Syntyvyyden laskusta keskustellaan Suomessa kuin naisilla ei olisi asiaan osaa eikä arpaa

Tällä palstalla misogyniapoliisi Virpi Salmi jahtaa mediassa ja yhteiskunnassa rehottavaa misogyniaa ja räpsäyttää rikkeestä kunnon rangaistuksen. Sinä pääset mukaan lautamieheksi, siis hetkinen, räps, maallikkotuomariksi.

TAPAUS: Kun Suomessa keskustellaan syntyvyyden laskusta, miehille vaaditaan isompaa vanhempainvapaakorvausta ja voivotellaan, kun miehet eivät löydä puolisoa.

Suomessa syntyvyys laskee. Se on tunnettu tosiasia, jota on voivoteltu vuosikausia. Erityisen ikäväksi ongelman tekee se, ettei tiedetä, mistä se johtuu. Onhan meillä taipumuksena etsiä monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin helppoja ratkaisuja. Joka tapauksessa naisten tai kohdullisten pitäisi pullautella maahan merkittävästi lisää veronmaksajia, jotta huoltosuhde ei näyttäisi niin huonolta.

Ikään kuin edellinen virke ei olisi tarpeeksi kuivakka, byrokraattinen ja ankea syy tehdä lapsia, mediassa asiaa osataan vääntää vieläkin haljummaksi.

Syntyvyyden laskua käsitellään kuin kysymys olisi lähinnä rahasta, mihin tietysti suurin osa nykypäivän yhteiskunnallisista ongelmista typistetäänkin.

Ja on huomattavaa, että kun puhutaan rahasta, puhutaan nimenomaan miesten rahoista. Viime vuosina on puhuttu paljon miesten vanhempainrahojen korottamisesta, ja niitä on korotettukin.

Konservatiivien kielellä roikkuu ajatus ”perheverotuksesta”. Siis siitä, että puolisoiden tulot lasketaan yhteen ja molemmille tulee potin perusteella sama veroprosentti. Eli kun 5 000 euroa tienaava insinööri ja 3 000 euroa tienaava varhaiskasvattaja panevat rahansa yhteiseen perheveropottiin, molempien uusi veroprosentti vastaa 4 000 euron kuukausituloja.

Tämä naisvihamielinen verotusidea on taantumuksellisten märkä päiväuni. Toiveena nimittäin on, että perheverotus ajaa naiset pois töistä menneisyyteen hellojen ja lapsikatraiden ääreen. Mallissa pienempipalkkaisen naisen ”kannattaa” jäädä kotiin, sillä ”perheen” eli miehen verotus kevenee, kun nainen ei tienaa mitään.

Talouden lisäksi toinen trendikäs näkökulma on pohtia miesten ja isien pariutumis- ja lapsitoiveongelmia. Viime aikoina on julkaistu lukuisia juttuja siitä, kuinka miehet eivät löydä itselleen naista, eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat, tai eivät halua lapsia lainkaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa marraskuussa onnistuttiin käsittelemään syntyvyyden laskua mainitsematta äitejä tai naisia kertaakaan. Lopuksi ehdotettiin isien vanhempainrahan korottamista.

Syntyvyydenlaskukeskustelussa on huomiota herättävää, kuinka naissukupuolen esiin nostamista vältellään kuin ruttoista perunaa. Puhutaan teeskennellyn neutraalisti ”vanhemmuudesta” tai passiivisesti ”perheistä”. Horistaan rahasta ja ”tuesta”. Kukaan ei uskalla sanoa tasa-arvosta mitään, ja onko kukaan nähnyt yhtään juttua tai tutkimusta, josta asiasta olisi kysytty naisilta.

Yle kertoi, kuinka lähes puolet lapsiperheissä elävistä isistä on sitä mieltä, että sukupuolten tasa-arvon edistämisessä on menty liian pitkälle. Tämä oli nostettu otsikkoon.

”Miehet eivät ehkä joudu niin paljon kärsimään tasa-arvon epäkohdista kuin naiset”, sanoi äärivarovainen tutkija jutussa.

Eivät ehkä joudu, voi luoja. Keskustelu on tällä tasolla.

Suomalaisten usko tasa-arvoon sokeuttaa. Kun luullaan, ettei sukupuolella ole väliä, ei osata nähdä, milloin sillä on väliä. Suomessa ei myöskään haluta myöntää, että sukupuoli vaikuttaa asioihin. Eivät edes kaikki naiset halua sitä myöntää. Sitä pidetään virheellisesti ruikuttamisena ja uhriutumisena.

Olemme tottuneet siihen, että on ihan ok, että miehet pääsevät helpommalla ja naisten kuuluukin vähän kärsiä sukupuolestaan työelämäsyrjintänä, huonompina palkkoina ja eläkkeinä.

On päivänselvä asia, että naiset kantavat vanhemmuuden riskit ja vastuut. Tutkimusten mukaan perheellistyminen kohentaa miesten palkkaa ja urakehitystä, naisilla päinvastoin.

Silti joka ikiseen palkkaepätasa-arvouutiseen tulee mies selittämään, että tilastollisesti naiset tekevät vähemmän palkkatyötunteja.

Miksiköhän? Liittyisikö koti- ja hoivavastuisiin? Kuka jää kotiin lapsen sairastaessa ja lyhentää lasten takia työaikaansa? Kuka tekee uraa, työmatkoja ja pitkää päivää?

Tutkimuksista tiedetään myös, kuinka helposti lasten syntymä ajaa edistyksellisetkin nuoret vanhemmat perinteisiin sukupuolirooleihin, koska niitä yhteiskunta tukee ja odottaa.

Isät luulevat, etteivät voi pitää vanhempainvapaita, kun joka ikisen perusinsinöörin työpaikka kaatuu, jos hän ei ole siellä joka hetki. Mutta äitien, tietysti vähäpätöisemmät, duunit kyllä kestävät poissaolon. Miehet saavat olla rentoja isiä, sitä kannustetaan asiantuntijavoimin. Stereotyyppinen nykyäiti ylisuorittaa liikaa ja nipottaa kaikesta vauvanvaatteiden yhteen sopimista myöten.

Meillä vaalitaan ja odotetaan äitiyden ihannekuvaa, jossa nainen on valmis uhraamaan työnsä ja uransa lasten takia. Keskustelupalstoilla naisen kuuluu sanoa, että olisi mieluummin kotona lasten kanssa, mutta kun on se asuntolaina. Isiltä ei kukaan odota lausuntoa siitä, että perhe on jotain tärkeämpää kuin työ.

Mielikuvissa työ on äideille toisarvoista. Ajatus on absurdi ja haisee menneisyydelle. Totta kai työ on naisille tärkeää. Myös ÄIDEILLE työ on tärkeää. Se ei ole mikään kodin ulkopuolinen hoivan jatke, viettien kutsumus tai jotain, mitä voi vähän puuhastella.

Syntyvyys laskee, koska tasa-arvo ei ole edennyt läheskään tarpeeksi. Tasa-arvo on jämähtänyt tunkkaiseen tilaan, jossa naisille pitäisi riittää 80 prosenttia palkasta ja lämmin kiitos muusta.

Naisten julkisen sektorin työpaikkoja kurjistetaan säästöillä, stressiä ja paineita kasvatetaan lisää. Miten työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen siinä sujuu?

Se ei tunnu kiinnostavan. Kunhan isille saadaan 100 prosentin korvaus parin kuukauden isyyslomasta.