaan
Eeva Soivio on elämässään selvinnyt niin isänsä lähdöstä, veljensä katoamisesta jäljettömiin kuin omasta sydänpysähdyksestäänkin. Raskaiden kokemusten keskellä hän ja äiti Raili Röyskön ovat saaneet voimaa sukuperintönä kulkevasta ilosta.
Eeva Soivion lapsuudenkodin olohuoneessa Seinäjoella oli vanha rukki. Se toimi yhä, vaikka sininen maalipinta oli jo hiutunut. Rukin ääni oli pehmeä ja rauhoittava, kuin kissan kehräys. Eevan isoäiti Salli oli aikoinaan polkenut ja kehrännyt sillä lankoja.
Eeva tavoitti jotain kehruun tunnelmasta, kun makasi Meilahden sairaalassa piuhoissa ja tipoissa, sydän monitoriin yhdistettynä. Hieman aiemmin hän oli kuollut neljäksi minuutiksi, romahtanut Ryhmäteatterin lavalla kesken Valeäidit-näytelmän.
”Kuolema tuntui ihan kehruulta: pehmeä loitontuminen, puolien hidas pyöriminen yhteen suuntaan ja sitten yhtäkkiä täyskäännös takaisin”, Eeva, 49, sanoo.
”Oli vaikeaa ymmärtää, että olin ollut hetken aikaa kuollut.”
Eevan äiti Raili Röyskö, 78, sai tiedon tapahtuneesta samana iltana. Hän oli juuri käymässä yöpuulle Seinäjoella, kun puhelimen näytöllä alkoi vilkkua Eevan puolison nimi.
”Kun Ilkka kertoi, mitä Eevalle oli tapahtunut, tuntui kuin maa olisi kadonnut jalkojen alta. Menin aivan tolaltani. Uni ei enää tullut. Mietin vain, että nytkö taas. Menetänkö toisenkin lapseni?”
Tulta ja tappuraa. Sellainen Eeva on ollut lapsesta saakka. Eeva on Railin kuopus ja syntyi uusperheeseen Mikan ja Juhan pikkusiskoksi. Synnytys oli nopea ja helppo, kuten kolmannet synnytykset tapaavat olla.
”Olin hirveän onnellinen. En meinannut uskoa, että olin saanut tyttären. Pyysin kätilöä tarkistamaan asian vielä kerran ja katsomaan lapsen haarojen väliin”, Raili nauraa.
”Se siitä lapsen kehorauhasta”, Eeva lohkaisee.
”Eeva oli varsinainen neiti suorasuu. Aina sai jännittää ja olla vähän varuillaan, mitähän sieltä seuraavaksi tulee. Hän tarkkaili ihmisiä ja kertoi näkemästään, usein näille ihmisille suoraan”, Raili sanoo.
Kun sairaanhoitajana työskennellyt Raili tuli töistä, Eeva odotti makuuhuoneen haitarioven takana äidin korkokengät jalassa ja valmiina taas kerran laulamaan playbackina Meiju Suvaksen koko esikoisalbumin.
Yksinhuoltajaäidin kädet olivat työtä täynnä. Juha ajoi takaa Eevaa, Mika Juhaa ja Raili juoksi koko katraan perässä.
”Olin siellä läjän alimmaisena, ottamassa vastaan veljien pieruja”, Eeva muistuttaa.
Siinä hullunmyllyssä oli kuitenkin kaikki. Turva, ilo, yhteys.
Eevan isä lähti Ruotsiin, kun tytär oli viisivuotias.
”Vaistosin jo suhteemme alussa, että mies oli levoton. Hän oli kuitenkin sinnikäs piirittäessään minua”, Raili naurahtaa.
”Yhteiselämämme oli epävarmaa. Mies tuli ja meni miten halusi. Hän oli pitkiäkin aikoja pois ilmoittamatta ennen kuin lähti lopullisesti.”
Vasta kun Eeva aikuistui, Raili kertoi, millaista yhteiselämä tämän isän kanssa oli ollut. Eeva on äidilleen kiitollinen siitä, ettei tämä koskaan moittinut isää hänelle.
