Katsoitko tämän Netflix-dokumentin? Se osoittaa karusti, miten naiset pakotetaan yhä tyytymään vähempään kuin miehet
Netflix-dokumentti maailman parhaista cheerleadereista näyttää, miten naisten on yhä tyydyttävä vähempään. Se vaatimus on rakennettu sisään länsimaisiin yhteiskuntiin, kirjoittaa Virpi Salmi.
Katsoin Netflixistä dokumenttisarjaksi nimetyn seitsenosaisen Dallasin cheerleaderit. Se kertoo amerikkalaisen Dallas Cowboys -jalkapallojoukkueen ”maailmankuuluista” cheerleadereista, joista itse kuulin kyllä ensimmäisen kerran. Amerikkalaisilla on toisinaan hieman harhainen käsitys siitä, mitkä kaikki asiat heidän maassaan ovat maailmankuuluja.
Monella tavalla megalomaanista Dallas Cowboysin jalkapallojoukkueen bisnes kyllä on.
On stadion, jonka sisään mahtuu seisomaan Vapaudenpatsas jalustoineen, kuten dokumentissa opas kertoo. Ollaan Guinnessin ennätystenkirjassa, koska stadionilla on niin paljon tv-näyttöjä, yli 3000 kappaletta, myös hisseissä ja vessoissa.
Talouslehti Forbesin arvion mukaan könttä joukkueineen, rakennuksineen ja brändeineen on 9 miljardin dollarin arvoinen. Se on rahallisesti arvokkain amerikkalaista jalkapalloa pelaava joukkue.
Amerikkalainen jalkapallo taas on kaikista amerikkalaisista miesten superrahakkaista lajeista se, jossa liikkuu kaikista eniten rahaa, aivan tähtitieteellisiä summia. Niitä saavat näkyvästi pelaajat, mutta etenkin joukkueiden omistajat.
Tietysti amerikkalaiseksi superunelmaksi kohotetulla miesten urheilujoukkueella on myös viimeisen päälle viilattu cheerleaderjoukkue. Siitä dokumenttisarja siis kertoo.
Sarjan amerikkalaisessa nimessä on lisäksi termi America’s Sweethearts. Sen suomenkielinen vastine voisi olla elovenatyttö. Sillä viitataan nättiin, iloiseen, ystävälliseen, siveään ja kohteliaaseen nuoreen naiseen, jolla ei mielellään ole muita ominaisuuksia kuin nämä. Hänen tehtävänsä on olla omalla persoonallaan silmänilona ja mukavana piristeenä muille.
Suomen näkökulmasta tällainen naisen rooli tuntuu elähtäneeltä. Meillä on pääasiassa haudattu historiaan kaikenlaiset elovena-, Paulig-, ja maitotytöt, mutta Amerikan sydänmailla roolimalli on voimissaan.
Dokumentissa stadionopas lipsauttaa, että cheerleaderit joutuvat allekirjoittamaan sopimuksen, etteivät he saa olla pelaajien kanssa missään tekemisissä.
Cheerleaderit ovat siis ammattiurheilijoita, mutta koska he ovat naisia miesten maailmassa, heille on laadittu omat organisaationsa, sääntönsä ja tapansa. On selvää, että naiset ovat vähempiarvoisia.
Dokumentin alussa kerrotaan, kuinka ”maailmankuulua” cheerleaderorganisaatiota alettiin kehittää 1990-luvulla, kun laskelmat näyttivät, että cheerleaderit ”tuottivat vuodessa miljoonan tappiota”.
Se on kiinnostava laskentatapa siinä mielessä, että se on joukkueurheilussa tyypillinen silloin, kun naisia ja miehiä on saman joukkueen brändin alla. Silloin tupataan hyvin tarkasti erittelemään, että rahat ovat miesten tekemiä ja ensisijaisesti miehille tarkoitettu.
Missä muualla yhteiskunnassa tällainen ajattelutapa menisi läpi?
Tapa on voimissaan suomalaisessa jääkiekossa. Saman nimen alla pelaavat miesten joukkueet, jotka ovat osakeyhtiöitä, eivät useimmissa tapauksissa edes markkinoi naisten otteluita omissa tapahtumissaan tai sometileillään, vaikkei se maksa mitään.
Voi kuvitella, miten tällainen erittely edistää naisten jo valmiiksi urheilussa olevaa altavastaaja-asemaa: ei mitenkään.
On selvää, että muut kuin kauneuskilpailijoiden näköiset tanssijat älkööt vaivautuko.
Dallasin cheerleadereiden tärkein tehtävä ei ole vaativa tanssiurheilu, vaan miesten urheilun tukeminen ja yrityksen miljardibrändin tahraton edustaminen. Dokumentissa stadionopas lipsauttaa, että cheerleaderit joutuvat allekirjoittamaan sopimuksen, etteivät he saa olla pelaajien kanssa missään tekemisissä.
Vastaavia kummallisuuksia on lukuisia.
