Taidemaalari Nanna Suden, 54, ja hänen poikansa Raffaellon, 17, kotona Helsingin Kalliossa on vilskettä. Sukutapaamisen jäljiltä paikalla ovat Nannan sisar valokuvaaja Nina Susi, 56, sekä hänen lapsensa Arttu, 25, ja Pihla, 24, ja Maiju, 16.

Sukujuhla järjestettiin Vääksyssä uusrenessanssihuvilassa, jossa oli kesällä ollut Nanna Suden näyttely. Kyse oli eräänlaisesta kotiinpaluusta, sillä Nanna oli pitänyt ensimmäisen taidenäyttelynsä samassa paikassa.

”Äitimme ystävä Kaisa Keränen-Toivonen oli järjestänyt yllätyksen: posetiivari soitti ja lehmukseen oli ripustettu keinu. Keinuimme drinkkilasit kädessä ja kuuntelimme musiikkia. Tunnelma oli kuin Fellinin elokuvissa”, Nina kertoo.

Elokuvallinen on tunnelma myös Nannan kotona. Tilanteet vaihtuvat nopeasti, ja miljöö suurine tauluineen ja peileineen on kiehtova. Ruusunen, siro harmaa kissa, sipsuttaa huoneen poikki. Kuulostaa aivan kuin se puhuisi.

”Burmillakissat juttelevat paljon. Meillä asuu Ruususen veli Roope”, Nina sanoo.

Keltaista pompulaa, huojuvaa heinää, liilaa avaruustöyhtöä. Nanna Susi ryhtyy asettelemaan kukkia maljakoihin ja pohtii ääneen niiden värejä ja muotoja.

”Rakastan kukkia. Kun olimme pieniä, äidillä oli kukkakauppa Vääksyssä. Sidoimme kukkakimppuja ja kuljetimme tilauksia.”

Myöhemmin tyttöjen äiti Laura Susi perusti persoonallisen putiikin, Lauran Kaupan, jonne tultiin kauempaakin. Äiti menehtyi viisi vuotta sitten, mutta kauppa on yhä olemassa.

”Lauran Kaupan valikoimissa oli kaikkea, mitä toivoa voi, paitsi elintarvikkeita. Tunnelma toi mieleen löytöretken”, Nina muistelee.

Suden sisarukset ovat syntyjään Rytkösiä. Heidän isänsä Kalevi ”Kille” Rytkönen ja äitinsä Laura erosivat 1970-luvun lopulla.

”Äiti otti eron jälkeen käyttöön tyttönimensä, ja me seurasimme hänen esimerkkiään”, Nina kertoo.

Nannan käsitys on toinen.

”Ei, minä vaihdoin nimeä ensin, ja sitten vasta äiti. Kävin tuolloin autokoulua ja pohdin nimiasiaa. Siihen aikaan nimenvaihto ei ollut ihan helppoa. Se piti perustella hyvin, ja vetosin karjalaisiin juuriimme.”

Susi on vahva ja mieleenpainuva nimi. Nannan taiteilijanura oli alkuvaiheessa, ja sen kannalta nimenvaihto oli järkevää.

”Minä mietin, kehtaanko, ja mitä isä siihen sanoo”, Nina sanoo.

Nimenvaihto kuvaa hyvin sisarusten luonteita. Pikkusisko Nanna on spontaani ja nopea tekemään päätöksiä, isosisko Nina harkitsevampi ja rauhallisempi.

Erilaiset luonteet tulevat ilmi myös elämäntavoissa ja -arvoissa.

”Nina vaalii perinteitä, minä elän jatkuvassa muutoksessa. Taiteen luonteeseenhan kuuluu jatkuva uudistuminen.”

Nina Susi on lapsineen pysynyt jo vuosia samassa kaupungissa, Kemissä. Nannalla ja Raffaellolla on kaksi kotia, toinen Helsingissä ja toinen Roomassa. Raffaellon italialainen isä, Nannan entinen avopuoliso, asuu Rooman lähellä, ja poika viettää paljon aikaansa myös siellä.

”Nanna on kasvattanut lapsensa pitkälti yksin sukkuloiden kahden kulttuurin ja maan välillä. Hänellä on mahtava ja fiksu poika, kummipoikani Raffaello, josta olen ylpeä.”

Nanna Susi puolestaan on Ninan esikoisen Artun kummitäti.

”Nina on maailman paras äiti. Hän on aidosti läsnä ja kuuntelee kaikkia kolmea lastaan herkällä korvalla.”