”Jälkeen päin ajatellen oli varmasti siunaus koko meidän perheelle, että isä silloin häipyi”, Eeva sanoo.
”Muistan, miten isä soitteli meille lähtönsä jälkeen, mutta äiti ei päästänyt minua puhelimeen. Ymmärrän nyt, miltä äiti minua suojeli. Isäni on karismaattinen, valtavan hauska ja syvällinenkin, mutta puolisona hän ei osannut hoitaa tonttiaan. Rakas hän silti on.”
Railille oli tärkeää, että yhteys isän ja tyttären välillä säilyi. Kesäisin Eeva vieraili Ruotsissa. Raili suostui päästämään tyttären sinne sillä ehdolla, että mies pitäisi korkin kiinni. Ei juomista kuitenkaan voinut aikatauluttaa.
Eeva on edelleen tekemisissä isänsä kanssa. Nykyään tämä on raitistunut.
”Äiti on kuitenkin kaikkeni. Hän on ollut aina tuossa, ei minulla muita ollut.”
Iloa Soivion perheessä on aina ruokittu. Railin äidinpuoleinen suku on laaja, eikä sellaisia kissanristiäisiä ollutkaan, joissa ei olisi laulettu ja naurettu.
”He ovat hoitaneet toinen toistaan”, Eeva kuvailee.
”Erityisesti suvun naisten keskuudessa huumori oli välillä aivan posketonta. Se on ollut mahtava sakki minullekin.”
Ilo ja nauru ovat välillä eläneet suruharson takana aivan kirjaimellisestikin.
Raili oli vain 24-vuotias, kun menetti ensimmäisen aviomiehensä, poikiensa isän. Tämä kuoli äkillisesti sydänpysähdykseen kesken yöuniensa, puolisonsa viereen.
”1970-luvulla oli tapana, että leski kulki suruharsossa määrätyn ajan. Niin tein minäkin. Kylmänä tammikuun päivänä olin menossa kauppaan, kun vastaan tuli toinen äiti lastaan pulkalla vetäen. Lapsi kysyi äidiltään, oliko tuo se Prinsessa Ruusunen.”
Vielä kaupassakin Raili nauroi tapahtuneelle katketakseen.
”Samalla hävetti, kun sillä tavalla tirskuin suruhunnussani. Kassarouva sanoi, että kuule, ei ilo maailmasta lopu eikä saa loppua, vaikka olisi suruakin.”
Myöhemmin Raili oli menettää äkillisesti myös nykyisen miehensä Jussin, mutta nopea elvytys pelasti tämän.
Pahin painajaiseni toteutui. Niin Raili ajatteli, kun hänen poikansa Juha katosi 17-vuotiaana jäljettömiin laivareissulla. Silloin oli vaikeaa tavoittaa iloa, joka oli kantanut aiempien vastoinkäymisten yli.
Teini-iän kynnyksellä ollut Eeva oli yksin kotona, kun kaverit toivat veljen repun. Raili tuli töistä kotiin, pudotti kauppakassin käsistään ja tunsi putoavansa pimeyteen.
Ennen Juhan katoamista Raili koki etiäisen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Makuuhuoneen ikkunalaudalla oli koko kesän ajan hyppinyt talitintti, joka ei ollut pelännyt mitään, katsonut vain rävähtämättömästi silmiin, kun Raili oli kävellyt ikkunalasin toisella puolella ja tuijottanut sitä.
Muistikuvat Juhan katoamisen jälkeiseltä ajalta ovat sumuiset. Eeva muistaa pelanneensa huoneessaan korttia itseään vastaan. Raili istui olohuoneen sohvalla puhelin vieressään, odotti ja itki, kunnes kyyneleitä ei enää tullut.
”Kyllä meillä ihmisiä kävi, sukulaisiakin, ja varmasti he huoneeseeni kurkistivat. Sen kaiken kohtaaminen oli kuitenkin ihmisille vaikeaa”, Eeva kertoo.
