Tästä syystä naisten urheilu ei kelpaa uutiseksi – vinksahtaneen perinteen taustalla yksi arvostettu urheiluvaikuttaja

Kuvitellaan sanomalehden urheilusivustoa, jossa olisi päivästä toiseen juttuja vain naisten urheilusta. Naisten jalkapallo- ja jääkiekkoliigaa, salibandyä, soutajanaisia ja suurnaisurheilijoiden henkilökuvia.

Kun suomalainen miesten joukkue voittaisi lajinsa mestaruuden, se olisi kolmossivulla parin palstan juttuna. Pääjuttuna olisi naisten kotimaisen liigan kärkiottelu, spekulointeja pelaajanaisten kunnosta ja siirtymistä toisiin joukkueisiin ja valmentajanaisten haastatteluja.

Kuulostaa tietysti absurdilta.

Tilanne on juuri päinvastoin.

Seuraan huvikseni Helsingin Sanomien urheiluosaston juttujen sukupuolijakaumaa. Kun sukupuolet kääntää edellisestä esimerkistä toisin päin, ei ole lainkaan harvinaista, ettei lehden viidellä tai kuudella urheilusivulla ole yhtään juttua naisten urheilusta.

Tällaisia päiviä saattaa olla viikossa useita, mutta harva kiinnitää asiaan huomiota, koska se on niin normaalia.

Tänä kesänä on yleisurheilun EM-kisat ja olympialaiset. Yleisurheilun kaltaiset yksilölajit saattavat muuttaa tilanteen hetkeksi niin, että naisia näkyy sivuilla enemmän. Suurkisojen jälkeen palataan arkeen, jos vanhat merkit pitävät paikkansa.

Kun naisten urheilu ei näy mediassa, siitä seuraa monia ongelmia, kuten ennakkoluuloja naisten urheiluhaluja ja -taitoja kohtaan.

Ennakkoluulot estävät naisten urheiluun panostamista ja sen kehittämistä. Ne myös rajoittavat naisten mahdollisuuksia harrastaa ja kilpailla samoissa lajeissa kuin miehet.

Sen takia myös urheiluseuroja ja -organisaatioita johtavat yli 80-prosenttisesti miehet. Yhä lajien miesjohtajat saattavat ilmoittaa, ettei heidän lajissaan ole syrjintää. Havainto perustuu siihen, etteivät miesjohtajat itse ole sitä huomanneet.

All male -urheilusivuja perustellaan usein sillä, että valinnat tehdään uutiskriteerein.

Kriteerit ovat samat, joiden mukaan ”sukupuolella ei ole väliä”. Näin sanovat miespäättäjät, jotka ovat valinneet festareille ”kiinnostavimmat” esiintyjät (jotka sattuvat olemaan kaikki miehiä) ja yrityksen johtoon ”pätevimmät” ammattilaiset (joiden joukossa ei ole yhtään naista).

Ihan kuin sukupuolella kuitenkin olisi sen verran väliä, että jos satut olemaan nainen, sinua pidetään vähemmän kiinnostavana ja pätevänä.

Väitetään myös, ettei naisten urheilu kiinnosta lukijoita samalla tavalla. Väite pohjaa naisten urheilun katsojamääriin. Tosin media kyllä kertoo laajasti muistakin asioista, jotka eivät perustu kansansuosioon, kuten EU-politiikasta, polyamoriasta ja espoolaisen keskiluokan elämäntavasta.

Todellinen syy lienee se, ettei se kiinnosta miesvaltaisia urheilutoimituksia, jotka päättävät, mistä juttuja tehdään.

Kuten urheilutoimittaja Johanna Aatsalo totesi haastattelussa MTV:llä alkuvuodesta, urheilujournalismi on mieslähtöistä ja tulospainotteista ja osa toimittajista ”ei ymmärrä, etteivät he ole urheiluseuran tai -järjestön tai urheilijan tiedotustoimistoja”.

On tuhat muutakin tapaa tehdä urheilujournalismia kuin mennä paikan päälle seuraamaan urheilutapahtumaa ja kirjoittaa siitä.

Se voisi esimerkiksi huomattavasti perusteellisemmin kertoa, mikä urheilun tasa-arvossa on pielessä. Media voisi myös vaatia julkista rahaa saavalta urheilun kentältä korjauksia epäkohtiin.

Suomessa on nimittäin tasa-arvolaki, joka paitsi kieltää syrjinnän myös velvoittaa edistämään tasa-arvoa.

Naisten syrjiminen urheilussa ja liikunnassa on toki vanha suomalainen perinne.

Liikunnan suurmies Tahko Pihkala inhosi ja vastusti naisten urheilua, eikä olisi millään halunnut naisia urheilukentille hyppelemään. Eivätkä naiset itsekään sinne hinkuneet. 1920- ja 1930-luvuilla propagoitiin ahkerasti, miten epänaisellinen urheileva nainen on.