Kasvattajan mallina siskoksilla on ollut oma äiti.

”Laura kannusti meitä ja opetti, että kaikki on mahdollista. Hänen henkinen perintönsä kantaa meitä yhä”, Nanna Susi kertoo.

Äiti ompeli tytöille lähes kaikki heidän vaatteensa, kutoi mattoja ja tuunasi vanhoja huonekaluja. Yhdessä perhe kävi sienessä ja marjassa. Mökillä Kalkkisissa oli kesäisin lampaita, vasikoita ja kanoja.

”Elämä 1960- ja 1970-luvulla oli erilaista kuin nykyisin. Silloin ei puhuttu ekologisesta elämäntavasta vaan elettiin sitä”, Nanna pohtii.

Sen, mitä ei ollut, tytöt tekivät itse.

”Leikimme, piirsimme ja askartelimme paljon. Äiti piti huutokaupoista ja hänellä oli varastot täynnä kaikkea jännittävää, jota saimme käyttää”, Nanna muistelee.

”Kerran tarvitsimme leikkiimme hulahulahameita. Kaislaa ei ollut, mutta äidin matonkuteita kyllä. Hameista tuli hienot”, Nina muistelee.

”Nina keksi leikkejä, minä seurasin perässä. Ihailin Ninaa ihan älyttömästi. Kahden vuoden ikäero tuntui siinä vaiheessa suurelta”, Nanna kertoo.

”Nanna oli kuin kiltti ja kiva maskotti, joka innostui kaikesta, mitä ehdotin. Ei hän mikään flegmaattinen perässäkulkija ollut, vaan toi leikkeihin oman panoksensa. Nannalla oli valtavasti kavereita ja hovi perässään jo pienenä. Sellainen hän on edelleen, valoisa. Hänellä on paljon ystäviä ja maailma avoinna edessään”, Nina kuvailee sisartaan.

”Minusta minä olin lapsena epävarma, kun taas sinä olit itsevarma ja määrätietoinen”, Nanna sanoo ja jatkaa:

”Nina pärjäsi koulussa ja kaikessa, mitä teki. Hän tiesi, mitä halusi. Minä taas olin nuorena hämyilevä ja pohdiskeleva.”

Sisarten äiti oli saanut kotoaan mallin, jonka mukaan piti tehdä paljon töitä ja olla ahkera. Levätä ei saanut, muuten kuin kipeänä.

”Äiti oli aikaansaava ja kunnianhimoinen. Hänellä oli palava into tehdä kaikkea ja kehittää uusia asioita.”

Nina tunnistaa sisaressaan paljon samaa kuin äidissään.

”Nannassa on vimmaa, jonka myötä ihminen saa valtavasti aikaan mutta samalla kuluttaa itseään.”

Molemmat sisaret päätyivät luoviin ja visuaalisiin ammatteihin. Heidän äitinsäkin olisi halunnut nuorena opiskella, mutta vähävaraisessa evakkoperheessä, jossa oli viisi lasta, se ei ollut mahdollista.

”Estetiikan tajumme on peräisin äidiltä. Hänellä oli valtava tahdonvoima ja itsenäisyyden ja vapauden tarve. Hän halusi naisena pärjätä ja ansaita itse oman elantonsa”, Nanna kertoo.

Toisinaan äiti osasi olla myös ehdoton.

”Eräässä vaiheessa äiti innostui terveellisestä ruokavaliosta eikä kotona saanut syödä mitään epäterveellistä. Asuimme opettajien rivitalossa, ja kävin salaa syömässä makkarakeittoa talonmiehen perheen luona. Kotona ei ollut edes juustoa, mutta sitä sain yksinasuvilta naisopettajilta, jotka hemmottelivat minua”, Nanna kertoo.

Tyttöjen isä oli monipuolisesti lahjakas urheilija, jonka intohimona oli jalkapallo. Kalevi Rytkönen pelasi maalivahtina ja valmensi monia joukkueita. Maajoukkueessa hän toimi varamaalivahtivalmentajana.

”Isä oli meidän perheen stara, jota kaikki Vääksyssä ihailivat. Hän oli myös naisten- mies. Muistan, että lapsena äiti lähetti minut Eerikkilään maajoukkueen jalkapalloleireille vahtimaan isää ja hänen menojaan”, Nanna muistelee.

”Isä toimi meille urheiluesimerkkinä. Minäkin pelasin jalkapalloa ja valmensin nuorempia tyttöjä. Harrastin myös telinevoimistelua, ja isä oli siinä vahvasti mukana”, Nanna kertoo.

