Mitä kaikkea voimme oppia eläimiltä? Tiluksilla arki on juhlaa laumassa

Tekstiviesti tavoittaa meidät kesken ajomatkan, kun huristelemme kuvaajan kanssa tahoillamme kohti Vihtiä. Annukka Cederlöf varoittaa: ”Älkää tulko autojen kanssa pihaan, vaan jättäkää ne kauemmas pellonlaitaan.” Vuohet kuulemma kiipeilevät mielellään konepellin päällä ja katolla.

Kun pääsemme perille ja kävelemme pihaan, veijarit ovat vastassa ja katsovat meitä tutkivasti päät kallellaan. Roki ja Eeva ovat nuoria vuohia. Kun Annukka avaa navetan vieressä sijaitsevan kahvittelutilan oven, Eeva livahtaa sisään ja kipittää pian pitkän pirttipöydän päällä.

Samaan aikaan Roki hyppää ketterästi kahvinkeittimen viereen ja työntää naamansa suodatinpussiin. Annukka hätistelee uteliaan avustajan lempeästi pois.

Kun käännämme selkämme, vuohet ovat löytäneet tikkataulun ja tikat lentelevät ympäriinsä. Annukka korjaa teräaseet pois. Seuraavaksi salamannopea vuohisetti kipittää jo vintille, vaikka portaille on laitettu barrikadi. Tässä vaiheessa kuvaaja Petri tarttuu tiukasti kameralaukkuunsa.

Maisa-kissa heräsi juuri nokosilta. Aika päivittää pihapiirin kuulumiset.

Viisi vuotta sitten Annukka päätti vihdoin toteuttaa elämänikäisen unelmansa. Hän ehdotti puolisolleen, että mitä jos muutettaisiin maalle. Paikkaan, jonne voisi hankkia oman ponin. Hän oli haaveillut siitä 30 vuotta, siis pikkutytöstä asti.

”Harrastin ratsastusta ja olin heppahullu. Ostin 8-vuotiaana omilla viikkorahoilla hevosen riimun, koska olin kinunnut ponia niin kauan, mutta eihän sitä kaupunkiin voinut hankkia.”

Riimu oli kulkenut aina mukana. Asunnosta ja elämäntilanteesta toiseen. Vain poni puuttui. Nyt aika oli kypsä. Annukka oli väsynyt kaupunkiin. Hän toimi vanhempana konstaapelina Helsingissä. Kyynistyminen pelotti.

”Ajattelin, että jonkin täytyy muuttua. Töissä ja lähipiirissä oli ihmisiä, joista osa oli täysin kyllästyneitä elämäänsä. Mutta he eivät tehneet asialle mitään. En halunnut päätyä itsekin samanlaiseksi.”

Niinpä Annukka päätti, että nyt lähdetään. Tullaan sitten vaikka maitojunalla takaisin, jos muutos ei onnistu.

”Halusimme omaa rauhaa, pois kaupungin hälinästä luonnon keskelle.”

Muutto maalle voi kuulostaa romanttiselta utopialta vailla ymmärrystä realiteeteista. Paljon töitä ja pimeitä huonokuntoisia ajoteitä. Annukka halusi kuitenkin lopettaa jossittelun ja testata, miltä maalaiselämä todella tuntuisi.

Unelmatila kumpuilevien peltojen keskellä löytyi lopulta täältä Vihdistä viisi vuotta sitten. Puoliso asetti yhden ehdon: hän halusi traktorin. Uusperheen neljä lasta olivat valmiita elämänmuutokseen.

”Täällä tuli heti ensikäynnillä sellainen rauha ja varmuus. Tämä on meidän paikka. Kun lapset seuraavalla näyttökerralla tulivat mukaan ja juoksivat sänkipellolla, tiesin, että näin tässä tulee käymään. Muutamme tänne.”

Derkun on eläkkeellä. Entinen virkamies nauttii vapaudesta.

Syyspäivä on mitä ihanin. Tuuli kahisuttaa pihalla kasvavan jykevän tammen lehtiä. Aurinko paistaa. Kurkiauran konsertti kaikuu korkealla sinisellä taivaalla. Hevoset, lampaat ja aasit käyskentelevät verkkaisesti laitumella ja nyhtävät heinätuppoja.

