PUSKASSA RAPISEE. Märkien lehtien seassa vilahtaa viipale jotakin toffeenväristä ja pehmeää. Lehdet liukuvat sivuun. Lisää toffeeta ja korkea, pramea harja.

”Tuolla!” huudahdan hätäisesti seuralaisilleni ja huomaan, että sydämen syke on syöksynyt korkealle.

Siinä se seisoo: urosleijona, joka tuijottaa kohti syvillä suklaisilla silmillään. Näky on uskomaton.

OLEN HERÄNNYT TÄLLE RETKELLE puoli kuudelta aamulla suhteellisen kamalalla tuulella. (En inhoa mitään enempää kuin varhaisia herätyksiä.) Kietoudun huonoon akryylivilttiin nykivän auton takapenkillä, ja kuumaa pahvimukikahvia läikkyy mekolle. Olemme puolisoni kanssa työmatkalla Keniassa, ja viimeisenä vapaapäivänä jokainen sanoo meille saman neuvon: menkää safarille, teidän on pakko!

Huoh. Mennään sitten.

Kun postaan seuraavana päivänä someen kuvia safarireissustani, moni kirjoittaa alle, että ah, vielä jonain päivänä. ”Olen lapsesta saakka haaveillut tuosta!” Poden pientä syyllisyyttä. Minä en ole haaveillut safarista lapsesta saakka – päinvastoin, olen jopa usein miettinyt, mitä ihmeellistä sellaisessa oikeastaan olisi.

Nyt tiedän. Safari on ihan silmien edessä avautuva Leijonakuningas ja Avara luonto, yhtä aikaa ihan satua ja täyttä totta. Marabuhaikarat käyskentelevät sateen jälkeisissä lätäköissä. Leijonaperhe riipii naamat verillä kaatamansa antiloopin raajoja irti. Kontrasteja kaikkialla: elämä ja kuolema näyttäytyvät taianomaisina ja tuikitavallisina.

Illalla mietin, onko kokemukseni vähemmän arvokas, koska en ole haaveillut safarista etukäteen. Saako bucket listille lisätä unelmia jälkijunassa?

Tajuan, että juuri niin tahdon tehdä. Oikeastaan se on ainoa vaihtoehto.

TOIVON, ETTÄ KYSE on koronan jälkimainingeista, eikä iän tuomasta lannistuneisuudesta: en uskalla – tai edes osaa – enää unelmoida. Siinä missä ennen ostin lentolippuja vuoden päähän, suunnittelin tammikuussa festariasuja ja elin tulevaisuuden suunnitelmille, olen nykyään lattea realisti.

Miksi säästäisin tonneja haavematkaan, kun joku tulee kuitenkin kipeäksi lähtöä edeltävänä iltana? Mistä tiedän, jaksanko mennä koko festareille?

Mummounelmatkaan eivät toimi. Miksi visioisin omavaraisviljelijän kesää, kun tiedostan, että minulta ei totuuden nimissä löydy kärsivällisyyttä, tietotaitoa tai edes puolikasta viherpeukaloa?

UNELMOINNIN JAUHETAAN aina olevan itseisarvoista, mutta kukaan ei muistuta, että kovat unelmat altistavat vain koville pettymyksille. En jaksaa enää sitä aallokkoa.

Ennen odotin, että unelmat tekisivät minusta onnellisen. Suorastaan hakemalla hain niitä. Jotain suurta on tulossa! Työtä, matkoja, rakkauksia, seikkailuja!

Nyt odotan, että unelmat löytävät minut. En kapua ahneesti niiden luo, vaan kohtaan ne kasvokkain. Annan niille luvan yllättää minut. Kas, olet jo tässä. Hetkinen, tämä hetki on ihan unelmaa. Paras unelma tulee puskista.

Kolumnistin lomaunelmien lukumäärä on nolla.