Muusikko Lyyti ei koskaan tuntenut isoisäänsä Jörn Donneria – ja se sai hänet miettimään, miten kuuluisuus vaikuttaa ihmiseen
Palkittu muusikko Lyyti on lapsesta saakka tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Kun ammatilliset unelmat ovat toteutuneet, tarve sulautua porukkaan on vähentynyt, mutta edelleen hän haluaa pitää syrjästäkatsojien puolia.
Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä keskipäivän paahde kuumentaa kasvihuoneita ja viherterapiasta nauttivia kaupunkilaisia.
Puutarhan porteille pyörällä hurauttava laulaja ja lauluntekijä Lyyti haluaa mieluummin kuumuudesta varjoon, kasvihuoneiden välissä kasvavan metsäpläntin penkille.
Kesällä 80 vuotta sitten tunnelma puutarhassa oli tyystin toinen kuin tänä päivänä. Talvella jatkosodan pommit särkivät kasvihuoneiden lasit, ja melkein kaikki arvokkaan kokoelman kasvit kuolivat.
Tuhosta selvisi lähes ainoana elollisena jättilumme, jonka siemenet talvehtivat turvassa lummealtaan pohjamudassa. Kerran vuodessa kukkivasta lumpeesta tuli kuuluisa nähtävyys.
”Minua koskettaa ajatus siitä, kuinka täydellisestä tuhosta voi jäädä elämään jotain, joka joskus vielä kukoistaa”, Lyyti sanoo.
Tarina jättilumpeen sitkeydestä teki Lyytiin niin suuren vaikutuksen, että hän kirjoitti siitä kappaleen. Puhalla ja toivo -biisi julkaistiin hänen paljon kiitosta saaneella toisella levyllään vuonna 2021.
Levy toi Lyytille Emma-ehdokkuuden ja vuoden artistin palkinnon Indie Awards -gaalassa.
Konservatorion vessan ovi painui pehmeästi kiinni. Lyyti laittoi oven lukkoon ja antoi itkun tulla. Olen ihan paska, en lähelläkään niin hyvä kuin muut, hän ajatteli opettajan matkittua hänen laulutapaansa luokan edessä.
Tällaisia tuntemuksia tulevalle ammattimuusikolle tuottivat lukion jälkeiset opinnot Joensuun konservatorion pop- ja jazzlinjalla.
Lyyti oli hakenut konservatorioon ennen kaikkea siksi, että elämässä olisi viimeinkin aikaa tehdä musiikkia.
”Olin päässyt sisään hännänhuippusijoilta. Tavallaan se oli minulle ok, koska halusin ensisijassa tehdä biisejä ja kehittää omaa tyyliäni. Silti tuli hetkiä, kun piti vain päästä itkemään.”
Nyt Lyytillä on takana kiireiset vuodet. Kolmessa vuodessa hän on julkaissut kolme levyä, jotka toivat keikkoja ja huomiota mediassa.
Esikoislevy Meitä ei ole kutsuttu ilmestyi vuonna 2020. Sitä seurasivat Toiveet ja helyt vuonna 2021 sekä Nousussa taas vuonna 2023.
Lyyti, oikealta nimeltään Lydia Lehtola, aloitti pianonsoiton lapsena synnyinkaupungissaan Joensuussa. Äiti yritti ehdottaa jotakin erikoisempaa soitinta, Lydia piti päänsä.
Jo silloin hän halusi tehdä biisejä. Piano sopi siihen paremmin kuin mikään muu soitin.
Yläasteikäisenä laulujakin alkoi syntyä, mutta kesti vielä vuosia ennen kuin Lyyti pääsi tekemään levyjä.
”Kun pääsin vauhtiin, en sitten halunnut lopettaa.”
Ne, jotka tuntevat artisti Lyytin, tuntevat myös hänen kappaleensa Olen matkalla kaatamaan patsaita. Se syntyi esikoislevylle ja oli vaihtoehtomusiikin piireissä pienimuotoinen hittikin.
Lyyti laulaa siinä valtarakenteiden haastamisesta, itselleen tärkeästä teemasta.
Koko elämänsä Lyyti on tuntenut, että hän ei osaa ottaa tilaa samalla tavalla kuin monet muut. Että hänen äänensä jää kuulumatta.
”Pienenä ihmettelin, miksen saa muihin lapsiin yhteyttä. Miksi en päädy porukoihin enkä pääse niihin sisään. Toisaalta ei se ehkä mikään ihme ollut, sillä minulla oli niin rikas sisäinen maailma.”
Päiväkodissa Lyyti kiersi yksin pihaa ja keräsi vaahteranlehtiä. Kouluun kävellessään hän kuvitteli itsensä kurjaksi orpolapseksi menneiltä ajoilta. Hänet oli tuomittu taivaltamaan loputonta hiekkatietä.
”Minusta on tuntunut, että muut tajuavat sosiaaliset tilanteet jotenkin toisin kuin minä.”
Nuorena Lyyti pelkäsi, että paljastuisi muiden silmissä tyhmäksi. Kokeista piti siksi saada kymppi.
”Koulumaailmassa sosiaalinen ulottuvuus on hyvin keskeinen, ja minä en koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Minulle jäivät pelkät suoritukset, ja ajattelin, että panostan sitten niihin.”
Kappaleen patsaiden kaatamisesta hän halusi tehdä etenkin kaikille heille, jotka jakavat erillisyyden kokemuksen.