Annukka kiertää navetan taakse ja esittelee meille hurmaavan pariskunnan. Tässä on Ilona ja Antero. Possut mainitaan juuri tässä järjestyksessä, koska Ilona on tiiviin liiton kärkikärsä, pahnojen paikan määräävä matriarkka. Antero elää tyynesti ja ilmeisen onnellisena rouvansa sorkan alla. Suhde rakentuu rakkaudelle.

Aina iltaisin possupari petaa heinistä yhteisen vuoteen.

Parisuhde kukoistaa. Ilona (vas.) ja Antero törisevät yhdessä.

”Sitten Ilona kellahtaa kyljelleen ja Antero sivelee kärsällään sen pehmeää vatsanahkaa. Vain hän saa tehdä rouvalle näin”, Annukka paljastaa intiimin yksityiskohdan pariskunnan elämästä.

Joskus tulee sanomista. Kellepä ei. Viimeksi kriisi iski eilen illalla tomaattien kanssa. Nehän vasta makeilta maistuivat mutta loppuivat Ilonan mielestä liian pian. Ja olisiko ukon kutjake hotkinut punaisia herkkupalloja enemmän?

Niinpä Ilona alkoi mököttää. Se on hänen tapansa käyttää valtaa. Hiljainen, vahva ase, joka osuu Anteroon. Puoliso hätääntyi tuttuun tapaansa, pyöri ympyrää ja yritti lepytellä rouvaa. Sopu saatiin lopulta aikaiseksi. Viis tomaateista, onhan meillä toisemme.

Tänään on selvästi leppoisa päivä. Possut törisevät ja turisevat omia juttujaan. Tonkivat ja touhuavat. Parisuhdetta parhaimmillaan. Annukka hakee herkkupalaksi kuivaa leipää. Palat rouskutellaan sulassa sovussa kylki kyljessä.

Vuohet Roki ja Eeva ovat kipittäneet mukanamme, mutta nyt ne ovat yllättäen poissa. Syy selviää pian.

”Voi ei, tiedän, missä ne ovat. Rehuvarastossa!” Annukka syöksyy viljasiiloon punaiset saappaat vilkkuen.

Vuohet eivät ole moksiskaan, kun ne taas kerran kannetaan ulos. Yritys onnistui, toteutus keskeytyi.

Napero-aasi piehtaroi ja nauttii aurinkoisesta päivästä.

Tilan ankoilla on vuohiin verrattuna räpylät tiukasti maan pinnalla. Järkeviä realisteja. Elias, Tyyne ja Pikku A kuoriutuivat täällä kaksi vuotta sitten. Niitä haudottiin lämpökuvun alla neljä viikkoa. Tänään ankkakolmikko tutkii ojanpohjaa. Annukka kutsuu ryhmää ”asiantuntijoiksi”. Joka päivä on joku uusi projekti. Nokka työnnetään tarkasti asioiden ytimeen. Ja totuus otetaan vastaan sellaisena kuin se on.

”Hauskaa porukkaa. Läpsyttelevät pitkin pihaa. Jos tänne perille saakka ajaa auto, niin kyllä ne kolistelevat vanteet ja pellit. Tehokas trio. Kaikesta on joku mielipide.”

Asiantuntijoiden työyhteisö on tasavertainen. Ei pomottelua. Kunkin spesialistin näkemys on arvokas. Jos projekti epäonnistuu, kokeillaan jotain muuta. Kukaan ei hermostu. Välillä käydään kylvyssä pihan ammeessa.

Elias on ryhmän herrasmies, joka ottaa rouvat huomioon. Kun lounasaikaan jyväkuppi tarjoillaan nokan eteen, Tyyne ja Pikku A saavat syödä ensin. Mukava pieni ele porukan miespuoliselta jäseneltä. Tiimi on hitsautunut hyvin yhteen. Niin siinä usein käy, kun kuoriudutaan saamaan aikaan.

Tarjoilija tuo lounasjyvät. Kotkotus täyttää kanalan. Nokitaan ja jutellaan.

Annukka sanoo nauttivansa valtavasti luonnon läheisyydestä täällä Vihdissä. Syysmyrskyt, tähtitaivas ja kevään tulo korostuvat isommin verrattuna kaupungin katuvaloihin ja kauppakeskusten sisätiloihin.

”Se kasvattaa myös nöyryyttä. Olemme loppupeleissä vain osa isoa kokonaisuutta. Kun illat pimenevät, teen vain sen välttämättömän, minkä ehdin.”