Naisille ommellaan mittojen mukaan 1970-luvulla suunniteltu esiintymisasu, jota ei korjailla, jos vartalon mitat yhtään muuttuvat.
Työpaikkaa on haettava joka vuosi uudestaan. Viiden vuoden jälkeen cheerleader joutuu lopettamaan, koska naama on ilmeisesti liian kulunut. Monet joutuvat lonkka- tai polvileikkaukseen.
Tärkein kriteeri cheerleaderille on ulkonäkö, vaikkei sitä sanota ääneen. On selvää, että muut kuin kauneuskilpailijoiden näköiset tanssijat älkööt vaivautuko.
Viikkoja kestävissä karsinnoissa on urheiltava kuin huippu-urheilija, hymyiltävä kuin missi ja altistuttava tökerölle ruumiin arvioinnille, jota perustellaan rivien välissä sillä, että sitä tekevät itsekin aikoinaan cheerleadereina toimineet.
Kun naiset itse laitetaan tekemään patriarkaatissa likainen työ, se saadaan vaikuttamaan oikeudenmukaiselta. ”Näin kuuluu olla”, vastuuhenkilöt hokevat perusteluna älyttömiin käytäntöihin.
Eräs entinen cheerleader kertoo dokumentissa, että he tienaavat saman verran kuin pikaruokapaikan työntekijä tienaa.
Cheerleader-organisaatiota johtaa Dallas Cowboysien omistajan Jerry Jonesin tytär Charlotte Jones.
Jonesit ovat ”ansainneet” amerikkalaisella jalkapallolla perheelle yli kymmenen miljardin dollarin arvoisen omaisuuden. Miljardeista sen verran, että Suomen suurimman kaupungin Helsingin vuotuiset tulot ovat 3,6 miljardia euroa.
Miljardituotot eivät ole valuneet Cowboys-organisaatiossa alaspäin.
Eräs entinen cheerleader kertoo dokumentissa, että he tienaavat saman verran kuin pikaruokapaikan työntekijä tienaa. Texasissa pikaruokatyöläisen keskipalkka on 15–16 dollaria tunnilta.
Työ on myös määritelty osa-aikaiseksi. Päivisin useimmat käyvät muualla töissä ja treenaavat ja esiintyvät illat ja viikonloput.
Omistajaperheen Charlotte Jones myöntää, että cheerleaderille maksetaan kyllä tosi vähän, mutta tytöt eivät teekään tätä työtä rahan takia. He tekevät sitä intohimosta tanssiin, ainutlaatuisen kokemuksen vuoksi, siksi että saavat elinikäisiä ystäviä, voivat olla esikuvina ja vielä muutama lause lisää tätä tuttua, naisille suunnattua bullshittiä siitä, miksei heille tarvitse maksaa kunnollisia, miesten kanssa vertailukelpoisia palkkoja.
Naisille opetetaan, että heille pitää riittää se, että ylipäätään hyväksytään mukaan johonkin arvostettuun joukkoon, että pääsee ”kehittymään” ja hei: saa uusia ystäviä!
Mistä Dallasin cheerleaderit pohjimmiltaan kertoo? Siitä kuinka naisen on ymmärrettävä tyytyä länsimaisessa maailmassa vähempään kuin mies. Tätä ei sanota ääneen, mutta se huokuu läpi kaikesta älyttömyydestä, mitä kyseiseen cheerleader-toimintaan liittyy.
Yhdysvallat on kapitalistisen markkinatalouden mekka, jonka perusidea on, että hyvät ja lahjakkaat palkitaan rahallisesti ruhtinaallisesti – kunhan on mies.
Naisia tämä laki ei samalla lailla koske. Siihen on leivottu sisään ajatus, että naisen ei pidä tavoitella tätä itse, hän on tukija, mahdollistaja ja lämpimien arvojen edustaja, joka voi nauttia vauraudesta aviomiehensä kautta.
Jos tekee mieli väittää vastaan, voi miettiä, miksei ketään erityisemmin hämmästytä se, että maailman rikkaimmat ihmiset ovat yhä vain amerikkalaisia miehiä. Koska meistä on niin itsestään selvää, etteivät naiset ansaitse omaisuuksia.
Naisille opetetaan, että heille pitää riittää se, että ylipäätään hyväksytään mukaan johonkin arvostettuun joukkoon, että pääsee ”kehittymään” ja hei: saa uusia ystäviä!
Tällainen on länsimaisen markkinatalouden ihannenainen.
Ja mielellään hänellä on päällään vielä tosi pienet sortsit.
Samaan ajatukseen perustuu myös pohjimmiltaan myös suomalaisen julkisen sektorin hoiva, josta voi aina säästää: naiset kyllä tyytyvät, suostuvat, ymmärtävät ja hoitavat.
Vastaan saa tietysti demokratiassa pullikoida, kunhan muistaa, että sitten ei ole enää ollenkaan se kaikkien rakastama, miellyttävä naapurintyttö.
