Näytelmäkirjailija Kaisa Lundán menetti Reko-isänsä 10-vuotiaana: ”Minusta tuli hyvä selviämään kaikesta itsekseni”
Käsikirjoittaja Kaisa Lundán tekee työtään, jotta yksinäisyyden tilalle löytyisi yhteisö. Hän suree sitä, ettei nuorena kuollut isä Reko Lundán koskaan näe tyttärensä näytelmiä.
Teatteri lumosi Kaisa Lundánin jo varhain. Hän oli lapsinäyttelijänä Svenska Teaternissa ja Kansallisteatterissa ja seurasi kulissien takaisia rituaaleja, näyttelijöiden asunvaihtoja ja järjestäjää asettamassa rekvisiittaa paikalleen.
Kaikkein kiinnostavimpia olivat kuitenkin aikuisten teatterilaisten keskustelut lämpiöissä ja pukuhuoneissa.
”Oli tärkeää ja kaunista nähdä ihmiset toimimassa yhdessä.”
Edelleen Kaisaa sykähdyttää joka kerta, kun hän kulkee teatteriin henkilökunnan ovesta. Tänä syksynä kaksi hänen kirjoittamaansa näytelmää saa kantaesityksensä.
Syyskuussa helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa tulee ensi-iltaan salaliittoteorioita käsittelevä Kaninkolon asukit. Kaisa ohjaa esityksen itse. Tule kotiin, Tähtityttö -näytelmä nähdään lokakuussa Lahden kaupunginteatterissa. Kaisan Lilla Teaterniin vuonna 2024 dramatisoima Katrina-musikaali viritti odotukset korkealle.
”Minua kiinnostavat ihmismielen mustat paikat. Haluan tuoda teatteriin myös leikillisyyttä, ja pirun hyviä esityksiä, joista katsoja tunnistaa itsensä.”
Ehkä kyseessä on verenperintö, hän pohtii.
”En ehkä olisi ryhtynyt teatterialalle, jollei isä olisi tehnyt teatteria. Toisaalta en uskaltanut kirjoittaa kuin vasta yli parikymppisenä, koska isä oli menestynyt kirjailija.”
Kaisan isä, kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundán on vääjäämättä läsnä, tässäkin haastattelussa.
Reko Lundán oli sukupolvensa tulkki. Hän kirjoitti 2000-luvun taitteessa itsensä osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa, näyttämöille ja kirjojen kansiin. Hän pokkasi esikoisteoksellaan Ilman suuria suruja muun muassa Finlandia-ehdokkuuden ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Lundán oli myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, vähäosaisten ja hyvinvointivaltion puolustaja.
Reko Lundán menehtyi aivokasvaimeen vuonna 2006 vain 37-vuotiaana. Kaisa oli tuolloin kymmenvuotias.
”Kuolema muuttaa perhettä täysin. Aikajanallani on perhe ennen isän kuolemaa ja sen jälkeen.”
Kaisa kuvailee lapsuuttaan ennen isän sairastumista ”tosi ihanaksi”. Vanhemmat Reko ja Tina olivat olleet yhdessä lukioikäisistä saakka. Helsinkiläiseen omakotitaloon syntyi kolme tytärtä tiiviiseen tahtiin, ja tiivis on myös vanhempien työtahti. Vanhemmat korostivat tyttärilleen, että ahkeruudella voi saavuttaa mitä tahansa. Kaisa oli tytöistä keskimmäinen.
”Keskeistä perheessämme oli huumorintaju ja urheilullisuus.”
”Yläasteikäiseksi asti oireilin paljon isän sairautta ja kuolemaa. Minulla oli vaikeaa sekä yksin että porukoissa.”
Lundánit mökkeilivät, ulkoilivat ja urheilivat, kulkivat metsissä. Lomillakin piti herätä aikaisin ”jotain vuorta ylittämään tai lampea kiertämään”. Se ei mukavuudenhaluista Kaisaa aina huvittanut.
”Mutta niin vain minustakin tuli ulkoilmaihminen.”
Vaikka isosisko oli perheen lukutoukka, Kaisa tunsi olevansa isän tyttö. Se merkitsi hengenheimolaisuutta, mutta myös fyysistä yhtäläisyyttä.
”Olin perheen lapsista pisin ja minua sanottiin isän näköiseksi. Samastuin häneen syvästi. Isän tytön identiteetin murtuminen oli vaikeaa.”
”Yläasteikäiseksi asti oireilin paljon isän sairautta ja kuolemaa. Minulla oli vaikeaa sekä yksin että porukoissa. Jossain vaiheessa minusta tuli hyvä selviämään kaikesta itsekseni. Sellainen jättää vähän tilaa herkkyydelle. Saako selviytyjä olla pieni ja tarvitseva?”
Kaisaa ja isää yhdistää myös intohimoinen lenkkeily.
”Kehollisuudessa on jotain juhlallista ja romanttistakin. Jatkan kehollani samoja asioita, joita isä kehollaan teki: kirjoittamista ja juoksemista.”
Nyt Kaisa katsoo isäänsä tekijän ja taiteilijan silmin. Hän ihailee tätä etenkin romaanikirjailijana.
”Rekolla on hieno tuotanto, johon suhtaudun myös kriittisesti.”