Urheilutaustansa vuoksi Kille oli päässyt opiskelemaan Jyväskylän liikuntatieteelliseen ja valmistunut liikunnanopettajaksi.

”Vanhempamme olivat hyvin erilaisia. Äiti oli ideoija ja tekijä, ja hän sai paljon aikaan. Isällä oli leppoisampi elämänasenne”, Nina kertoo.

Vanhemmat erosivat, kun Nanna oli kaksitoista ja Nina neljätoista. Isosiskolle ero oli helpotus, pikkusisarelle suuri järkytys. Nanna arvelee, että Nina oli huomannut paljon sellaista, mitä hän itse ei nuorempana ollut ymmärtänyt.

”Kotiin tullessani tiesin heti, olivatko molemmat vanhemmat kotona vai vain toinen heistä. Jos molemmat olivat paikalla, tunnelma oli jännittynyt. Heillä ei ollut enää minkäänlaista puheyhteyttä keskenään”, Nina toteaa.

”Nina huolehti minusta silloin hyvin. Hän otti minut mukaansa, kun hän lähti kavereidensa luokse. Se on paljon teini-ikäiseltä”, Nanna muistelee.

Kun isä muutti pois kotoa, tytöt jäivät asumaan äidin kanssa. Nina kiinnostui kuvataiteista ja muutti Savonlinnaan taidelukioon. Lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan valokuvaamista Lahden Muotoiluinstituuttiin.

”Ammatinvalinta oli minulle itsestään selvä. Valokuvaamisessa minua kiehtoo ihmisten kohtaaminen, erilaisten kotien ja tapahtumapaikkojen näkeminen. Lehtikuvauksen nopea tempo sopii minulle”, Nina pohtii.

Nannan mukaan hänen sisarellaan on kyky kuvata elämä vähän arkea suurempana.

”Ninan kuvista löytyy taianomaisuutta, leikkisyyttä ja sielukkuutta.”

Valmistumisensa jälkeen Nina sai lehtikuvaajan sijaisuuden Pohjolan Sanomissa ja muutti Kemiin. Sijaisuudet vaihtuivat vakityöksi, Nina viihtyi pohjoisen rantakaupungissa ja perusti perheen.

Lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ura maakuntalehden kuvaajana ja kuvatoimituksen esimiehenä päättyi neljä vuotta sitten, kun Pohjolan Sanomat lakkautettiin.

Nykyisin Nina työskentelee valokuva-alan yrittäjänä. Hän nauttii pikkukaupungin rauhasta.

”Tykkään luonnosta ja pohjoisen avaruudesta, siitä että taivas on lähellä. En haluaisi asua suuressa kaupungissa. Kemi merkitsee minulle ihania ihmisiä ja rennompaa meininkiä kuin esimerkiksi arki Helsingissä.”

Nanna puolestaan ihmettelee, miten sisko voi asua niin kaukana pohjoisessa.

”En tajua, miten Nina saa lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen Kemistä vielä jotain irti! Eihän siellä tapahdu mitään, ja talvisin on niin helvetin kylmä.”

Vaikka kotiseutu Vääksy on Nannalle edelleen äärimmäisen tärkeä ja hän viihtyy siellä, hänen on vaikea kestää pienen paikkakunnan hiljaisuutta.

”Tuntuu, etten saa siellä mistään otetta.”

Tie ammattiin ei Nannalle ollut yhtä selkeä kuin isosiskolla. Myös hän olisi halunnut lukioon Savonlinnaan, mutta äiti ei päästänyt kuopustaan sinne. Sen sijaan lohdutukseksi äiti lähetti hänet vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin.

”Lauran mielestä olin liian herkkäuskoinen ja vedätettävissä. Hänen mielestään olisin sopinut johonkin normaaliin työhön, vaikka ala-asteen opettajaksi. Sellaiseen, jossa olisi selkeät työajat ja vakituinen palkka.”

Toisin kävi. Nanna Sudesta tuli yksi Suomen tunnetuimmista ja kansainvälisesti menestyneimmistä kuvataiteilijoista. Hän valmistui taidemaalariksi Kuvataideakatemiasta vuonna 1997. Ura lähti vauhdilla nousuun vuoden 2000 jälkeen, jolloin hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

”Kun äiti tajusi, että haluan kuvataiteilijaksi, hän tuki minua kaikessa. Laura, Nina ja minä olimme samaa tiimiä. Laura oli nuorekas ja avoin, hän kasvoi henkisesti meidän mukanamme, sillä hän halusi oppia uutta.”