Ei sillä, että naisilla olisi ollut paikkoja tai tilaisuuksia urheilla. Naisilta oli myös suoraan kielletty kilpaileminen. Voimistelumerkkejä sai kuitenkin suorittaa, ja niitä suomalaiset naiset suorittivat valtavia määriä. (Ehkä saattoi kuitenkin urheileminen ja kilpaileminen siis kiinnostaa.)

Lopulta naisille jalosti sallittiin useampia lajeja ja niissä kilpaileminen. Olympialaisiin suomalaiset naiset ”päästettiin” paljon muiden maiden naisia myöhemmin vuonna 1936. Tuolloin miehet käyttivät mediassa paljon energiaa naisurheilijoiden pilkkaamiseen ja heidän ulkonäkönsä ruotimiseen. Perinne on voinut paksusti näihin päiviin saakka.

Suomen Olympiakomitean sivuilla ”Suomalaisten olympiahistorian kohokohdissa” ei mainita yhtään naista nimeltä.

Naisten urheilu aivan kaikissa lajeissa on lähtenyt vuosikymmenien takamatkalta ja vaikutukset ovat neniemme edessä tänä päivänä. Silti historian vaikutus yhteiskunnan nykyisiin olosuhteisiin tulee monelle yllätyksenä. Kuvitellaan, että nykyään kaikki on kunnossa.

Mutta kaikki ei ole kunnossa. Huolestuttavaa on, ettei tasa-arvon mallimaassa olla juurikaan kiinnostuneita korjaamaan asiaa. Ennemmin keksitään kolmen pennin selityksiä, miksi asioiden kuuluu olla näin.

Yksi esimerkki löytyy Jyväskylästä, joka mainostaa olevansa Suomen liikuntapääkaupunki.

Siellä yliopistossa onkin Suomen ainoa liikuntatieteellinen tiedekunta. Kaupungissa on muun muassa Suomen ainoa rallin MM-kisa, toisinaan menestynyt liigajääkiekkojoukkue, hyvin menestynyt naisten pesäpallojoukkue sekä Matti Nykäsen muistomerkki.

Kaupunginvaltuustossa tehtiin vuonna 2018 aloite, että liikunta- ja urheiluseurojen eri tukimuodoista pitäisi tehdä sukupuolivaikutusten arviointi. Sellainen tehtiin seuraavana vuonna.

Sellaista suositellaan julkiseen päätöksentekoon, ja siihen löytyvät ohjeet muun muassa THL:n sivuilta. Erityisen suosittua sukupuolivaikutusten arviointi ei ole Suomessa ollut. Se tekeminen ei ole pakollista ja lisäksi se on vaivalloista, kuten monet työt ovat.

Jyväskylän 32-sivuinen raportti, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, löytyy verkosta.

Sen aluksi todetaan kryptisesti, että ”Jyväskylässä ei ole säännöllisesti kerättävää tietoa sukupuolittaisesta toiminnasta”.

Sivulla kahdeksan kirjoitetaan, että kaupungin liikuntapalvelujen vakituisista työntekijöistä 30 prosenttia on naisia ja 70 prosenttia miehiä. Tästä sanotaan näin: ”Työntekijöiden rekrytoinnissa valintakriteerit eivät ole sidoksissa sukupuoleen vaan pääpaino on työntekijän ammatillisessa osaamisessa ja kokemuksessa, soveltuvuudessa sekä koulutuksellisessa pätevyydessä.”

Lisäksi kerrotaan, että palkanlisissä on eroja, mutta ”ne eivät ole kytköksissä sukupuoleen vaan henkilökohtaisen työsuorituksen tasoon”.

Liikuntatoimen sukupuolten välinen palkkaero jätetään raportissa mainitsematta. Sen voi jokainen päässään arvioida.

Raportin koukeroiseen kieleen ja erilaisiin grafiikoihin kirjoitettu viesti on: Jyväskylässä ei ole liikunnan tai urheilun sukupuolitilastoja, kaupunki ei seuraa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmien toteutumista, ei kerää dataa aiheesta, eikä ota sukupuolivaikutuksia huomioon tukien jaossa tai lähiliikuntapaikkojen suunnittelussa.

Puolustuksena sanotaan, että ”koko Suomen tasolla sukupuolten tasa-arvon huomioiminen oli harvinaista suunnittelun ja seurannan osalta”. Lisäksi raportissa todetaan useamman kerran, että ”valtakunnallista tietoa sukupuolista on vaikea löytää”. Koska tällaista tietoa ei ole ”löytynyt”, raportissa arvellaan asioita mutu-tuntumalla.

Suomen seitsemänneksi suurimmalla kaupungilla ei siis ole mitään hajua, miten tasa-arvo toteutuu sen rahoittamissa ja tukemissa liikunta- ja urheilupalveluissa.

Raportista on viisi vuotta. Ilmeisesti sen jälkeen ei mikään ole muuttunut.

Olisinko lukenut tästä mielelläni urheilusivuilta? Olisinko toivonut, että toimittajat olisivat seuranneet, mitä kaupunki aikoo asialle tehdä?

Kysymykset ovat retorisia.

Mutta eivät nämä tällaiset asiat kiinnosta suomalaisia veronmaksajia ja lehtien lukijoita.