Jos maailma ei ole valmiiksi kaikkia varten, pitää vakiintuneita rakenteita muuttaa, Lyyti toteaa rauhalliseen mutta punnittuun tyyliinsä.
Patsaiden kaatamista on vaikka se, että naispuoliset biisintekijät pääsevät esiin. Tai se, että ujo otetaan mukaan porukoihin.
”Helsingissä tulin tietoisemmaksi minun ja Jörn Donnerin suhteesta. Saatoin nähdä isoisän esiintymässä kirjamessuilla.”
Laulussa kaadettavien patsaiden listalle kuuluvat ”sammalta kasvavat isoisän kuvat”.
Lyytin isoisä oli Jörn Donner – televisiosta, uutisista ja esiintymislavoilta tuttu ”satuhahmo”, jota Lyyti ei henkilökohtaisesti tuntenut. Eikä kulttuuri-ikoni tuntenut pojantytärtään.
”Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, tulin aiempaa tietoisemmaksi suhteestamme, sillä saatoin nähdä häntä vaikka kirjamessuilla esiintymässä.”
Lyyti ryhtyi pohtimaan kuuluisuuden valtarakenteita: kun ihminen on päässyt kansakunnan kaapin päälle arvostettuun asemaan, arvostus ruokkii itseään.
”Korkeaa asemaa on vaikea horjuttaa, vaikka Jörninkin julkikuvaan liittyy paljon kyseenalaisia puolia.”
Toisinaan Lyyti haaveilee, että vuonna 2020 kuollut Donner olisi ehtinyt kuulla hänen kappaleensa. Lyyti mietti, mitä tämä olisi ajatellut, jos olisi saanut tietää lapsenlapsen kirjoittaneen laulun, jossa ollaan matkalla kaatamaan isoisän sammaloitunutta patsasta.
”Toisaalta hän teki kyllä käytöksellään hyvin selväksi, etteivät muiden ajatukset häntä paljon hetkauta.”
Edelleen Lyytillä on taipumusta vetäytyä omiin maailmoihinsa. Kirjoittamiselle se on suorastaan välttämätöntä.
”Jos olen biisin maailmassa, en oikein jaksa nähdä ihmisiä. Se rikkoisi oman todellisuuteni.”
Toisaalta hänen elämässään on ylipäätään vain muutama ihminen, joita hän tapaa tiiviisti: asuinkumppani ja pari läheisintä ystävää.
”Kumppaniani näen päivittäin. Hän ei häiritse maailmojani.”
Monta vuotta Lyyti kiersi esiintymässä vain ylioppilaslahjarahoilla ostamansa sähköpianon kanssa.
Ensimmäisen keikkansa pääkaupungissa Lyyti heitti muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta vuonna 2016. Kalliolaisessa kapakassa oli open mic -ilta.
”Keikkailemisessa yhdistyi kaikki, mitä tarvitsin. Kirjoittaminen, soittaminen ja nähdyksi tuleminen, joita minun oli vaikea saada mistään muualta.”
Synnyinkaupunki Joensuu ei koskaan tuntunut omalta paikalta. Boheemi perhe asui vaaleansiniseksi maalatussa rintamamiestalossa, jonka nurkkalaudat ja ikkunanpielet oli sudittu vaaleanpunaisella. Villiintyneine pihoineen se pisti silmään muuten varsin tavallisella asuinalueella.
Lukion ja konservatorio-opintojen jälkeen Lyyti päätti hakea opiskelemaan kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistoon. Lyyti haaveili, että pääkaupungissa hän viimein myös solahtaisi joukkoon.
”Minusta tuntui myös, ettei vaihtoehtomusiikin saralla ollut vuonna 2016 vielä isoja naistekijöitä. Ajattelin, että tulen ja valtaan tämän aukon Suomen musamaailmassa.”
Ihan niin asiat eivät menneet. Ensinnäkään opiskelukavereiden kanssa ei syntynyt välitöntä yhteyttä.
”Ehkäpä olisin aiempien kokemusten perusteella voinut sitä vähän ennakoida. Ihmiset, jotka solahtavat helposti joukkoihin, solahtavat niihin missä tahansa. Ja meille muille se ei tapahdu maagisesti missään.”
Ensimmäisestä keikasta kului neljä vuotta esikoislevyn ilmestymiseen.
”Se tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Ajattelin, että musauran aloittamisella olisi joku ikäraja, vaikka mitään sellaista sääntöä ei tietenkään ole.”
Edelleen hän myöntää olevansa suorittaja. Osittain armollisuuden opettelu itseä kohtaan on kesken, Lyyti myöntää. Esimerkiksi ein sanominen on hyvin vaikeaa.
”Kun tulee keikkakysely jonnekin kissanristiäisiin, en vieläkään haluaisi tuottaa pyytäjälle pettymystä. Pelkään myös, että muut suoraan ilmaisevat pettymyksensä minuun ja että mokaan jotenkin, koska en tajua alan sosiaalisia sääntöjä.”
Lyyti yrittää opetella elämään välittämättä turhista paineista. Esimerkiksi ajatuksesta, että ei voisi sanoa ei. Tai että tietyn ikäisenä pitäisi olla saavutettuna tämä tai tuo asia.
”Aiemmin ajattelin, että haluan tulla nähdyksi. Nyt haluan jakaa musiikkiani yhdessä yleisön kanssa. Se on paljon syvempi kokemus kuin nähdyksi tuleminen.”
Juttu on julkaistu Eevassa 7/2024.
