”VUONNA 2010 huomasin olevani raskaana. Hetki oli pelottava. Raskaus oli täysin vahinko. Kumi petti, eikä jälkiehkäisy toiminut.

Jo ennen raskautta koin kehodysforiaa eli sukupuolipiirteistä johtuvaa kehollista kärsimystä. Raskaus toi mukanaan kauhun siitä, että kehoni muuttuu. Minua ahdisti ajatus siitä, että kehoni sisällä on jotain. Tiesin, että raskauden edetessä kehodysforiani voisi lisääntyä entisestään. Tämän asian kanssa monet transihmiset palloilevat: onko biologisen lapsen saaminen sen arvoista, että kärsii vieraalta tuntuvassa kehossa.

Raskausaika oli tunteiden vuoristorataa. Kehossani alkoi tapahtua pieniä muutoksia, jotka tuntuivat oudoilta. Välillä mietin, että pidän lapsen. Sitten jo seuraavassa hetkessä ajattelin: ei helvetissä. Aivot kävivät ylikierroksilla.

Aborttipäätöksen piti olla helppo, koska olin suhteessa, jonka en uskonut kestävän enää kauaa. Silti jouduin miettimään, mitä teen. Epäröinnistä huolimatta lähdin keskeytysprosessiin heti, kun sain tietää raskaudesta. Tiesin, että jos päättäisin jossain vaiheessa toisin, voisin jättää keskeytyksen tekemättä.

Lääkkeellinen abortti ei aiheuttanut minulle fyysisiä ongelmia, mutta minua hoitanut lääkäri teki kokemuksesta henkisesti inhottavan. Hän puhui minulle alentuvasti ja toisteli, ettei abortti ole ehkäisykeino. Lisäksi hän yritti väkisin saada minut ottamaan ehkäisykierukan, vaikka kerroin minulle olevan tärkeää, ettei kehooni laiteta vieras­esineitä. Lääkäri ei kuitenkaan hyväksynyt tätä, vaan pyysi toisen lääkärin paikalle konsultoimaan.

Onneksi toinen lääkäri sanoi, ettei abortin jälkitarkastuksessa yleensä ole tapana laittaa kierukoita, varsinkaan, jos potilas ei sitä itse halua.

Kun tein abortin, ymmärsin, etten halua biologisia lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut halua tai tarvetta saada omia lapsia. Tykkään lapsista, eikä minua haittaa, jos tulevaisuudessa kumppanillani on lapsia, mutten halua itse synnyttää.

Kesti aika pitkään, että palauduin aborttikokemuksesta henkisesti. En halunnut kokea enää vastaavaa. Jos joskus olisin joutunut tekemään abortin uudelleen, olisin vaatinut asiallisempaa hoitoa.

NYT OLONI ON VAPAUTUNUT. Minun ei tarvitse enää stressata raskaaksi tulemista, sillä minulle on tehty sterilisaatio. En voi enää koskaan tulla raskaaksi, eikä sterilisaatiota voi peruuttaa, koska munanjohtimeni on poistettu kokonaan.

Kuvittelin pitkään olevani cis-sukupuolinen, enkä ymmärtänyt, miksi kehoni tuntui niin väärältä. Viime vuosina olen ymmärtänyt ja tehnyt virallista siitä, että olen muunsukupuolinen.

Olen tällä hetkellä sinut kehoni kanssa muuten, mutta rinnat eivät tunnu omilta ja aiheuttavat ahdistusta. Jo nuorena kiinnitin huomiota yhtäkkiä kasvaneisiin rintoihini ja ahdistuin niistä.

Ryhtini on huono, koska yritän piilotella rintojani. Ne vaikuttavat myös pukeutumiseeni. Tykkään pukeutua söpöihin värikkäisiin vaatteisiin, mutta sellaiset vaatteet saattavat olla todella paljastavia. Joudun miettimään, kuinka paljon haluan rintojeni olevan esillä ja kuinka paljon kestän siitä aiheutuvaa kehodysforiaa.

ON TURHAUTTAVAA, että koko aikuisikäni on ollut jonkin asian odottamista. Ensin odotin pääsyä sterilisaatioon 30-vuotiaaksi asti. Nyt odotan, koska olisi oikea aika mennä transpolille rintojen poistoon. Muunsukupuolisena sinne on vielä aika vaikea päästä, eikä siellä välttämättä kohdata muunsukupuolisuutta, vaan kohdellaan edelleen binäärisenä ihmisenä.

Toivon, ettei minulla olisi enää rintoja, minua kunnioitettaisiin omassa sukupuolessani ja kuunneltaisiin lisääntymisasioissa. Hyväksyttäisiin se, etteivät kaikki halua lapsia ja abortti on ihan ok.

Tulevaisuudessa aborttikeskusteluun pitäisi ottaa mukaan muunsukupuoliset ja transihmiset. Yleensä keskustelu keskittyy naisten oikeuksiin, vaikka kyseessä on kaikkien kohdullisten oikeus. Tärkeintä olisi, että ei-binääriset voisivat kertoa kokemuksistaan itse eivätkä joutuisi seuraamaan keskustelua ikään kuin ulkopuolelta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/2022.