Jo opiskeluaikana Nanna tiesi, että pärjäisi ammatissaan.

”Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt elättämään itseni ja lapseni taiteella lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. En ole koskaan ollut taidekentän sisäpiirien suosikki – toimin eri tavalla kuin moni muu. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman omillaan toimeentuleva taiteilija.”

Nina arvostaa siskonsa ammattia suuresti.

”On uskomatonta, että Nanna pystyy tekemään niin upeita ja koskettavia teoksia vuodesta toiseen. Hänellä on taito keskittyä taiteeseen arjen vaatimusten keskellä.”

Suurimmat riidat sisarusten välillä ovat liittyneet äidin kuolemaan kesällä viisi vuotta sitten. Kun tyttäret saivat tiedon äitinsä sairaudesta, syöpä oli levinnyt jo kaikkialle. Kuolema oli suuri järkytys.

Laura Susi oli ollut loppuun asti aktiivisesti työelämässä, ja kuoleman jälkeen tyttäret joutuivat hoitamaan myös hänen yrityksensä asioita.

”Tavaramäärän läpikäyminen, yhtiömuodon muuttaminen ja uusien omistajien etsiminen kaupalle ottivat koville”, Nina Susi kertoo.

Sisaret eivät riidelleet rahasta tai omaisuudesta, mutta asioiden hoitaminen pitkien etäisyyksien päästä oli vaikeaa.

”On kauheaa, kun ei saa surra rauhassa, vaan surun keskellä pitää järjestää arkisia asioita, tehdä töitä ja hoitaa lapsia”, Nanna Susi sanoo.

Ninan mukaan riidoissa oli usein kyse pelkistä väärinkäsityksistä. Jossain vaiheessa siskokset vaihtoivat vain tekstiviestejä käytännön asioista, jotta ylimääräisiä konflikteja ei tulisi.

”Äidin kuolema oli Nannalle ehkä vielä raskaampaa kuin minulle, sillä he olivat olleet hyvin läheisiä. Minä asuin kauempana, sekin varmasti vaikutti asiaan. Äiti oli Nannan tukena myös Raffaellon synnytyksessä.”

Pian äidin kuoltua sisarukset menettivät myös isänsä.

”Ne vuodet olivat raskaita. Olimme molemmat rikki ja uuvuksissa”, Nanna sanoo.

Nina kertoo suhtautuneensa kiistoihin optimistisesti:

”Uskoin, että aika parantaa haavat ja välimme paranevat vielä.”

Niin kävikin. Kun Nanna osti kakkosasunnon Roomasta nelisen vuotta sitten, siskokset alkoivat lomailla siellä yhdessä.

”Kutsun Rooman-kotiani mökiksi. Se on entinen pesutupa kerrostalon yhdeksännessä kerroksessa. Katolta näkyy valtava antennimeri. Teen siellä samoja asioita kuin muut mökeillään eli kerään voimia. Välillä teen siellä myös töitä.”

Rooma on parasta, mitä sisaruksille on viime vuosina tapahtunu. Siellä heillä on aikaa kierrellä kaupunkia, nauttia kulttuurista ja ympärillä olevasta historiasta.

”Meillä on ihan omanlaisemme huumori, nauramme lähinnä itsellemme”, Nina sanoo.

Hän kertoo kävelyretkestä elegantilla Via del Corsolla, jonka näyteikkunat ovat täynnä luksustuotteita.

”Olimme käyneet torilla ja laittaneet ostokset valkoisiin muovikasseihin. Halusimme osoittaa kuuluvamme Via del Corson porukkaan, joten kirjoitimme mustalla tussilla kasseihin Doltsee kappaana, Armaani, Kalvin Klaini”, Nina kertoo ja nauraa.

”Näen meidät vanhoina mummoina köpöttelemässä Rooman katuja askelmittarit kädessä. Välillä poikkeamme ravintolaan herkuttelemaan ja sitten jatkamme matkaa. Turistit katsovat, että tuolla ne Roma Sistersit taas kulkevat”, Nanna jatkaa.

Vanhan latinalaisen sananlaskun mukaan nimi on enne. Ehkä siksi sisaret viihtyvät niin hyvin kaupungissa, jonka tunnuseläin on Romulus ja Remus -kaksosia imettävä naarassusi.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 10/2021. Kurkista roolien taakse myös Eevan Facebookissa ja Instagramissa.