Tilalla parhaat päivät ovat täynnä pieniä onnistumisia. Annukka iloitsee, kun huomaa, että ankoilla on hyvä fiilis tai ratsastaessa hevonen on rento ja tyytyväinen. Joskus koko lauma pötköttää laitumella pitkänään. Se on merkki luottamuksesta. Eläin toimii näin, kun mikään ei uhkaa.

Ja tietenkin on myös ankeita aikoja, kuten viime talvena, kun sateet jatkuivat kuukaudesta toiseen. Pitkän ja puuduttavan harmauden jälkeen kevään valo näytti sitäkin kirkkaammalta.

Taison-vuohi märehtii pihan parhaalla paikalla auringonpaisteessa. Reilu neljävuotias nuorukainen on itsevarma. Se saattaa haastaa jopa talon isännän.

”Ego on vähintään ison hevosen kokoinen. Mutta muut eivät ota sitä niin vakavasti. Hän on tarkka omasta reviiristään eikä ole paijattava tai syliteltävä.”

Annukka ihailee Taisonin itsevarmuutta. Raudanharmaa pukki ei kumartele ketään. Tietää, mitä haluaa ja ottaa sen.

”Eikä hänessä ole mitään epäaitoa. Kuten ei yleensäkään eläimissä.”

Roki ja Eeva otettiin Taisonille kaveriksi, kun tämän veli Jamez sairastui ja kuoli yllättäen viime keväänä. Suru oli suuri, mutta legendaarisen vuohen muisto elää.

”Jamez ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Se avasi tuvan oven, söi viherkasvit ja meni lasten sänkyihin nukkumaan”, muistelee Annukka lämpimästi.

Itsevarma Taison ei kumarra ketään.

Hevoslauman kookkain jäsen erottuu selvästi. Annukka rapsuttaa tottuneesti 16-vuotiasta puoliveristä Derkunia paikoista, joihin se ei itse yllä. Tämä suhde on erityinen. Hevonen on Annukan työpari ratsupoliisista. He ovat partioineet yhdessä Helsingin katuja.

Kun Derkun jäi eläkkeelle viime keväänä, Annukka halusi tarjota sille kodin.

”Tosi hienoa. Tehtiin vuosia töitä. Derkuniin minulla on vahvin luotto ja pisin suhde. ”

Mutta missä ovat Roki ja Eeva? Olemme alalaitumella ja kas vain, kaksikko tutkii jo postilaatikkoa. Annukka kantaa tyypit aitaukseen. Vuohet kuulemma haistavat, onko sähköpaimen päällä. Ja jos ei ole, niin ei muuta kuin menoksi.

Gitte (vas.) poikansa Pentin seurassa.

Jerry-poni nyhtää heinää muiden hevosten lomassa. Hän on juuri se, jonka päähän Annukka viimein pujotti vanhan riimunsa.

”Juhlallinen hetki. Lukko tosin murtui muutaman päivän päästä.”

Mutta riimu oli tehnyt tehtävänsä. Unelma oli pysynyt hengissä ja lopulta toteutunut.

Annukka on muokannut laumastaan sellaisen, että eläimet tulevat luottavaisina lähelle ja viihtyvät ihmisen seurassa. Ne saavat vapaasti myös poistua omiin puuhiinsa, jos siltä tuntuu.

”Ihmisillä on kaipuu eläinten luokse. Aikuisilla on sama tarve kuin yleensä ajatellaan, että vain lapsilla on. Tuntea lampaan villa, hevosen tuoksu.”

Tyyne kylpee. Elias odottaa vuoroaan herrasmiehen tavoin.

Tiluksilla

• Tila tarjoaa aikuisille iloa ja hyvinvointia eläinten seurassa.
• Iltatee-tapahtumia ja ryhmätapaamisia.
• 12 hehtaarin kokoisen tilan pellot ovat lauman laitumena ja vuokralla.
• Tilan emännän, Annukka Cederlöfin perheeseen kuuluvat puoliso ja neljä lasta.
• Tiluksilla.com, facebook.com/tiluksilla ja Instagram @tiluksillaofficial

Tiluksilla asuu 76 eläintä:

• 3 hevosta
• 2 ponia
• 3 aasia
• 2 possua
• 5 lammasta
• 3 vuohta
• 3 ankkaa
• 4 koiraa
• 6 kissaa
• 14 pupua
• 3 kukkoa
• 28 kanaa

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 9/2020.