"Vuonna 2016 olin tienristeyksessä. Minulla oli kokin ammattitutkinto, mutta se ei tuntunut oikealta alalta. Olin surkea kokki. Pyörittelin eri aloja mielessäni ja hain opiskelemaan sosionomiksi.

Samana vuonna näin ilmoituksen Apulannan ja Veikkauksen leiristä nuorille biisintekijöille. En tiennyt, mitä biisileirit ovat tai voisinko kutsua itseäni biisintekijäksi. Olin tehnyt vain yhden biisin, eikä kukaan ollut kuullut sitä. Minulla oli kuitenkin vahva tunne, että hakeminen kannattaisi.

Leirillä sain palautetta biiseistäni, ja minusta alkoi tuntua, että tämä oli se kadoksissa ollut juttuni – tähän minun kuuluisi panostaa. Tapasin siellä oikeita ihmisiä, kuten mentorina vierailleen tuottaja Henri ”MGI” Lanzin, jolle uskaltauduin lähettämään demoni.

Muutamaa kuukautta myöhemmin mietin, mitä ihmettä olin tekemässä, kun kädessäni oli juuri allekirjoitettu kustannussopimus. Minullahan ei ollut musiikkialasta minkäänlaista kokemusta.

Päätin unohtaa sosionomiopinnot ja keskittyä musiikkiin. Se tuntuu yhä toisinaan suuruudenhullulta ratkaisulta, vaikka se kannatti.

Tein osa-aikaisesti baristan työtä kahvilassa viime kevääseen asti. Halusin tehdä mahdollisimman vähän töitä, jotta minulla jäisi aikaa musiikille, mutta en halunnut luopua töiden tekemisestä kokonaan. Asiakastyö kahvilassa oli tapa irtautua ajatuksistani. Kun palvelin asiakkaita, en voinut miettiä biisejä, mutta takahuoneessa musiikki oli taas läsnä. Hei rakas -biisi on syntynyt tuossa kahvilassa tiskatessa ja roskia viedessä.

Siitä on apua, jos on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta se ei riitä. Vaikka sattumista on koitunut hyvää, olen tehnyt myös paljon töitä. Vaikka en ole opiskellut musiikkia pitkään missään, olen opetellut monta asiaa alusta asti itse. Kävin kyllä pienenä pianotunneilla muutaman vuoden, mutta lopetin tunnit ennen kuin ehdin oppia nuotteja. Soitan edelleen korvakuulolta, enkä osaa musiikinteoriaa.

Minulla on kuitenkin aina ollut vahva yhteys musiikkiin. Olen kasvanut Juicea ja Leevi and the Leavingsia kuunnellen ja oivaltanut, etteivät nuo suuret kansantaiteilijatkaan olleet teknisiä neroja. Minulla ei ole koulutusta kirjoittamiseen, säveltämiseen, soittamiseen tai tuottamiseen – silti teen nyt työkseni tätä kaikkea.

Olen joutunut todistelemaan kokemattomuuttani lähinnä itselleni. Olen hävennyt sitä, että minulla on ollut vain vähän kokemusta biisien kirjoittamisesta ja ajatellut, että minun olisi pitänyt käydä laulutunneilla ollakseni hyvä laulaja.

Kun tein kustantajan kanssa ensimmäistä kertaa yhteistyötä, kirjoitin vasta kolmatta biisiäni, ja minua pelotti sanoa se ääneen. Ensimmäisillä studiokerroilla ajattelin, etten enää ikinä pääsisi takaisin studioon, jos sanoisin jotain väärää. Tiedän nyt, että niin kauan kuin kirjoitan hyviä biisejä, sillä ei ole väliä, kuinka paljon kokemusta minulla on takanani. Vain lopputulos ratkaisee – ja siinä haluan onnistua aina hyvin.

Aluksi halusin tehdä biisejä muille. Sitten minua alkoi vaivata ajatus, että muut eivät ehkä saa kiinni siitä tunteesta, joka minulla on ollut biisiä kirjoittaessa. Päätin esittää musiikkiani itse.

Välillä olen epävarma, ja mietin, että olen ihan paska. Ennen esiintymisiä pohdin, miksi olen suostunut tähän, ja haluaisin perua koko homman. En ole haaveillut artistina olemisesta tai esiintymistä. Musiikin tekeminen on aina ollut minulle luomista ja tunteiden sanoittamista, ei esiintymistä. Mutta kun pääsen lavalla vauhtiin, en haluaisi pois.

Mielestäni olisi outoa, jos olisin niin itsevarma, etten koskaan jännittäisi. Kaikissa on aina jotain kehitettävää.

Toisinaan minulla on tarve näyttää muille, mutta se puskee minua eteenpäin. Musiikkiurani alkutaipaleella joku sanoi, ettei ymmärtänyt biisini pointtia. Se ärsytti minua. Seuraava biisi, jonka tein, oli Pikku G:n kanssa julkaistu Solmussa, josta tuli jättihitti. Mietin silloin palautteen­antajaa – että siinä on sinulle biisi, jossa on pointtia.

Usein ajatellaan, että etenkin naisartistien taustalla on iso tiimi tai ammattimies. Haluan todistaa, että pystyn tähän kaikkeen itse. Siksi halusin myös tuottaa levylleni biisejä, vaikka minulla ei ollut siitä mitään kokemusta. Lähdin vain opettelemaan, ja nyt tulevalla levylläni on kaksi biisiä, joissa on vain minun nimeni, ja se tuntuu mahtavalta.

Vahvuuteni on juuri siinä, etten aina tiedä, mitä olen tekemässä. Se säilyttää myös ilon luomiseen – musiikki on kuin leikkikenttä, jossa ei ole sääntöjä tai aitoja.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.