Kaisa hymyilee sanoessaan, että isän kirjoista huomaa, että ne ovat nuoren miehen kirjoittamia.
”On semmoista häpykarvan hipsuttamista, jollaista minä en kirjoittaisi.”
Kaisasta tuntuu kipeältä, ettei isän kanssa voi käydä ammatillisia keskusteluja.
”Me kaikki kaipaamme vanhempiemme hyväksyntää. Isä ei koskaan näe kirjoittamiani näytelmiä.”
Kaisa on silti oppinut isältään, kun on lukenut tämän teoksia ja haastatteluja.
”Se, että hänen tuotantonsa jää, on lohdullista. Ajatus- energia jää, ja rakkaus jää, niin kuin isä sanoi viimeisessä haastattelussaan.”
Isältä Kaisa on poiminut ajatuksen elämän ensikertalaisuudesta. Lundánin perheessä molemmat vanhemmat ovat korostaneet, että toista ihmistä täytyy aina yrittää katsoa empaattisesti. Kukaan kun ei ole saanut harjoitella elämää varten.
Äidistä ei irtoa ”loisteliaita lauseita” elämänviisaudeksi, ja syykin on selvä. Äiti on elossa.
”Kuolleista tulee hahmoja. Tämä liittyy myös isän ammattiin. Kirjailijan työ on kirjoittaa kauniita lauseita, ja niistä voi poimia perinnöksi viisauksia.”
Äiti Tina Lundán on Kaisalle arjessa läsnä ja konkreettisena apuna.
”Äidin perusasenne on, että kaikki järjestyy aina.”
Kaisa on itsekin tuore äiti.
”Kuulostaa kliseeltä, mutta jokin maaginen portti ymmärrykseen aukeaa, kun tulee äidiksi. Omia vanhempiaan ymmärtää eri lailla.”
Kaisalla on enemmän havaintoja äideistä kuin isistä. Suvun miehet ovat olleet poissaolevia, on ollut kuolemia ja riippuvuussairauksia. Perheissä naisten on pitänyt olla vahvoja.
”Äitinä olen miettinyt, että mitä jos tuo kuvio taas toistuu.”
Kaisa on seurannut kiinnostuneena oman vanhempansa muuttumista isovanhemmaksi.
”On korjaava kokemus nähdä, kuinka hoiva ja hellyys, jota usein tyttärenä kaipaa, kohdistuu omaan lapseen. Mutkan kautta pääsen sen piiriin.”
Äitiys on tehnyt työnteosta sirpaleisempaa. Kaisa haaveilee siitä, että saisi haahuilla ja ajatella rauhassa.
”Isällä oli tapana mietiskellä sohvalla maaten, silmät kiinni. Muille perheenjäsenille se näyttäytyi ehkä nokosina, mutta saan siitä kiinni.”
”Kun synnyttää, kuoleman läsnäolo konkretisoituu. Se, että olen kokenut molemmat, on syventänyt ymmärrystäni perheestä.”
Perheen dynamiikka ja mahdottomuus kiinnostavat Kaisaa myös kirjoittajana.
”Perheen tarkoitushan on, että voimme rakastaa, näyttää tunteita ja olla omia itsejämme. Mutta se on mahdottoman vaikeaa.”
Tule kotiin, Tähtityttö -näytelmä tutkii surua perheessä, jossa lapsi on kuollut tapaturmaisesti. Päähenkilö on nuori aikuinen Reetta, toinen keskushenkilö surunsa runnoma äiti. Äidin suru dominoi koko perhettä.
”Perheessä on kyse elämästä ja kuolemasta. Kun synnyttää, kuoleman läsnäolo konkretisoituu. Se, että olen kokenut molemmat, on syventänyt ymmärrystäni perheestä.”
Keväällä, samaan aikaan kun Kaisa hoivaili puolisonsa kanssa vastasyntynyttä, heidän ystävänsä oli saattohoidossa.
”Kun pieni vauva tapaa kuolevan ihmisen, siinä ovat ääripäät läsnä.”
Äidin ja tyttären suhde on Kaisan teksteissä toistuva teema.
”Uskon, että meillä kaikilla on ydintarinamme, josta kirjoitamme yhä uudestaan. Isäkin kirjoitti yhden perheen tarinaa monessa osassa.”
Poikansa menettänyt äiti sanoo Tähtitytössä: ”Se ihminen, joka kerran eli minussa, häntä en saa koskaan enää koskea. Tiedätkö sä sellaisesta kivusta yhtään mitään?”
Kaisa kirjoitti repliikin ollessaan raskaana. Hän halusi sen olevan tekstillisesti hieno.
”Oikeasti siitä tuli hieno vasta, kun näyttelijä Liisa Vuori sanoi sen näyttämöllä ääneen.”
Kaisan mielestä siinä on näyttämölle kirjoittamisen ydin. Teksti ei jää koskaan yksityiseksi, vaan törmäytetään aina muiden ajatuksiin.
Siksi Kaisa pitää näytelmäkirjailijan työtä lahjana.
”Saan kirjoittaa ajatuksen, jonka toinen ihminen lausuu lavalla ja jonka kolmas kuulee. Onhan se ihan helvetin hienoa.”
Juttu on ilmestynyt Eeva-lehdessä 9/2025.