Raili muistelee kyenneensä juuri ja juuri hoitamaan perusasiat, laittamaan ruuan ja pesemään pyykit. Hänen huomionsa keskipisteenä oli puhelin, jonka hän toivoi tuovan tietoa Juhasta.
”Kannan edelleen syyllisyyttä siitä, etten pystynyt tuolloin olemaan läsnä Mikalle ja Eevalle. En osannut tukea heitä heidän surussaan. Olin vain oman suruni jähmettämä.”
Kymmenen vuotta katoamisensa jälkeen Juha julistettiin kuolleeksi.
”Emme edelleenkään tiedä, mitä hänelle tapahtui.”
ÄITI JA TYTÄR käsittelivät Juhan menetystä omilla tavoillaan. Raili etsi käsiinsä näkijöitä ja meedioita. Hän tukeutui myös tuolloin Suomea kiertäneiden, maineeltaan kyseenalaisten kaatajapastorin ja maallikkosaarnaajan apuun. Heiltä Raili sai julman viestin, joka löi viimeisetkin ilmat pihalle. Parivaljakon mukaan poika oli lähtenyt pakoon äitiään.
”Varsinaiset Jumalan sanansaattajat, niin edesvastuutonta! Pahinta, mitä ihmiselle voidaan tuossa tilanteessa sanoa”, Eeva puhisee.
Kriisiapua ei vielä tuolloin tunnettu. Raili kuitenkin sai itsensä pala palalta takaisin.
”Ei lapsen kuolemasta voi koskaan selvitä, mutta elämän on jatkuttava”, Raili sanoo.
Tärkein tuki tuli Mikalta ja Eevalta. Nämä vakuuttivat äidilleen, että heillä oli koti, josta kukaan ei olisi halunnut lähteä pois.
Kun viiltävin suru alkoi perheessä asettua, Eeva uskalsi jälleen nostaa henkisesti keskisormensa pystyyn ja ilmaista, että hänkin on täällä.
”Usein tunsin, että minun roolini perheessä oli ravistella muita. Äiti ei koskaan huutanut minulle vastaan, sanoi vain, että mieti vähän, kuinka puhut. Joskus äidin hiljaisuus tuntui tosi pahalta, mutta se opetti myös katsomaan peiliin, kun aihetta oli.”
Eeva on käsitellyt veljensä menetystä työstämällä kokemuksistaan Mustarastas – eli kadonnut veli -monologin yhdessä ohjaaja Lauri Maijalan kanssa. Hän on esittänyt sitä vuosien ajan Suomen eri teattereissa.
”Tietenkin olen joutunut miettimään, onko perhettä ja muita läheisiä kohtaan oikein, että ammennan omasta elämästäni. Ymmärrän senkin, että se ei ole aina kaikille osapuolille helppoa. Silti ajattelen, että jos taiteen keinoin pystyn jakamaan jotain kaikille yhteistä, taiteen perimmäinen tarkoitus on täytetty.”
Äitiä ei ihmetytä, että Eevasta tuli näyttelijä. Kun tytär lukion jälkeen ilmoitti pyrkivänsä teatterikorkeakouluun, äiti kannusti, mutta tarjosi myös vaihtoehtoja.
”Äiti luki pääsykoeopasta ja realisti kun on, sanoi, että teatterikouluun on 1 200 hakijaa ja 16 valitaan, että pitäisikö miettiä myös muita vaihtoehtoja”, Eeva sanoo.
Ensimmäisten epäonnisten pääsykokeiden jälkeen kotiin Seinäjoelle palasi tytär, joka itki vuolaasti ja turhautuneena, että nyt hänestä tietenkin tulee joku ”hikinen sairaanhoitaja” kuten äidistään.
”Muistutin kyllä, että sairaanhoitajan työkin on ihan arvokasta. Olen aina ollut ylpeä ammatistani”, Raili hymyilee.
Sairaalassa maatessaan Eeva muisti äitinsä sanat. Hän makasi pissat housuissa odottamassa, että joku ”hikinen sairaanhoitaja” tulisi auttamaan.
Raili on seurannut ylpeänä Eevan kasvua taiteilijana.
”En minä kulje sillä leuhkimassa, mutta kaikki Eevan näytelmät olen käynyt katsomassa. Tietenkin Eeva on kehittynyt taiteilijana, mutta minusta hän on ollut tosi hyvä alusta alkaen.”
”Aivan totuudenvastaista”, tytär nauraa.
Eeva uskoo, että juuri äidin ansiosta hän on kyennyt ammentamaan omista kokemuksistaan sen, mikä kulloinkin on ollut tarpeen.
”Meihin pohjalaisiinhan liitetään usein vähän katteetonkin itsetunto. Oma itsetuntoni ei ole ollut mikään erityisen jämäkkä, mutta olen tykännyt ruokkia tuota mielikuvaa. Äidin vaikutuksesta se on kuitenkin yleensä asettunut oikeisiin mittasuhteisiin”, Eeva sanoo.
”Äiti on ollut vakaa rauha ja valtava turva, joka on tasapainottanut kiivasta ja kuplivaa luonnettani.”
Turva ei kadonnut, kun tytär kasvoi aikuiseksi. Kun Eeva pian valmistumisensa jälkeen työskenteli Kajaanin kaupunginteatterissa ja tuolloisen poikaystävän kanssa oli vaikeaa, Eeva soitti äidilleen.
”Sanoin, että tämä menee ihan päin helvettiä ja suhde on syvältä, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Äiti kuunteli ja sanoi, että nyt on varmaan se hetki, kun hän ei enää voikaan antaa neuvoja. Hän sanoi, että aina saa soittaa ja hän kuuntelee, mutta päätös sinun on tehtävä itse. Niin viisas hän on.”
Raili sanoo, että neuvojen jakaminen aikuiselle lapselle olisi tuntunut yksinkertaisesti väärältä.
Ja hyvin tytär on pärjännyt ilman neuvojakin.
Sydänpysähdyksen jälkeen Eevan elämässä on muutakin uutta kuin Dolores. Sillä nimellä Eeva kutsuu rintaansa upotettua sydämentahdistinta, joka vahtii sydämen toimintaa.
Ensinnäkin Eevasta on tullut kirjailija. Omakohtainen esikoisromaani Kertaalleen kuollut ilmestyy syyskuussa.
”Hyvä ystäväni, kirjailija Juha Itkonen kehotti minua kirjoittamaan kokemastani. Kirjoitusprosessi oli tärkeä, syväsukellus itseen, eheyttäväkin. Tunnen vahvasti, että pääsin takaisin elämään myös siksi, että voisin kertoa muille kuolemasta. Siitä, ettei kuolemassa ole mitään pelättävää.”
Oli vavisuttavaa käydä kättelemässä kuolemaa ja päästä vielä takaisin. Eevan silmät kyyneltyvät, kun hän iloitsee siitä, että hänen 6- ja 15-vuotiaat poikansa saivat vielä pitää äitinsä.
Myös Raili on miettinyt paljon lapsenlapsiaan.
”Olen valtavan onnellinen siitä, että Eevan aika ei ollut vielä. Se olisi ollut katastrofi pojille. Tietenkin heillä on isänsä, mutta äiti on äiti. Olen jo vanha, enkä olisi voinut korvata Eevaa, niin omistautunut hän on äitinä.”
Railin mielestä kuoleman kohtaaminen on muuttanut myös tyttären tapaa suhtautua asioihin.
”Sinulla ei ole enää niin kova kiire mennä ja tehdä, saavuttaa jotain. Ehkä sydämen pysähtyminen opetti sinut jotenkin arvostamaan tätä hetkeä?”
Eeva myöntää äidin olevan oikeassa.
”Olen edelleen välillä kärsimätön ja tuskastun pikkuasioihin, mutta yhä useammin osaan pysähtyä aloilleni ja nauttia siitä, mitä on. Maisema, joka minulla nyt on, ei muutu miksikään, vaikka kuinka juoksisin. Ehkä olen tulossa enemmän äidin kaltaiseksi.”
Juttu on ilmestynyt Eeva-lehdessä 9/2025.
